Äiti-identiteetin myllerryksessä

Tilasin uuden kesämekon vähän aikaa sitten. Se tuli, istui päälle tosi ihanasti. Kaunis, hempeä, istuu rennosti päälle. Mutta… “Onks tää liian lyhyt?” kysyin mieheltäni kun kokeilin mekkoa. “Eikö sulla oo muitaki ton mittaisia mekkoja?”kysyi mies hieman hämmentyneenä. Joo, onhan mulla. Mutta… “Onko tää liian lyhyt… äidille?” En voi uskoa, että mä kysyin tätä tai edes ajattelin itse tätä. Siis hetkinen. Mä olen 31-vuotias nainen, jolla on joo, kaks lasta. Mutta miten sen pitäisi vaikuttaa mun pukeutumiseen? En tiedä onko tää jotain koronakotoilun seurausta kun on hillunut trikoissa pari kuukautta, eikä enää osaa pukeutua. Vai onko se osa isompaa kokonaisuutta, jossa äidit eivät yleensä pue minimekkoa ja korkeakorkoisia korkoja. Äitejä kohtaan on paljon oletuksia siitä, miltä äidin “kuuluisi” näyttää ja miten hänen “kuuluisi” pukeutua ja lisäksi käytäntökin sanelee paljon. Korkeat korot ja lyhyet helmat eivät ehkä ole se kaikista helpoin asu juosta lasten perässä. Muistan kun odotin Dantea ja moni kysyi milloin aion leikata tukan. Ahmm miksi leikkaisin? Oon kuullut vuosien aikana hassuja kysymyksiä siitä, miten vauvaa voi hoitaa pitkin kynsin ja kysytty jopa eikö vauva revi ripsipidennyksiä. Olen jopa saanut kummallisia syytöksiä siitä, miten meikkaaminen on pois ajanvietosta vauvani kanssa. Vaikka perusmeikkini vie noin kymmenen minuuttia enkä oo koskaan ajatellut, että vauva voisi repiä äidiltään ripsipidennyksiä silmistä 😀 Jopa mun hyvin sirosta kihlasormuksesta olen kuullut, että se varmaan raapii vauvaa käytössä. Öö ei?

Vaikka pidän näitä kaikkia kommentteja ihan hölmöinä, jollain tapaa monet tällaiset äitejä kohtaan ulotetut ajatukset ja yhteiskunnan oletukset ovat selkeästi vaikuttaneet omaankin ajatteluun jollakin tasolla. Nimittäin tämä helmanpituus ei olisi ollut mun mielestä erityisen lyhyt koskaan aiemmin. Puen alle ohuet pyöräilyshortsit, etten vilauta, ja se on ihan yks ja sama liikunko yksikseni vai lasteni kanssa. Oon kävellyt vuosia korkkareilla ja pystyn kävelemään niillä pitkiä etäisyyksiä väsymättä. Miksi en sitten aina välillä pukisi lyhyttä mekkoa ja korkeita korkoja? En tiedä, ehkä sen takia, ettei se tunnu sopivan mun tänhetkiseen homssuiseen äitikuvaan itsestäni.

Mä olen jo niiiin tottunut näyttämään väsyneelle, meikkaamattomalle, tukka harjaamatta ja takussa liikkuvalle naiselle, etten oikein enää muista miten pukeutua. Tai varsinkaan poseerata asukuville pönöttämättä vaan paikallaan typerännäköisenä. Viime kuukaudet ovat olleet niin hektisiä näiden kahden kanssa, että oon turvautunut trikoihin ja teeppariin aivan liian usein. Tekee mieli pukea välillä jotain kivaa, mut sit tulee lähtökiire, kun on jotain yllättävää. Vedän päälle jotkut semijärkevät trikoot ja painelen matkaan. Lapsilla on söpöt vaatteet, äiti näyttää vähän kodittomalle.

Oon tehnyt tietoisen valinnan viime viikkoina panostaa vähän tähän pukeutumiseen taas pitkästä aikaa. Mä olen edelleen mä, rakastan kauniita mekkoja, laukkuja, korkkareita ja meikkejä. Joo, mun kellotaulusta löyty eilen puuroa ja joo, en aina uskalla pitää roikkuvia korviksia, koska tällä hetkellä pikkuherra Myttynen on kovin kiinnostunut kaikesta kiiltävästä ja ei tajua, että äidin korviksia ei saa repiä. Sekin vaihe menee ohi, niin se puuro kuin se tarttuminenkin. Nyt elän tätä vaihetta, jossa tukan laitan kerran viiteen päivään ja toivon, että se näyttää harjaamalla hyvältä seuraavanakin aamuna. Mytty on tehnyt hampaita, nukkunut ihan superhuonosti ja meidän koti on ihan räjähdys. Ja silti piristin itseäni pukemalla päälle tämän kauniin kukkamekon ja korkkarit. Ihan vaan koska halusin ja koska lapsettomille treffeille kaverin kanssa tää asu toimi oikein hyvin.

Äitiyden alkutaipale on hankalaa, se on totuttelua niin monella tavalla. Se on oman uuden identiteetin etsimistä ja itseensä uudella tavalla tutustumista. Mulla edelleen hormonit tasottelee tän toisen lapsen jäljiltä. Edellisistä kuukautisista on 43 päivää ja kyttään kalenteria kuin hullu. Tein jopa raskaustestin (kahdesti) rauhoittaakseni itseni. Danten jälkeen kroppani palasi normaaliin rytmiin ihan superhelposti ja -nopeasti. Nyt näköjään koko kroppa hakee omaa paikkaansa jatkuvasti. Rintavarustus elää omaa elämäänsä, saatan aamulla näyttää ihan itseltäni ja iltaan mennessä olen turvoksissa kuin pallotaikina. Ihan kuin menkkoja edeltävänä päivänä paitsi sitä kestää nyt näköjään pari viikkoa. Tai enemmänkin. Iho elää omaa elämäänsä, johon vaikuttaa huono ruokarytmi, huonot unet ja se, että välillä illalla kasvorasvan laittaminen on kuin maailman suurin projekti. Keho elää vielä ihan omaa elämää. Musta tuntuu, että tämä imetyksen loppumisen jälkeinen vaihe on ollut mulla oireilevampi kuin raskausaika. Ja siinä missä kroppa elää vielä vähän omaa normaaliaan etsien, mielikin elää niin.

Danten jälkeen aina kun menin jonnekin ilman vauvaa, musta tuntui oudolle. Vauva oli kuin kilpi. Tai ei, vauva oli kuin mun ydin, jokin niin tärkeä osa minua, etten tiennyt kuka tai mikä olin ilman häntä. Vaikea selittää tätä näin kirjoittaen, mutta kun minä menin jonnekin ilman vauvaa, oli olo vähän sellainen kuin jotain olisi unohtunut. Tiedättekö miten häiritsevää on unohtaa laittaa kello, jos on tottunut pitämään sitä? Tai jos haroo usein pitkää tukkaa ja sitten leikkaa sen lyhyeksi? Tuntuu, että jotain puuttuu. Mulla oli vähän sellainen olo. Kuka minä oikein olin ilman lastani? Koko päivä pyörii niin paljon vauvan ja pikkulapsen ympärillä, ettei aina muista kuka on ilman heitä.   

Rakastan olla äiti ja se on ollut mulle yllättävän luontevaa ja luonnollista. Mutta jollain tapaa se on ollut myös epävarmuuksien aikaa siinä mielessä, että joudun aina välillä hieman tekemään ajatustyötä itseni ja tämän uudelleen muovautuvan identiteettini suhteen. Sitä ei tietenkään auta se, että on ollut lähes kaksitoista vuotta esillä ja on vertailupohjaa vuoden takaiseen, kolmen vuoden takaiseen tai kymmenen vuoden takaiseen. Kehon ja ulkonäön osalta. Ajatusten osalta. Tyylin osalta. Välillä en muista sitä ihmistä lähes ollenkaan. Mutta ehkä itsensä, tapojensa ja kaiken kyseenalaistaminen on osa vanhemmuutta. Samalla kun tapaa nämä mielettömät uudet pienet ihmiset, tapaa uuden itsensä ja silloin täytyy miettiä, mitkä osat siitä vanhasta ihmisestä haluaa säästää ja mille ei ehkä ole enää sijaa nykyisessä elämässä. Ja vaikka vietän 90 % ajasta trikoissa, niin mun elämässä on sijaa korkkareille ja lyhyille helmoille. Huulipunille ja merkkilaukuille. Tällä hetkellä ehkä vähemmän kun yleensä, mutta aivan ehdottomasti aina välillä.

Aaaand back to reality. Mama I’m awake 😀 

FOREVER NEW mekko
ALDO korkkarit
FURLA laukku

18 thoughts on “Äiti-identiteetin myllerryksessä

  1. Juu minäkin hylkäsin aika monet mekot vaatekaapistani lasten myötä, kyllä ne helmat vaan todella lyhyeltä tuntuu. En itse ainakaan tullut ajatelleeksi että se olisi jokin ulkoinen paine mikä tunteen aiheuttaa, ihan vaan oma mieli ehkä muokkautunut niin ettei olo tunnu luontevalta niin lyhyissä helmoissa. Itse asiassa pidän semmoista n. polveen asti yltävää kynähelmaa tyylikkäämpänäkin kuin miniä.

    (That being said, en tietenkään tarkoita kuvissasi liehuvaa kaunista ilmavaa mekkoa tms, vaan ihan omalle kohdalle….)

  2. En ole äiti, mutta olen kokenut ihan samaa, että yhtä lyhyet helmat kuin parikymppisenä ei tunnu enää niin hyvältä idealta. Itse olen liittänyt sen ikään, että villit teiniajat ovat nyt takana 😀 Jos helma nousee paljonkin yli polven, tulee vain epämukava olo ja miettii koko päivän,että näkeekö muut enemmän kuin pitäisi. Lyhyet helmat ei vaan kuulu enää tyyliin. Lisäksi käytän nykyään paljon legginsejä hameiden ja mekkojen kanssa, ne antavat vielä lisävarmuutta, että ylimääräistä ei varmasti näy.

  3. Mulla ei ole edes lapsia, mutta kolmekymppiä kolkuttaa ovella ensi-viikolla. Niin vaan huomasin eilen peilin edessä ajattelevani myöskin vanha mekko päällä et “onks tää helma ollu aina näin lyhyt?! Voinko enää käyttää näin lyhyitä helmoja”:D

  4. Aivan ihana väri ja kuosi tuossa mekossa. Todella kesäinen =) Eikä todellakaan ole liian lyhyt, näyttää just mahtavalta sun ylläsi.

  5. Kylläpä kivasti kuvailet ajatuksia ja identiteetin ja ihmisen muuttumista! Ja se on jännä, kuinka ainakin joiden 30v lapsettomien mielissä tämä kaikki on juuri sitä, mikä lasten hankinnassa pelottaa. Ja eräs läheisin lapseton ystäväni, jolle olen jakanut monet äitiyden ilot ja surut ja hän yllättävän hyvin ymmärtää, usein juuri kiinnittyy tähän identiteetin muutokseen, äitikuplaan tms. On hyväkin, että hän välillä siitä minua muistuttaa, mutta toisinaan totean itsekseni, että se muutos on niin paljon syvempää kui n moni ymmärtääkään ilman lapsia. Se muutos on totaalista ja monilta osin ihanaa ja luonnollista. Se on maailman parasta. Ja sitten toisaalta täytyy itseään välillä muistutella siitä, että saa edelleen olla myös muutakin 🙂 mutta siis ystäväni harkitsee juuri nyt lapsia ja sanoi, että se tuntuu 18 vuoden vankilalta. En osannut siinä hetkessä sanoa mitään, mutta myöhemmin mietin asiaa ja harmittelin, kuinka väärässä hän oli! Ei se sitten lasten kanssa siltä tunnu vaan ihanalta, että saa elämäänsä sellaisia ihmisiä <3 mutta kiva kun uskalsit laittaa mekon!

  6. Mä oon aika monesti miettinyt et jos musta tulis joskus äiti, unohtaisinko itseni ( koen että tyylini on aika iso osa mun itseilmaisua) ja alkaisin pukeutua verkkareihin, ja pelännyt myös sitä kritiikkiä mitä saisin jos pysyisin omana itsenäni ja laittaisin ruokakauppaan korkokengät jalkaan 🤔 tuntuu et yleinen oletus äitien keskuudessa on että laittautuminen ja kivasti pukeutuminen on hirveen raskasta eikä sitä tehdä kuin johonkin häihin pakon edessä, mutta mulle se ainaki tuottaa niin paljon iloa etten siitä halua luopua😊

  7. Hei, mistä sellaisia kauniita pyöräilysortseja saisi? Ratkaisisi oman ongelmani kun helmat tuulessa heilahtavat enkä siksi kehtaa pitää lyhyttä hametta.

  8. Samaistuttava teksti 😊

    Erittäin kaunis mekko, meikki ja hiukset. Sitä tiedustelisin että millaiset / mitkä shortsit sulla ruukaa olla alla? Tarvetta olisi itsellekin kun nämä jumppahousut joskus saisi vaihdettua siihen mekkoon 😉

  9. Samastun tosi moneen kohtaan tässä tekstissä! Tämä korona-aika on vielä korostanut sellaisen kliseisen äitilookin syntymistä, kun kavereita tulee tavattua vaunulenkeillä/ muuten ulkona. Ei ole ollut ikuisuuteen tarvetta pukeutua esim ravintolaan tai kahvilaan astetta siistimmin. Toki tähän samaistuu varmaan moni muukin vallitsevan tilanteen takia. Välillä kun avaan vaatekaapin ja näen vielä 10 kuukautta sitten käytössä olleet “työvaatteet”mietin, että kuka noita on käyttänyt. Olin panostanut niihin ihaniin ja laadukkaisiin blesereihin,paitoihin ja mekkoihin. Kuten sanoit, toi 90-10% jako on myös ihan hyvä 😊

  10. Kiva saada asukuvia blogiin! Toivottavasti niitä tulee jatkossa useamminkin. 🙂

    Helman pituutta alkaa kyllä miettiä paitsi äitiyden, myös vanhenemisen myötä. Vaikka käytin nuorempana lyhyitäkin hameita, mieluisin helmanpituus on nykyisin polviin tai hieman ylle. Mielestäni se on tyylikkäin ja klassisin pituus, joka pukee useimpia, mutta makuasioitahan nämä. Myös oman kehon muuttuminen vuosien varrella on sanellut helmani pituutta; paksummat reidet peittyy pidemmän helman alle, mutta paljastaa silti kauniit sääret. 🙂 Kaikkein tärkeintä pukeutumisessa kuitenkin on, että itsellään on mukava olla. Silloin sitä näyttääkin kauneimmalta.

    Pakko vielä liittyä outojen kyselijöiden joukkoon. Nimittäin minulla on hieman Myttyä nuorempi vauva, joka tarttuu todella tiukasti ja kivuliaasti hiuksiin, jos ne ovat auki. Siispä nutturat, letit ja ponnarit on ihan must! Kuinka siis pystyt pitämään pitkät hiukset auki ilman, että vauva roikkuu niissä kaikin voimin? ;D

  11. Kun sain tietää odottavani poikaa mulle tuli järkyttävä paine siitä et enhän minä ole ulkoisesti poikien äiti. En ole se kuka menee poikatyttönä joka paikkaan vaan se kuka rakastaa vaatteita, kenkiä ja laittautua. Äideistä etenkin poikien äideistä tuntuu, että muut ajatelevat äidin olevan se kuka menee aina vaan niissä verkkareissa ja lenkkareissa. Ku eihän äiti voi panostaa itseensä kuin pakon edessä. Yksi lupaus minkä itselleni olen raskaana tehnyt, en unohda itseäni lapsen myötä. Vaan pidän kiinni siitä ihmisestä kuka pukeutuu vaatteisiin mistä pitää, käy kampaajalla säännöllisesti ja pitää itsestään huolta. Ja jos tekee mieli oon vaan ne collarit jalassa kuten ennenkin, mutta jos haluun pistää parasta päälle vaikka vaan vaunulenkille saan tehdä sen.

  12. Mekko on kaunis ja kauniista kankaasta. Mutta ei paras mahdollinen sinulle. Olet kookas, näyttävä nainen, tuollaiset “pikkusievät” mekot/hameet näyttävät jotenkin oudolta päälläsi (mittasuhteet). Sopii ehkä paremminen pienelle, sirolle parikymppiselle tai nuoremmalle tytölle/naiselle. Ja nyt ovat muotia pitkähelmaiset, kevyesti liehuvat kesämekot.

    1. Jos olet ompelija oikeasti, niin toivon, ettet ihan näin jämähtäneesti ajattele asiakkaidesi kohdalla, että ikä ja esim. kookkaus poissulkee sitä, millaisia vaatteita joku käyttää 😮

Leave a Reply