Kultaakin kalliimmat isovanhemmat

Musta on jotenkin kummallista millaisen asenteen usein kohtaan liittyen isovanhempiin lastenvahteina ja arjen apuna. Saan välillä tosi kummallisia kommentteja asiaan liittyen ja nyt jos koskaan asia on jotenkin tosi ajankohtainen, onhan molemmat lapsemme juuri paraikaa isovanhempien kanssa kotona ja me menossa hotellille nukkumaan jo toista yötä ilman lapsia.

Mun vanhemmat on meidän arjessa tosi paljon läsnä. Isä auttelee erilaisin tavoin aina kun pystyy, remppailuissa ja kyytijutuissa ja lasten kanssa. Äitini on ihan korvaamaton. Lastenhoitoapuna ja muutenkin. Myös anoppini on läsnä arjessamme apuna ja turvana. Miehen isä ei asu Suomessa, joten häntä emme näe yhtä usein, mutta hänkin aina mielellään osallistuu elämään, tosin tällä hetkellä ei tokikaan voi. Mä tiedän ja ymmärrän, että tämä ei kaikille ole todellisuutta ja usein isovanhempia ei ehkä enää ole tai heihin ei ole kovin läheiset välit. Välit voi olla läheisetkin, mutta isovanhemmat eivät halua auttaa, sillä heillä on elämässään muutakin tai mitä tahansa muuta, mikä vaikuttaa perhekuvioon. Meidän perheen läheinen suhde herättää ihmisissä erilaisia mielipiteitä, jopa paheksuntaa. Törmään milloin minkälaiseen ajatusmaailmaan tähän liittyen.

Välillä joku suhtautuu asiaan ajatuksella, ettemme me pärjäisi ilman isovanhempia. Olemme heikkoja ja huonoja vanhempia, kun emme pärjäisi ilman lasten isovanhempia. Kyllä me pärjäisimme, mutta meillä olisi silloin rankempaa. Ikään kuin vanhemmuus on kotiläksyt koulusta, jotka äiti ja isi tekee meidän puolesta. Ikään kuin jotenkin sluibailisimme vanhemmuuden. Musta se on jotenkin hirveän outo näkökulma, jossa korostuu nykypäiväinen suorituskeskeinen vanhemmuus. Välillä tuntuu, että joillain ihmisillä on sellainen ajatus, että “kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat” -tyyppinen vanhemmuus on ainoa oikea. Lapset pitää hoitaa melkeinpä kouluikään asti 100% itse ja kaikki apu on noloa ja heikkoutta. En pysty ymmärtämään. Toinen yleinen näkökulma tuntuu olevan se, että isovanhemmat pakotetaan lasten kanssa olemaan. Ehkä se joissain perheissä on näin ja siksi tämä oletus on niin herkkä. Kuten kaikenlaisessa muiden toimintatapojen arvostelussa, tämäkin kertoo enemmän sen kertojasta (ja perhetilanteesta) kuin siitä toisesta. Mun vanhemmat on ainakin sellaisia, ettei heitä saa pakotettua yhtään mihinkään vasten tahtoaan. Mun äiti on halunnut lapsenlapsia siitä asti kun olin 18, joten nämä lapsenlapset, joita hän on odottanut yli vuosikymmenen, ovat hänelle maailman tärkein asia ja hän haluaisi viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan.

(Tää räpsäsy eiliseltä on musta jotenkin hellyyttävä. Aina pari ihmistä ympärillä, vaikka yksikin riittäisi ♥)

Joissain asioissa olen hyvinkin moderni, toisissa taas melko konservatiivinen. Mun mielestä vanhempi malli, jossa perheet viettivät enemmän aikaa yhdessä ja isovanhemmat osallistuivat aktiivisesti lastenlasten arkeen on ihana. Mä olin tosi läheinen mun äidinäidin kanssa ennen kuin hän sairastui vakavasti ja mummi oli mulle lapsuudessa hurjan tärkeä. Muistan häntä edelleen päivittäin ja mulla on paljon ajatuksia häneen liittyen ihan päivittäin. Myös miehelläni on ollut tosi läheinen suhde isovanhempiinsa ja musta on hurjan hauskaa, että Dante on päässyt viettämään aikaa myös isoisoisänsä kanssa. Neljä sukupolvea samassa paikassa. Se on arvokasta. Mulle on ihan arkea, että lapsillani on läheinen suhde sekä isovanhempiinsa että täteihinsä. Dante saattaa välillä leikkiä tunnin niin, että on videopuhelu auki kälyni kanssa ja he juttelevat ja leikkivät etänä. Musta se on ihanaa ♥

Mä en oikeasti keksimälläkään keksi, mikä voi olla huonoa siinä, että lapset ovat läheisiä isovanhempiensa kanssa. Ymmärrän toki, että ei ole yhdenkään isovanhemman velvollisuus hoitaa lapsenlapsia ja on paljon erilaisia tilanteita. Isovanhempia, jotka vaativat läheistä suhdetta, jota vanhemmat eivät halua tai päinvastoin. Tilanteita on mielettömän paljon, ja olen kiitollinen siitä, että meillä on tällainen. Musta on ihanaa nähdä kuinka paljon Dante rakastaa kaikkia isovanhempiaan ja on ihan mieletöntä nähdä miten jo nyt Mytty reagoi äitiini eri tavalla kuin muihin. Soitetaan lähestulkoot joka päivä videopuheluita, niin että kaikki näkevät toisiaan ja pyritään näkemään parin tunnin etäisyydestä huolimatta lähes viikottain. Mun mielestä lapsena luotu läheinen suhde isovanhempiin on yksi kantavia voimia loppuelämän. Musta olis ihanaa, jos mun pojat kävis isompana katsomassa mummeja ja viettämässä aikaa heidän kanssaan. Toivon, että he tekevät niin ja tekevät niin juurikin siitä läheisyydestä ja rakkaudesta ja yhteisestä historiasta johtuen, eikä sen takia, että niin kuuluu tehdä.

(Elementissä, molemmilla omat jutut kesken ♥)

Läheinen suhde isovanhempiin helpottaa arkea ihan hurjasti. Meille vanhemmille siis. Lapsille isovanhempien kanssa leikit on ihan omanlaisensa rikkaus, isovanhemmat on aivan eri asia kuin vanhemmat kuitenkin. Mutta sen lisäksi, millainen suhde heidän välille tulee, helpottaa aktiiviset osallistuvat isovanhemmat myös meidän vanhempien arkea. Mä oon rehellisesti ollut vähän väsynyt viime ajat. Mytty on tehnyt neljää hammasta, oppinut hirveetä vauhtia syömään sormin, nousemaan seisomaan, kiipeämään ja vaihtanut menotyyliksi konttaamisen ja kaikki nää taidot on tulleet uniin. Mä oon nukkunut viime viikot samperin huonosti, koska hän heräilee usein ja jos mieheni lohduttaa yöllä, herään minä kuitenkin itkuun ja menen paikalle. En osaa nukkua tietäen, että hän rauhoittuu mulla sekunneissa. Monia öitä oon joutunut ottamaan vauva väliimme nukkumaan kun en oo jaksanut käydä kymmenen minuutin välein lohduttamassa ja kääntämässä itseään sängynkulmaan unissaan konttausasennossa puskevaa vauvaa takaisin nukkumaan. Luovutan usein joskus aamukahden jälkeen ja otan hänet viereen. Ja nukun aivan tosi surkeasti kun vieressä hän möyrii ja pelkään hänen litistyvän alleni. Univelkaa on ja se on ihan kiva nukkua pois. Toisaalta, onnistuuhan se myös kotona, mutta ai että, en muista milloin olisin nukkunut viimeksi niin hyvin kuin viime yönä. Mielessä ei pyörinyt kodin työt ja siivoukset, työt tai mitkään. Nukuin kuin vauva aamuun asti ja heräsin virkeämpänä kuin moneen viikkoon.

Mä oon ekaa kertaa nyt erossa Adrianista ja se on itse asiassa mennyt yli odotusten. Toki en ollut poissa hänen valveillaoloaan kuin pari-kolme tuntia, mutta silti. Yöllä äitini hoiti hänen heräilyt ja syömiset (meillä heräillään tällä hetkellä paljon, kun on oppinut nousemaan seisomaan ja ryömiminen muuttui konttaukseksi, niin nämä uudet jalot taidot tulevat selkeästi uniin, kutisevien ienten lisäksi) ja aamulla poika heräsi hyväntuulisena mummin kainalosta. Me palasimme hotellilta kotiin aamupalan jälkeen hyvin levänneinä ja ollaan puuhattu perheenä tämä päivä ja nyt tultiin viettämään aikaa kaksin ja nukkumaan vielä toinen yö rauhassa. Laitoin Myttyskän itse unille, suukottelimme Dantelle hyvät yöt ja lähdimme sen jälkeen. Lähes 8kk vauvan kohdalla tää tuntui hyvältä, koska äitini on ollut niin aktiivisesti läsnä arjessamme, että tietää kaiken kotonamme, tietää Myttysen rytmin ja rutiinin ja tiedämme kaikki, että Mytty rauhoittuu hyvin äitini kanssa. Tätä on voitu harjoitella, kun äitini on yöpynyt meillä niin monesti aiemminkin. Jos meillä ei olisi näin läheinen suhde, en yhtään uskaltaisi jättää lapsia vielä. Äitini oikeasti tuntee meidän lapset tosi hyvin, joten en ole yhtään huolissani. Ja no, olemme kaiken lisäksi 20 minuutin matkan päässä. En kuitenkaan osaisi kuvitella ketään, jolle luottaisin lapseni ennemmin kuin vanhemmilleni. He rakastavat heitä ihan yhtä paljon kuin me ja tekisivät heidän puolesta mitä tahansa. Luottamusta ei tarvitse etsiä. Mä mietin usein asiaa myös niin, että jos meille käy jotain, on pojillamme hyvin läheiset hoitajat, jotka ovat heille hyvin tuttuja. Jos sairastumme, on heillä jo ennestään tuttuja rakkaita huolehtimassa. Ja jos joskus kävisi jotakin peruuttamatonta, on lapsillamme mahdollisimman tukeva ja rakastava lähipiiri ottamassa kiinni. He eivät jäisi tyhjän päälle.

Lapset saavat tästä hirveästi, me vanhemmat saadaan tästä hirveästi. No entä ne isovanhemmat? Kaikki isovanhemmat eivät ehkä ole samanlaisia, mutta mun vanhemmat eivät oikeasti kaipaa elämässään ihan hirveästi muuta kuin perhe-elämää. He rakastavat viettää aikaa lastenlasten kanssa eivätkä ole koskaan liian kiireisiä. Heillä ei ole elämässään sellaisia suuria intohimoja, jotka pitäisivät heidät todella kiireisenä tia pitkiä aikoja poissa, joten heillä on aikaa ja mahdollisuus ja ennen kaikkea palava halu osallistua lastenlastensa arkeen. Äitini tuntuu olevan onnellisimmillaan kun hän saa viettää aikaa kaikkien kolmen lapsenlapsensa kanssa. Meitä aina naurattaa, että äitini saattaa viettää kaksi vuorokautta lasten kanssa ja sitten katsella koko matkan kotiin kuvia lapsista 😀 Hän ikävöi heitä aina kun ei näe.

Tämä läheisyys on myös lähentänyt meitä lapsia vanhempiimme. Jaamme tätä lasten kehitystä useamman eri ihmisen kanssa ja meillä on syytä soitella päivittäin jo ihan senkin puolesta. Kukaan ei oikein jaksa edes riidellä tai vihoitella, kun sitten tulee kuitenkin ikävä. Mielestäni kaikki hyötyvät tässä tilanteessa, jossa isovanhemmat ovat kiinteä osa lastenlasten arkea. Kun Dante oli pienempi, äitini oli meillä kahtena päivänä viikossa, mutta nyt ollaan menty jo pidempään niin, että ei ole mitään sovittua, vaan sovitaan aina erikseen. Välillä tuntuu, että äitini on vähemmän kotonaan kuin meillä tai siskollani, eikä äitini ole ehkä koskaan vaikuttanut näin onnelliselta. Vaikka mitään ei olla sovittu, näemme lähes yhtä usein kuin ennenkin. Ei velvollisuudentunteesta, vaan halusta. Musta se on ihan mieletöntä. Eilenkin isovanhemmat saivat olla todistamassa lapsenlapsen onnea sorsia ihmetellessä ja munkkeja syödessä. Ne sellaiset aidot arkiset hetket on ihan mielettömän ihania, ja kaikille arvokkaita.

Meillä on sikäli hirveän onnellinen tilanne, että vaikka isovanhemmat ovat aktiivisesti läsnä, he eivät tuputa tai vaadi. Me ollaan aikaisessa vaiheessa sovittu, että he saavat olla niin paljon mukana lasten arjessa kuin haluavat, mutta me kaksi kasvatamme meidän lapset. Jos on kasvatukseen liittyviä erimielisyyksiä, voidaan niistä jutella ja neuvot ovat tervetulleita, mutta kasvatukseen liittyvät päätökset ovat meidän kahden ja vain meidän ja asiat tehdään meidän säännöillä. Tämä on mennyt jotenkin yllättävänkin sulavasti koska meillä kaikilla on paljon mielipiteitä, mutta isovanhemmat eivät ole tuputtaneet omia mielipiteitään. Eikä mikään ole koskaan lämmittänyt niin paljon kuin omien vanhempien kehut omasta vanhemmuudesta. Se on aina tuntunut hyvältä.

Musta tuntuu, että usein on sellainen tilanne, että eri osapuolet eivät oikein osaa miettiä, miten tällaiset tilanteet lastenlasten kanssa pitäisi järjestää. Mä suosittelen kaikille, että yrittää vaan kommunikoida mahdollisimman avoimesti kaikkien toiveita ja kunnioittaa kaikkien oikeuksia. Sitä, että isovanhemmat ei halua osallistua tai sitä, että haluavat. Löytää se yhteinen polku. Yrittää muistaa se, että vaikka omat välit johonkin vanhempaan tai appivanhempaan eivät välttämättä olisi täydelliset, on usein lapsille uskomaton rikkaus jos isovanhemmat ovat läheisiä. Isovanhemmilla ei ole oikeuksia lapsenlapsiin. Mutta lapsilla. Lapsilla on oikeus hyviin ja rakastaviin isovanhempiin. Biologisiin tai ei. Jos elämässä on ihania ihmisiä mummuiksi tai vaareiksi lapsille, ja heidät haluaa lasten elämään, niin ihanaa. Jos taas omassa elämässä lasten isovanhemmat eivät ole sellaisia ihmisiä, joita kaivataan lasten lähelle, sekin on OK linjanveto tehdä. Yksikään lapsi ei mene nimittäin pilalle ilman isovanhempia, tai ainakaan huonoja sellaisia. Kaikenlaisia tilanteita nimittäin on.

Ennen kaikkea halusin kirjoittaa tämän muistutuksena kaikille, että muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. Oman perheen kesken tietää tilanteen parhaiten ja jokaisen tulisi sen mukaan luoda lasten ja isovanhempien välinen suhde. Ja vaikka jonkun mielestä isovanhempien aktiivisuus on omavaraisen vanhemmuuden epäonnistumista, niin sille ajatuksella voi suoraan sanottuna haistattaa sanonko minkä. Jos haluatte apua ja helpotusta arkeen ja on halukkaita siihen arkeen osallistumaan, niin kommunikoikaa ja ottakaa se rakkaus ja apu vastaan. Oli se isovanhemmilta tai kummivanhemmilta tai keneltä tahansa.

Lapsen elämään ihanien turvallisten aikuisten tuominen ei ole vanhemmuudessa epäonnistumista, vaan päinvastoin. Se on lasten eduksi ja onneksi.

19 thoughts on “Kultaakin kalliimmat isovanhemmat

  1. Kiitos tästä lauseesta: ”Jos taas omassa elämässä lasten isovanhemmat eivät ole sellaisia ihmisiä, joita kaivataan lasten lähelle, sekin on OK linjanveto tehdä.”
    Odotin koko tekstin, voinko pitää tästä postauksesta ja lopulta se tuli, tuo ”hyväksyntä” sille, että jotkut tekevät toisin. Ja juuri niinkuin kirjoitit, omalla kohdallani tilanne on tuo: lapsen isovanhempia ei voi päästää heidän lähelleen. Teidän välinne varsinkin sinun vanhempiisi kuulostaa ihanalta ❤️

  2. Ihana kirjoitus, joka sai kyyneleet silmiin. Oma äitini kuoli vakavaan sairauteen, enkä saa koskaan nauttia hänen isovanhemmuudestaan, mikä olisi ollut korvaamatonta. Meidän suhde oli hyvin läheinen ja voi kuinka hän ennen kuolemaansa suri, ettei tule näkemään mahdollisia lapsenlapsiaan, eikä voi olla apuna, jota hän olisi rakkaudesta varmasti rajattomasti tarjonnut. Läheisiä ja rakastavia ovat onneksi muutkin vanhempamme, mutta itse olen tyttärenä kokenut äidin sellaisena, jolta omaan äitiyteen olisi saanut eniten tukea. Läheinen suhde isovanhempien kanssa on varmasti rikkaus. Ehkä jonain päivänä jos lapsia suodaan, päästäisiin viettämään aikaa muiden isovanhempien kanssa<3 Mut nimenomaan, muiden mielipiteillä ei ole väliä ja lapsiperheille tukiverkosto on korvaamaton, koostuivat ne läheiset kenestä tahansa!

  3. Ihana kirjoitus ja olen ihan samoilla linjoilla sun kanssa.

    Meidän tytärtä hoitaa mieheni äiti kolmena päivänä viikossa mun ollessa töissä ja välillä myös viikonloppuisin meidän halutessa omaa aikaa tai käydään kaupassa kaksin. Mun vanhemmat käy myös suht säännöllisesti, mutta selkeästi vähemmän. Heillä on jo ikää yli 70 vuotta, joten haluan päästää heidät helpommalla. Musta on aivan ihana aamuisin nähdä miten innoissaan lapsi on siitä, että näkee mumminsa. Se naurun ja ilon näkeminen lämmittää sydäntä ja tiedän, että meidän tytöllä on elämässä muitakin turvallisia aikuisia läsnä kuin me vanhemmat. Mummi on mielellään meidän arjessa läsnä ja hän ei odota mitään muuta vastinetta kuin sen, että saa viettää lapsenlapsen kanssa aikaa. Se on musta ihanaa ja tavallaan etuoikeutettua.

    Välillä huomaan, että mua jollain tavalla hävettää kertoa että mummi auttaa meitä paljon arjessa. Ainakin silloin, kun teidän että jollain ystävällä tai kaverilla ei ole sama tilanne ja heidän omat turvaverkot on satojen kilometrien päässä tai niitä ei muuten vaan ole. Ehkä nuo ajatukset juontaa juurensa juuri siitä ”pärjäämiskulttuurista” ja omat lapset pitää hoitaa itse -asenteesta. Vaikka toisaalta mua ei kiinnosta yhtään mitä muut ajattelee, mutta vanhemmuus nostaa kaikenlaisia tunteita pintaan.

    Ihanaa kevään jatkoa teidän perheelle!

  4. Tosi mielenkiintoinen aihe! Läheltä olen seurannut erilaisia ratkaisuja, isovanhemmat auttavat joka päivä tai tavataan 1 krt viikossa/kuukaudessa/harvemmin.
    Vaikka jokaisessa perheessä tehdään omat ratkaisut, niin välillä mietin, että molemmin puolin olisi hyvä käyttää pelisilmää. Harva isovanhempi tuskin kieltäytyy antamasta hoitoapua, päin vastoin, mutta en voi siltikään olla miettimättä lasten vastuuta siitä, että vanhemmat eivät rasitu liikaa.
    Oma lukunsa on tapaukset, joissa puhutaan omasta pärjäämisestä ja annetaan ymmärtää jatkuvasti, että ilman apua ei pärjää eli tietyllä tavalla syyllistetään. Toki molemmin puolin on vastuu sanoa, että nyt ei jaksa/pysty/halua.
    Mielenkiintosta miettiä muiden ratkaisuja ja verrata niitä omiin ja miettiä miksi itse toimii tietyllä tavoin ja toinen aivan eri tavoin.

  5. Mä joskus aikanaan kysyin sulta, että eikö sulla ole huono omatunto siitä, että sun äiti hoitaa lapsia niin paljon – koska itselläni on, jos mun äiti “joutuu” hoitamaan. Ajattelin silloin, että se on jotenkin mun äidiltä pois, koska sillä oma elämä ja se on meidät jo kasvattanut. Vastasit silloin, että sun äiti hoitaa lapsia omasta halustaan ja on jo ns. ehtinyt elää omaa elämäänsä, ja itse päättää nyt ns. omistautua lapsenlapsilleen (tai jotenkin näin). Meillä tietysti se ero, että mun äiti oli kotiäitinä liki 20 vuotta ja ei ole ollut työelämässä ennen kuin nyt 50-vuotiaana, jne.. että sinänsä mun äiti ei ole sitä “omaa elämää” ehtinyt elää, vaan välillä tuntuu, että siirtynyt meistä lapsista lapsenlapsen/-lapsiin. No, joka tapauksessa. Avasit mun silmät silloin, että tosiaan, kuinka tossuna mä mun äitiä pidän, että totta kai se kieltäytyy, jos sillä olis sit jotain muuta! Se oli siis hyvä oivallus ja siitä alkaen, mä olen vienyt lasta hoitoon äidilleni, vaikka mitään tarvetta sille ei olisikaan – ihan vain siis siksi, että heidän välinsä säilyvät yhtä läheisinä, kuin ne nyt on <3
    Mun ukki kuoli viime yönä, joten tää postaus nosti jotenkin tunteet pintaan. Mun mielestä meillä vanhemmilla on velvollisuus edesauttaa omien lasten ja isovanhempien välejä – tietysti sillä edellytyksellä, että se lapselle on hyväksi – ja unohtaa ne huonot omattunnot ja syyllisyys.

  6. Hyvä postaus ja aivan ihania kuvia! Sun vanhemmat näyttää todella nuorekkailta ja onnellisilta. On rikkautta pystyä saattamaan monta sukupolvea yhteen.

    Mua itseäni harmittaa jossain määrin se, että asun ulkomailla eikä olla kovin läheisiä poikaystävän (pienen) suvun kanssa. Jos meille lapsia suodaan, niin he eivät myöskään tule tapaamaan suomalaisia isovanhempiaan kovin usein. Who knows, ehkä muutetaan joskus vielä Suomeen tästä syystä 🙂

  7. Luulen, että toisten perheiden lastenhoitoavun arvostelu johtuu kyllä monesti siitä vanhanaikaisesta kateudesta. Meillä isovanhemmat asuvat tunnin ajomatkan päässä ja näkeminen on useimmiten sitä, että me ajamme mummolaan kylään, piristämään isovanhempia tai tekemään töitä miehen vanhemmiltaan ostamalla tilalla. Sekin on ihan fine ja tärkeää sekä meille että pojille, mutta usein tunnen kyllä kateuden kaiherruksen, kun kuulen, miten jonkun toisen vanhemmat hakevat lapset päiväkodista, nappaavat mukaansa viikonlopuksi tai ihan vaan auttavat arjen rumbassa. Meillä isovanhemmat ovat kyllä tulleet avuksi silloin tällöin,ehkä muutaman kerran vuodessa,mutta nyt korona-aikana sekin apu on kokonaan poissa.

    Toisaalta ihan kauheasti ei olla osattu apua pyytääkään. Itselleni se ei ole niinkään mitään pärjäämisen kulttuuria vaan sitä, ettei minulla ole mallia osallistuvista isovanhemmista. Omat isovanhemmat asuivat aikoinaan 400 kilometrin päässä silloin, kun meillä ei ollut autoa, olivat jo niin vanhoja, että ajatus vaikka juoksemisesta ukin kanssa oli aivan absurdi, ja välit olivat todella ongelmalliset. Siihen taustaan verrattuna olen iloinen siitäkin, että meidän pojille kaikki isovanhemmat ovat läheisiä ja rakkaita ja soitellaan ja käydään kylässä, vaikkei arkeen saadakaan apuja.

  8. Itselläni ei ole lapsia, mutta lapsena isovanhempani olivat paljon läsnä ja niistä hetkistä on vain hyviä muistoja. Mummin kanssa joka asui samassa kaupungissa oltiin paljon yhteyksissä vielä nuorena ja aikuisiälläkin. Me lapsenlapset oltiin mummille todella rakkaita ja hän oli aina iloinen meidän vierailuista. Kun mummi sairastui pari vuotta sitten syöpään niin me lapsenlapset käytiin häntä paljon auttamassa jotta sai asua toiveensamukaisesti mahdollisimman pitkään kotona. Mummi oli aina läsnä meidän elämässä ja me haluttiin auttaa ja olla hänelle läsnä kunnes hän nukkui pois. Mummi oli mun elämän tärkeimpiä ihmisiä ja oon todella onnellinen siitä, että mun vanhemmat on ottaneet mummin ja muut isovanhemmat mukaan meidän elämään<3 Itse aion toimia samoin kuun sinä jos joskus lapsia saan.

  9. Itse olen pikkuveljeni kanssa mummini hoidossa ollut aina ennen kouluun menoa. Hän oli tuolloin jo 70- kymppinen, joten poissa työelämästä mutta tosi pirteä. Ihania muistoja. Nykyäänhän isovanhemmat ovat nuorempia ja työelämässä, joten päivittäinen hoitaminen olisi mahdotonta. Omassa elämässä miehen lastenlapsia olen nähnyt vain muutaman kerran, asuvat kyllä samassa kaupungissa, mutta eivät halua olla tekemisissä. Olemme olleet 20 vuotta naimisissa, mutta ex-vaimon viha kantaa vieläkin.

  10. Meillä kaikki isovanhemmat aktiivisesti mukana 4. hoidossa. Ovat olleet mukana alusta asti. Aloin opiskella hänen ollessaan 1-v. Vanhemmat hoitivat tyttöä vuorotellen tarvittaessa kerran-pari viikossa. Hänen ollessaan 3-v., minun piti palata työelämään. Tällöin kaikki olettivat, että hänen ‘täytyy’ mennä päiväkotiin. Meidän ratkaisu on ollut 3 x 4 h viikossa pienessä yksityisessä hoitopaikassa. Isovanhemmat hoitavat vuoroviikoin 2 päivää viikossa.

    Välillä tuntuu, että joillain ihmisillä on sellainen ajatus, että ”kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat” -tyyppinen vanhemmuus on ainoa oikea. Lapset pitää hoitaa melkeinpä kouluikään asti 100% itse ja kaikki apu on noloa ja heikkoutta. Juuri tämä, siksi en paljoa puhu tästä meidän hyvästä tilanteestamme. Tuntuu olevan arka aihe monille. Mutta ihanaa, että teilläkin osallistuvat isovanhemmat <3

  11. Sillä mitä me puhutaan ja kerrotaan me luodaan tulevaisuutta. Kaikki meidän sanat vaikuttaa mielikuviin ja ajatuksiin tulevaisuudesta. Kun kerrot avusta, auttamisesta ja läheisyydestä viestit, että haluat luoda sellaista tulevaisuutta ei pelkästään lapsillesi vaan ihan kaikille, jotka viesti tavoittaa.

    Auttaminen on vastavuoroista ja pohjimmiltaan itsekästä. Toisia autetaan, kun auttamisesta hyödytään itse. Kuulostaa näin sanottuna aika karulta, mutta hyödyn ei tarvitse olla sen kummempaa kuin esim. yhteinen ilo. Jos on yhtään silmää, ihmisistä kyllä huomaa ketkä haluavat auttaa ja ketkä eivät. Kovin huolissani en olisi siitä, että isovanhemmat hoitavat lastenlapsia pakosta.

    Kenenkään ei pitäisi ajatella, että maailmassa täytyy pärjätä yksin tai edes kaksin. Apua saa ja pitää pyytää eikä vain uhriutua. Meillä kaikilla ei tietenkään ole samanlaisia perheitä. Mutta meidän täytyy oppia olemaan iloisia toisten puolesta eikä haukkua toisia lyttyyn vain siksi, että itsellä ei ole mahdollisuutta samaan. Negatiivisilla kommenteilla luodaan negatiivista tulevaisuutta.

  12. Ihana postaus!

    “Välillä tuntuu, että joillain ihmisillä on sellainen ajatus, että ”kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat” -tyyppinen vanhemmuus on ainoa oikea. Lapset pitää hoitaa melkeinpä kouluikään asti 100% itse ja kaikki apu on noloa ja heikkoutta.”

    Tämä ajattelutapa on ihan älytön. Ihan jo evoluution näkökulmasta on pikemminkin hullua ajatella että lapsi pitäisi hoitaa yksin (tai että vaan isä ja äiti hoitaa) – lajina olemme sosiaalisia olentoja, jotka kasvattavat lapset yhdessä, laajemmassa piirissä. Erityisesti isoäidit ovat olleet aina tärkeässä roolissa. Esim. Anna Rotkirch on kirjassaan “Yhdessä – Lapsen kasvatus ei ole yksilölaji” tästä kirjoittanut.

  13. Hyvät kuvat ja hyvä aihe. On totta että isovanhemmista on myös lapsille suuri ilo, etenkin silloin kun on välittävät isovanhemmat

  14. Ihanaa <3 Meillä samanlainen suhde, ihan omaehtoisesti tarjoutuvat auttamaan arjessa.
    En tiedä mihin joutuisimmekaan ilman isovanhempia. Nyt korona rajoitusten voimassa olo aikana on tuntunut tyhjältä, kun ei heitä ole voinut tavata ja sydämeni särkyy kun 2v ja 8v ikävöivät heitä kovin. Joka launtainen brunssi mummulassa kruunasi aina koko viikon =(

  15. Meidän lapset ovat isovanhemmillaan hoidossa tai kylässä melkein poikkeuksetta viikoittain. Jos väli kasvaa pidemmäksi, sekä lapset että isovanhemmat alkavat kysellä, että milloinka taas nähtäisiin. Se on tosi ihanaa ja olen isovanhempien ja lasten tiiviistä suhteesta äärimmäisen kiitollinen – kuten ovat hekin.
    Omalta kohdaltani toivon kovasti, että saisin sitten joskus tulevaisuudessa olla mummona läsnä lastenlasteni elämässä (ja auttaa lapsiani jaksamaan vanhempina paremmin). Ei niitä lapsia ennenkään hoidettu ihan vaan ydinperheen kesken.

  16. Miulla ei edes ole lapsia, mutta silti oli niin liikuttava postaus, että tuli tippa linssiin <3 Rakkautta sinne koko poppoolle!

  17. Hieno kirjoitus. Meillä on vain yksi alle 5v.lapsi ja meillä elossa olevat isovanhemmat on todella paljon mukana arjessa. Oma perheeni on superläheinen symbioosi,jossa ollaan rakkaudella ja huumorilla mukana niin etänä kuin auttavien käsien kanssa puolin ja toisin. Omat mummoni ja vaarini olivat kanssa lapsuudessani kiinteästi läsnä,koska yrittäjien arki ja rakennustyöt yhdistettynä pikkulapsiarkeen oli kiireistä. Anoppi-mummo on myös viikoittain lapsen kanssa, vaikka hyvin erilaisia ihmisinä olemme keskenään. Jotenkin tuntuu että ajatus, jossa isovanhemmat nähdään olevan oudon paljon lasten kanssa on jokin suomalainen asia,mikä on vasta viime vuosikymmeninä tullut. Eihän niin ennen historiassa ollut täälläkään! Ja kateuden piikkiin itsekin erilaiset kritiikit laittaisin. Monet vanhemmat myös varmasti allekirjoittaisivat sen että jos omalla vanhemmalla olisi esim.alkoholiongelma tms. niin aivan eri asia se on. Rakkaus, läsnäoleminen, arkinen välittäminen ja isovanhempien ja lasten ilo on niin suurta. Ja lisäksi se tuo vanhemmalle/vanhemmille jaksamista. Pidetään kaikki toisistamme huolta ja hymyillään enemmän.

Leave a Reply