Mielipidemaanantai – Kasvatuskipuja

“Mitä nuo on?” kysyi taaperoni kun kynteni olivat ykskaks eriväriset kuin yleensä. “Se on kynsilakkaa, vähän niinkuin vesivärejä mut kynsille”. “Saanko minäkin?” Saat, sitten kun olet isompi, niin saat käyttää halutessasi kynsilakkaa. “Miksi en saa nyt?” Nooo, koska tää on isojen juttu. Sulla on vielä niin pienet ja hennot kynnet, että niille ei saa laittaa tällaista. “Miksi äiti sitten laittaa?” Niin, miksi?

Rehellisesti sanottuna, vaikka pienten lasten kasvatuksessa pohjatyö tehdään varmaan sieltä synnäriltä asti, tuntuu joka ikinen päivä nyt taaperon kasvaessa siltä, että aletaan pääsemään oikeasti niihin kasvatus-asioihin. Miksi-sanan löydyttyä oon joutunut perustelemaan ratkaisuja. Vaikka tekis mieli välillä kiljua, että “KOSKA ÄITI KÄSKI!” niin pitää yrittää malttaa mielensä ja selittää. Ei saa tehdä sitä ja tätä, koska voi sattua, voi mennä rikki, niin ei kuulu tehdä, jollekin tulee paha mieli… Miksi-kysymysten tulva on loputon. Vastaukset eivät olekaan aina niin helppoja.

Miksi meille tuli vauva? Miksi äiti meikkaa? Miksi äitillä on tissit? Eilen taapero kiipesi pallomereen mummin kanssa leikkiessä ja ilmoitti, että hän tekee tissit! Työnsi paidan alle kaksi palloa ja nauroi katketakseen. “Ai sulla on nyt tissit? Meetkö syöttämään sun vauvaa?” kysyin häneltä silmääkään räpäyttämättä. “Miksi minulla ei ole tissejä?” Apuva, hirveä homma edessä. Kuinka kasvattaa poikalapset ilman, että he jumiutuvat joihinkin tunkkaisiin sukupuolikäsityksiin? Pojat saa käyttää kynsilakkaa ja pojillakin saa olla tissit. Yleensä ei ole, mutta saa olla. Ähh, jokainen vastaus tuntuu väärältä, miten päin sitä päässäni ikinä pyöritänkään.

Miksi äidillä on tissit? Miksi pojilla on pippelit ja tytöillä… niin mitkä? Mä en ees tiedä millä nimellä kutsua mitäkin ruumiinosaa! Pimppi kuulostaa sellaiselta, että tekee mieli muljauttaa silmiään, mutten varsinaisesti halua mun taaperon puhuvan pillustakaan. Vagina? Ei apua, miksi tää on niin vaikeaa? Kun pohdin Instagramissa kerran, miten vastata taaperolle, joka kyselee siitä, mistä vauva tulee, jokunen ehdotti, että puhuu asioista jo nyt niiden oikeilla nimillä. En mä tiedä itsekään miksi, mutta kyllä musta tuntuu hassulta puhua 2-vuotiaalle emättimestä, kohdusta tai vaikka ulkosynnyttimistä 😀 En mä käytä niitä termejä muutenkaa, aikuisille, ellen puhu terveydenammattilaisten kanssa. Miksi meidän yhteiskunnassa ei ole yhtään yleisesti järkevää nimitystä naisen sukupuolielimille tai ne sanat herättävät aina jotain erilaisia mielikuvia ja tunteita, kun miesten kalustolle on parikin mun mielestä neutraalia termiä. Vai tuntuuko ne vaan neutraaleilta, koska vain naisten alastomuus ja sukupuolielimet on viety jotenkin seksuaaliseksi? Vaikka meillä kaikilla on nännit, vain toiset niistä on seksualisoitu. Kai tämä ajatustapa vaikuttaa myös siihen, mitä termejä käytetään mistäkin palikasta, mut en mä oo vieläkään keksinyt termiä, joka tuntuu sopivalta suuhun, kun puhuu pienelle lapselle naisten ruumiinosista.

Mä koen joka päivä tosi vahvasti tän sukupuolikasvatuksen juuri nyt. Ollaan iässä kun kaikki kiinnostaa ja miksi-kysymyksiä satelee ja mä ymmärrän joka päivä sen, kuinka hauras on lapseni mieli. Sitä voi ohjailla. Sitä ohjailee yrittämättäkin, vahingossa. Mulle on annettu kanvas, tyhjä pohja, joka imee itseensä vaikutuksia joka suunnasta. Minä olen vastuussa. Hänestä, hänen tulevaisuudesta. Siitä, että hänestä tulee hyvä ihminen, joka hyväksyy kaikenlaiset elämänvalinnat. Siitä, että hänellä on tuki ja turva löytää tässä viidakossa itsensä ja luoda vahva minäkuva.

Tää sukupuolikasvatus tuntuukin paikoitellen hirveän vaikealta. Mä koen hyvin vahvasti sen, että lasta ei pidä kasvattaa sukupuolettomana. En lähde asiasta väittelemään, enkä tuomitse ketään, joka haluaa kasvattaa lapsensa sukupuolettomasti. Mä jotenkin koen, että lapsi on niin hukassa muutenkin, että on tiettyjä asioita, joista lähteä liikkeelle. Jotka ovat tuntuneet hänelle alusta asti hirveän vahvoilta ja selkeiltä. Hän on poika, hän on isoveli… jne. Hän ei kertaakaan kyseenalaista sitä, onko poika. Jos kutittelen ja halaan ja höpötän, että “Äitin vauva”, niin sieltä tulee heti jyrkkä “Dante ei ole vauva, Dante on poika!” Ok. Kun yritän selittää, että mummi on äidin äiti, niin EI OLE. Mummi on Danten mummi. Jotkut asiat on hänelle vielä yksioikoisia ja niihin ei ole kahta sanaa. Ja me olemme valinneet, että tuemme niitä. Tiettyjä realiteetteja, jotka me hänelle annamme pohjautuen biologiaan, mutta niin, että niistä voidaan joustaa, jos hän kokee, ettei se kyseinen titteli sovikaan hänelle. Sitten kun hän on tarpeeksi vanha prosessoimaan asioita. En siis pode mitenkään huonoa fiilistä siitä, että vastaan “Yleensä pojilla ei ole tissejä, vaan tytöillä on. Tytöistä tulee äitejä, ja tisseistä tulee maitoa vauvoille, että vauvat saa ruokaa. Pojista tulee isejä, ja isät antaa maitoa vauvalle pullosta.” There. Yritin antaa mallin tasavertaisista vanhemmista, jotka molemmat syöttävät lasta, eri tavoin vain. En tiedä onnistuinko. Ei ehkä vielä tarviikaan kerrasta saada tätä maaliin, mutta silti jäin miettimään koko keskustelua.

Mutta sitten nämä muut kysymykset. “Miksi äiti meikkaa?” Jaa, hyvä kysymys rakas lapseni? Koska äiti tykkää meikata? Koska äiti näyttää omasta mielestään kivemmalta meikillä? En mä halua kasvattaa lastani ajattelemaan, että joku on kauniimpi meikillä kuin ilman. En mä halua kasvattaa poikaani ajattelemaan, että meikkaava nainen on parempi kuin meikitön. Miksi minä sitten meikkaan? Se, mikä pyörii kielen päällä ensimmäisenä, on “Koska tytöt tekee niin”. Vihoviimeinen vastaus, jota en todellakaan aio käyttää.

Haluan kasvattaa lapseni heidän biologiseen syntymä-sukupuoleensa. He ovat poikia, minä puhun heistä poikina ja heidät kasvatetaan poikina. Tämän tiedän. Kaikki muu on hirveä suo. Yksi päivä mietin jonkun leffan tai sarjan jälkeen sitä, miten jotkut miehet lyövät naisia. On miehiä, jotka oikeasti lyövät naisia. Miten kasvattaa omat pojat siihen, että tyttöjä ei lyödä? Naisia ei hakata? Miten kasvattaa heidät niin, että se ei tulisi mieleenkään. Ketään ei lyödä. Se on selvää, mutta ei kuitenkaan niin yksiselitteistä. Tuntuu itsestäni hassulta tämä ajatus. Jos pari kundia pieksee toisiaan turpaan, niin se ei tunnu ajatuksena mulle yhtään niin pahalta kuin tappelu naisen ja miehen välillä. Lähtökohtaisesti siksi, että miehet ovat fyysisesti vahvempia ja sikäli heillä on etulyöntiasema. Ja koska oon itse kasvanut sen ajatuksen kanssa, että kunnon miehet, oikeat miehet, eivät lyö naisia. Vaikka tiedän, että kenenkään ei pitäisi lyödä ketään, niin silti vääremmältä tuntuu naista lyövä mies kuin miestä lyövä mies. Miten välittää tämä ajatus poikalapselle ilman, että kasvattaa hänet kuvittelemaan, että naiset ovat heikompia kuin miehet? En tiedä saatteko ajatuksestani kiinni, tällainen yksittäinen esimerkki ei ehkä selitä auki täysin sitä mitä haen.

Haluan kasvattaa poikia, jotka kohtelevat muita ihmisiä hyvin. Jotka vapauttavat bussissa paikan lapselle tai vanhukselle, raskaana olevalle tai liikuntarajoitteiselle. Miksi? Miksi ei muille miehille? No iteään heikommille pitää antaa tilaa. Onko nainen heikompi? Huomaan ajattelevani, että haluan kasvattaa poikia, jotka pitävät naisille ovea auki, ovat herrasmiehiä ja auttavat painavan tavaran kanssa tai ojentaen kätensä avuksi tarvittaessa. Toisaalta, mikseivät he pitäisi ovea auki kaikille, sukupuoleen katsomatta? Mun ysäri-kasvatus riitelee mun 2020-ymmärryksen kanssa. En voi lakata ajattelemasta mulle opetettuja asioita ja sitä, että on ihanaa ja niin hienoa, kun herrasmies pitää ovea auki naiselle ja auttaa naista. Samalla mä tiedostan, että näitä opettamalla kävellään hiuksenhienolla rajalla sen suhteen, milloin pojasta kasvaa herrasmies ja milloin tiedostamattaan sovinisti, joka kuvittelee naiset heikommaksi, eli huonommaksi tai tyhmemmäksi. Sellaisiksi, jotka eivät kuulu johtotehtäviin tai tiettyihin töihin.

Leikkasin Danten tukan tuossa. Se kasvoi melkein vuoden, kun halusin antaa sen kasvaa pitkäksi. Nyt meni hermo, kun se oli koko ajan epäsiistinä sen kasvojen edessä ja leikkasin lyhyemmän tukan. Vuoden aikana hän on käyttänyt pinnejä ja ponnareita. Reissussa muistaakseni 5 eri ihmistä luuli Danten olevan tyttö. Kun korjasin shen he:ksi eräälle, hän ihmetteli, että kun on niin pitkät ripset ja pinni, niin luuli tytöksi. Ei siinä mitään, antaa luulla. Mutta siis sinisessä paidassa ja shortseissa poukkoillut mielestäni hyvin poikamaisen näköinen lapseni oli joidenkin silmissä tyttö, koska hänellä oli puoliponnari tai pinni päässä. No anyway, leikkasin tukan ja kuulin alle 24 tunnissa siitä sanan “poikatukka”. Muljautin silmiäni varmaan avaruuteen ja takaisin. Ikään kuin hänen sukupuolensa olisi sidottu hänen reuhkansa pituuteen.

Me ollaan erikoisen murroksen keskellä. On sukupolvia, jotka ovat hyvin vahvasti sukupuoliin sidottuja ajatuksiltaan. Ja sitten on tämä meidän sukupolvi ja nuoremmat, jotka kasvavat aivan erilaisessa maailmassa. Jossa sukupuoli on ehkä jo vähemmän tärkeä ja tiedostavuus erilaisuudesta on todella vahva. Tietyllä tapaa se tarjoaa mun mielestä tosi paljon haasteita kasvatuksessa. Tietyllä tapaa ignorance is bliss. Kasvattaessaan meitä, vanhempamme eivät tienneet kaikkea sitä, mitä on nyt tietona tarjolla meille. Kiitos internet, sosiaalinen media ja maailman asenneilmapiirin muutos. Ignorance is bliss, koska he eivät tienneet, joten he toimivat kuten parhaaksi näkivät. Me olemme tuon ajanjakson hedelmiä, mutta meidän pitäisi osata kasvattaa tämän ajan lapsia. Heidän omaksi parhaakseen. Siihen, ettei kellään olisi paha olla omassa ihossaan, ja siihen, ettemme me välittäisi heille myrkyllisiä jumiutuneita käsityksiämme.

Vauvan kanssa on tietyllä tapaa helppoa. Syötät oikeita määriä, annat nukkua oikeitä tuntimääriä. Vaihdat vaippaa, pidät huolen, että kasvaa ja kehittyy. Motoriikan kehitys ja kasvukehitys on käyritetty niin, että saat valmiin sapluunan, mihin luottaa. Ravaat neuvolassa parin viikon välein kontrolleissa ja saat tietoa ja apua. Mut sit lapsi on 2 tai 3 vuotta. Ykskaks neuvolassa käydään piikillä kerran vuodessa ja kattomassa osaako lapsi puhua. Ei kukaan enää kerro ja anna valmista mallia, miten onnistua vanhempana. Varhaiskasvatuksella on oma roolinsa, mutta aika rajallinen. Kasvatus on kodin, vanhempien tehtävä. Niin sen mun mielestä kuuluukin mennä, eikä vastuutaan pidä sysätä koululle tai muille ihmisille. Mutta mitä jos ei yhtään tiedä mitä tekee? Miksi mulle on uskottu näin tärkeä tehtävä? Mä olen ihan hukassa omien mielipiteitteni ja ajatusteni kanssa, miten mun pitäisi pystyä kasvattamaan lapsi oikein? Joka paikasta tulee varmana tietona se, mikä on oikein ja jos teet väärin, lapsi kasvaa vinoon, on onneton, ja murtunut ja kaikki on pielessä. Harmi vaan, että ne oikeat tavat on aina eri ja ristiriidassa ja löydät itsesi keskellä ajatustulvaa, johon ei ole mitään vastauksia. Etkä voi todeta, että nooo ihan hyvä mustakin tuli ja tehdä niin kuin edellinen sukupolvi teki, koska tiedostat itsekin että olet paikoitellen vanhanaikainen ja pitäisi yrittää riipiä itsensä tälle vuosikymmenelle ajatuksissakin. Vai pitäisikö? Koska jollain tapaa mun tietyt konservatiiviset ajatukset on sellaisia, joita edelleen pidän oikeina. En mä oo mieletäni epäonnistunut yksilö? Vois mun lapsilla mennä huonomminkin kuin jos he kasvaisivat minunlaisekseni. Mutta. En mä kyllä täydellinen ole. Ja haluaisin, että lapseni olisivat minua paljon parempia. Miten mä onnistun siinä, jos ite oon tällainen? Send help!

Mun vahva ajatus elämästä on se, että kukin tehkööt miten kokee oikeaksi itselleen. Perheet ja pariskunnat saa elää niin vapaasti ja modernisti kuin haluavat tai sitten niin konservatiivisesti kuin haluavat. Saavat uskoa tai olla uskomatta. Saavat elää miten vaan, kunhan elävät niin, etteivät satuta ketään sillä omalla tyylillään. Mä oon aikuinen. Mä tiedän mitä haluan elämältä ja kuinka pyrkiä siihen. Elän niin kuin parhaaksi näen, enkä välitä muiden tuputtamista ideologioista. Mutta lasteni kasvatuksessa ne ykskaks pyrkivät pintaan. Epävarmuus iskee. Mä tiedän, mikä on parasta mulle, mutta mistä mä tiedän, mikä on parasta mun lapsille? Sormi menee suuhun jokaikinen päivä. Seurakunnan muskarissa lauletaan Jumalasta ja mä odotan kauhulla sitä päivää, kun lapsi kysyy, mikä on Jumala. En minä tiedä mitä kertoa siitä. Haluan jättää lapselleni kaikki ovet auki tänkin asian suhteen, vaikka oman valintani olen tehnyt.

“Äitiys tuntuu tulevan sulle luonnostaan” sanoi joku mulle taannoin. Niin se ehkä tavallaan tuleekin. Rakastuin lapsiini samantien, olen sopeutunut hyvin olemaan kahden tarvitsevan pienen ihmisen äiti. Mut koen joka päivä painetta ja epäonnistumisen pelkoa äitinä. Koska rehellisesti, mulla ei oo mitään tietoa siitä, mitä mä oikein teen 😀 Tällä hetkellä, I’m winging it. Elämäni tärkein rooli ja tehtävä, ja mulla ei oo mitään pelikirjaa tähän hommaan. Tää ei todellakaan tule luonnostaan. Ison osan ajasta mä oon ihan hukassa. Enkä ees tiedä keneltä hakea vastauksia.

Tunnistaako joku samoja ajatuksia? 

30 thoughts on “Mielipidemaanantai – Kasvatuskipuja

  1. Moikka,

    Tuttuja ajatuksia näin kolmen pienen pojan äitinä. Lähtisin siitä, että lapsi oppii pitkälti mallioppimisen kautta. Se mitä opetat ja juttelet ei vaikuta niin paljoa, kuin se, millaisen esimerkin arjessa annat. Eli seuraamalla sitä, kuinka teillä isä kohtelee äitiä, lapsi saa sen parhaimman ja voimakkaimman mallin ja niin edelleen. Ehkä klisee, mutta silti totta.

    1. Olen samaa mieltä. Jokapäiväisessä arjessa vanhempien esimerkin kautta lapset pääosin oppivat. Miten toisille ihmisille puhutaan, mahdolliset ennaluulot tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan, miten äiti/isä kohtelee puolisoaan jne…
      Toisaalta lapsi on aina oma persoonansa ja voi kasvaa aivan erilaiseksi, kuin vanhempansa niin ajatuksiltaan kuin arvoiltaan.
      Olen itse pyrkinyt opettamaan tietyt perusasiat pojilleni, jotka koen tärkeiksi tässä hullussa maailmassa. Toisaalta olen halunnut myös antaa omaa tilaa ja vapautta kasvaa, jotta pojistani tulisi itsenäisesti ajattelevia ja kyseenalaistavia. Ei meillä aikuisillakaan ole kaikkiin asioihin valmiita vastauksia. Esimerkiksi nuorten kanssa on mielenkiintoista pohtia yhdessä maailman asioita ja pyöritellä erilaisia näkökulmia vaikeistakin asioista. Tsemppiä Anna, olen varma että selviät äitiydestäsi loistavasti! Sulla on rakkautta niin paljon poikiasi kohtaan, että sitä heiltä ei ainakaan tule puuttumaan. Se on myös mielestäni tärkein asia, jonka voit opettaa, eli tärkeintä maailmassa on rakkaus niin itseä kuin muita kohtaan.

  2. Mua lohdutti jotenkin hirveästi, kun paras kaverini (olemme syntyneet kahdeksankymmentäluvulla ja viettäneet enimmän osan lapsuuttamme 90-luvulla), joka on transmies, totesi joskus, ettei hänen vanhempansa häntä yrittäneet tytöksi/naiseksi tehdä, vaan hän itsekin luuli olevansa nainen, kunnes yli parikymppisenä kirkastui, ettei asia taidakaan olla niin, ja tämäkin oli ympäristölle ok. Tämä näkökulma, ettei hän kokenut tulleensa pakotetuksi mihinkään muottiin, kun jotain oli oletettu, vaan että se riitti, että ympäristölle, siis perheelle ja ystäville ja kanssaihmisille, oli ok, kun oletus olikin väärä ja totuus jotain muuta. Ihanan armollinen näkemys.

  3. Ihanan tuttuja ajatuksia ja totta, tuo on kyllä maailman haastavin tehtävä. Itse toimin siis varhaiskasvatuksen opena ja kaikista asioista maan ja taivaan välillä on tullut keskusteltua lasten kanssa. Noi uskontojutut yleensä kuittaan sillä, että on olemassa yksi kirja, jossa on sellasia tarinoita ja siellä lukee niin ja näin. Ja että maailmassa on muitakin kirjoja mihin eri ihmiset uskoo, ja se näkyy eri paikoissa esim. pukeutumisena. Seksuaalikasvatukseen on tosi hyvät videot ja vinkit Pikku Kakkosella, kannattaa tutustua! https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/06/05/pikku-kakkosessa-annetaan-kaikille-kehon-osille-nimi-ja-opetellaan
    Itse uskon, että tärkeintä on se, että kaikista asioista saa avoimesti kysyä äidiltä ja isältä eikä ole mitään kiellettyä aihetta, mitä ei saisi ottaa puheeksi. Kyllä ne lapset jossain vaiheessa alkaa kyseenalaistaa niitä oman kodinkin arvoja ja asenteita, viimeistään kun koulussa kaverit ja heidän mielipiteensä tulee entistä tärkeämmiksi. Siinä vaiheessa pienillä jutuilla ei ole varmasti niin suurta merkitystä, kunhan isot linjat, eli mm. avoimuus, uteliaisuus, muiden kunnioittaminen sekä erityisesti itsensä hyväksyminen ja arvostaminen on kotoa opittu! 🙂

    1. Monet seurakunnat tekevät hienoa yhteistyötä päiväkotien kanssa ja antavat laadukasta katsomuskasvatusta. Katsomuskasvatuksen merkitys kasvaa kokoajan ja kamala ajatella, että se pitäisi kuitata jollakin ja kertomuksia verrataan satuihin.

      1. Onneksi lain mukaan varhaiskasvatus sekä peruskoulu on katsomuksellisesta uskonnon opetuksesta vapaata vyöhykettä (laista: “Varhaiskasvatus on uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta.”) ja nykyaikana seurakuntien tuputtama yhteistyö on vähenemässä (oman lapsen varhaiskasvatuksen ja koulun osalta on hyvin menty lain puitteissa, on vaihtoehtoista, samanarvoista ohjelmaa niin uskontokuntiin kuuluville kuin kuulumattomillekin).

        Nimimerkille lastenohjaaja sanoisin, että olisi kamala ajatella, että joku tulisi kertomaan lapselleni uskonnon kertomuksia tosina (historialliset tosiseikat poislukien).

        1. Nimenomaan, ottamatta kantaa omaan uskonnollisuuteeni en saa kuitenkaan työssäni harjoittaa uskontoa ja sen kummemmin esim. kertoa lapsille Jeesuksen elämästä täytenä totena. Tämän lain myötä myös seurakuntien ja varhaiskasvatuksen yhteistyö on viime vuosina jäänyt lähes kokonaan pois. On haastavaa keksiä vastaavaa tavoitteellista toimintaa jonkun joulukirkkoretken ajaksi kun jo melko suuri osa lapsista ei saa kirkkoon lähteä, joten on yksinkertaisempaa jättää kokonaan tämä uskontokasvatus ja mahdolliset kirkkovisiitit kotien vastuulle. Kuitenkin koen tärkeäksi antaa 5-6-vuotiaille tietoa siitä, mihin vaikkapa pääsiäisen vietto perustuu ja miksi vietämme pyhäpäiviä ja olemme lomalla Helatorstain vuoksi. Tämä on ihan vain yleistietoa. Tuntuisi omituiselta opettaa lapsille, että pääsiäisen alkuperäinen tarkoitus on suklaamunien syönti ja joulussa lahjat, vaikka molempiin juhliin liittyykin myös ihan maallisia maatalouteen liittyviä perinteitä. Samalla tavalla myös keskustellaan mm. muslimien tärkeimmästä juhlasta ja muista eri uskonnoista yleisellä tasolla, ja nämä asiat myös lapsia kiinnostavat ja tulevat heiltä usein esiin. Siksikin kaikesta täytyy olla valmis keskustelemaan ja kysymyksiin yhdessä pohtimaan vastauksia!

          1. “mihin vaikkapa pääsiäisen vietto perustuu ja miksi vietämme pyhäpäiviä”

            Valtaosaa kristillisistä juhlapyhistä on juhlittu myös ennen kristinuskoa, ja juhlinta on liittynyt vuoden kiertoon ja erilaisiin pakanallisiin menoihin niihin liittyen. Ei pääsiäisenä talosta toiseen loitsuvissa noidissa ole mitään kristillistä, vaan kyse on pakanaperinteestä jolla loitsittiin hyvä viljavuosi ja onnea tupaan. Pääsiäis-,juhannus- ja venetsialaiskokkoja on sytytetty häätämään pahoja henkiä, ja joulukynttilät ja ikivihreiden tuominen sisään on toivottanut valon takaisin vuoden pimeimmän taitteen jälkeen. Juhannukseen ja uuteen vuoteen on tähän päivään saakka säilynyt loitsuja ja ennustuksia tulevasta, eikä noitumisessa ole mitään kristillistä. Jo ennen kristinuskon syntyä muinaiset roomalaiset ovat syöneet, juoneet ja vaihtaneet lahjoja Saturnalian kunniaksi, ja Suomessa kekri- tai nuuttipukki on kiertänyt taloissa vaatien itselleen lahjoja (ruokaa/olutta). Jouluna ruuat jätetään pöytään tonttujen syötäväksi, ja saunomisen jälkeen kiukaaseen pökätään vielä viimeinen halko saunatonttua varten.

  4. Täällä kyllä panitaan välillä ihan samojen ajatusten kanssa. Tosin kasvatettavana tyttölapsi. “mitä äiti teet?” “Äiti meikkaa.” “miksi äiti meikkaat?”… Mitä vastaan, ettei tyttö ymmärrä niin, että pitäis meikata että ois kaunis? Jotenkin tuntuu välillä niin vaikealta olla esimerkkinä pienelle tytölle, onnistua kasvattamaan itseään arvostava, hyvän itsetunnon omaava nainen. Kamala ajatus, että näitä asioita miettii jo nyt kun lapsi on vasta 2,5v. 😌 Mites sitten ku mennään kouluun ja lähestytään murrosikää?😂

  5. Voih, todellakin tunnistan. Tosi hyvä teksti ja niin tuttuja pohdintoja. Meillä vielä lasten isä on niin vähäpuheinen että tuntuu kuin lähes kaikki paine tunteiden sanoittamisesta ja asioiden selittämisestä on mun harteilla.

    Monessa asiassa tiedostan että mun on pakko yrittää opettaa lapsille eri lailla kuin mulle on aikanaan opetettu tai jätetty kokonaan opettamatta, mutta aina ei ole selvää mikä se meille oikea tapa olisi. Oman haasteensa tuo myös edellistä sukupolvea edustava lähipiiri, jonka käsityksiä joutuu välillä oikomaan suoraan tilanteissa.

  6. Hyvä kirjoitus. Todellakin tunnistan. Ja vaikea ajatus on, että tuo hukassa olemisen tunne on enemmän tai vähemmän vanhemmuudessa aina läsnä ja ilmiöt monimutkaistuvat lapsen kasvaessa. Tulee kaverit ja heidän mielipiteet, koulu, elinympäristö laajenee. Tällä hetkellä kipuilen oman 10,5v poikani suhteen olenko ehkä kasvattanut hänet liian empaattiseksi!? Hän on juuri tuo poika, joka avaa kaikille ovet, antaa omastaan, auttaa muita eikä löisi ketään. Rehellinen viimeiseen saakka. Kuitenkin olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, voinko vanhempana tukea häntä niin että hän säilyttää tietyn pehmeyden, mutta osaisi pitää myös puolensa “poikien/miesten maailmassa”, jolle alkaisi näyttävän olevan enenevässä määrin tarvetta tässä varhaisteini-iän kynnyksellä. Olisinko jo aiemmin voinut kasvattaa hänet toisin, olisiko pitänyt? Mikä on oikea tasapaino tästä eteenpäin ja miten sen löytämisessä voi onnistua?

    Ja sitten on tuo tyttölapsi joka on luku sinänsä, oh boy..!

    Kunpa jollain olisikin ne oikeat vastaukset.. Vastauksia kysymyksiin voi toki löytyä monesta paikasta, mutta tärkeimmät vastaukset löytyvät sinusta itsestäsi vanhempana. Kukaan ei voi sanoa mikä on oikein ja miten tulisi tehdä, sinä tiedät parhaiten <3 Te vanhemmat.

    Noihin D:n esittämiin konkreettisiin kysymyksiin mietin, että hänen ikäiselleen lapselle varmasti on tärkeintä ja turvalliselta tuntuvaa että hän saa kysymykseensä vastauksen, esim. äiti meikkaa kun siitä tulee kiva olo 🙂 Ja toimiiko noihin syvällisempiinkin lapsen kysymyksiin jotka saavat aikuisen miettimään päänsä puhki ylipäätään mahdollisimman yksinkertainen vastaus vai onko tarve miettiä vielä moniulotteisempaa selitystä.

  7. Voi kyllä, tunnen tuskasi! Omalla mallilla vaan, uskon, että lapsille kun antaa ja opettaa rakkautta, empatiaa ja toisten kunnioitusta, niin kyllä ne itse sitten hiffaa loput. Ja mitä noihin ruumiinosien nimiin tulee, niin voitais ottaa käyttöön A.F.Tannerin aikoinaan ehdottamat ”helliö” (miehen) ja ”lempiö” (naisen), mitäs sanot 😀 ja rinnat on pehmiöt 🙂

  8. Meinasi mennä aamukahvit väärään kurkkuun kun rupesi naurattamaan ajatus taaperosta joka käyttää “pillu”-sanaa :DDDD

  9. Kyllä oli tuttuja tunteita ja ajatuksia, vaikka nuorimmaisenikin on jo 17. Ensimmäisen kanssa elin onnellisesti kuvitellen, että kaikki helpottaa kun miksi-vaihe laantuu, mutta se ei laantunut koskaan, kysymykset vain muuttuvat. Ja voin lohduttaa, että eivät ainakaan helpompaan suuntaan, koska murrosiässä mukaan tulevat erilaiset ideologiat kuten vegaanius, vihreys, kapitalismi/sosialismi, uskonto/ateismi yms. yms. ja meillä ainakin muksut haastoivat meidän arvomme hyvin tehokkaasti eli kävimme satoja tunteja melkoisenkin kirpakoita väittelyitä asioista. Tarkoituksena ei siis ollut käännyttää lapsia vaan antaa vastauksia heidän kysymyksiinsä aivan kuten lapsinakin vastattiin miksi osa käy kirkossa ja osa ei. Eli siis meidän perustelumme omille näkemyksillemme kyseenalaistamatta heidän näkemyksiään -huh, miten haastavaa nuoren kanssa, joka noin lähtökohtaisestikin tuossa iässä on kuin norsu posliinikaupassa. Monasti näiden keskustelujen aikana iski epätoivo (ettei loukkaisi toista, mutta samalla kasvattaisi toisen ymmärtämään, että ihmisillä on oikeus erilaisiin mielipiteisiin, eivätkä ne määrittele ihmistä hyväksi tai huonoksi) ja oli ikävä niitä ”fakta”kysymyksiä, joita lapsena esitettiin, tyyliin miksi on joskus yö ja joskus päivä.

    Vanhemmuus on siinäkin mielessä mieletön asia, että se kasvattaa jatkuvasti ja lapsen kasvaessa sitä huomaa kasvavansa siinä mukana. Suurimpaan osaan maailman asioista ei ole olemassa yhtä ainutta oikeaa vastausta ja siinäkään ei ole mitään pahaa, että opettaa sen lapselleen. Heille tekee ihan hyvää huomata, ettei maailma kaadu tai olemassolo muutu turvattomaksi, vaikka kaikki ei olekaan mustavalkoista tai vaikka vanhemmat eivät kaikkeen osaakaan antaa tyhjentävää vastausta. Vanhemmuudessa tosin on myös yksi ehdoton huono puoli ja se on se, että teet niin tai näin, niin aina sinulla on jostakin huono omatunto. Näin vanhana ja lapset jo aikuistuneena voi sanoa, että jos laskisin kaikki ne kerrat kun on ollut tekemisistään, sanomisistaan tai tekemättä jättämisistään huono omatunto, niin niitä kertoja on varmasti yhtä monta kuin on päiviä kulunut tähän päivään siitä kun ensimmäinen ilmoitti tulostaan.

    Olet aivan mieletön äiti juuri sinun lapsillesi ja mitä ikinä teetkään, niin luota siihen, että teet sen oikein juuri sinun lapsillesi. Täällä on moni viisas äiti todennut saman, kuin itsekin koen eli oma malli ja esimerkki on se, joka kantaa pisimmälle.

  10. Tuttuja ajatuksia. Itse olen 3,5-vuotiaan kanssa joutunut käymään läpi myös nyt sen, että minä en voi ohjata häntä niin paljon kuin kuvittelin. Että lapsi myös itse ohjaa oppimistaan. Ja muu ympäristö. Tällä en missään nimessä tarkoita ettenkö opettaisi hänelle paljonkin. Oivallus tuli kriisin kautta (lapsen haastavat uhmahetket muun muassa – miksi se käyttäytyy noin vaikka olen aina opettanut että…) Ja se tuntui myös kipeältä ja vaikealta hyväksyä. Mutta itse asiassa nyt se tuntuu helpottavalta. En minä voi eikä tarvitse ohjata kaikkea. En itsekään tiedä kaikkea. Mutta kuljen rinnalla ja olen tukena. En voi poistaa lapseltani myöskään kaikkea kipua Ja kärsimystä vaikka kuinka tahtoisin. Mutta voin olla lähellä, kun hän kokee sitä. Nämä ajatukset huojensivat. Minun ei tarvitse olla täydellinen tai tietää kaikkea. Saitko ajatuksistani kiinni? 🙂

    1. No nyt on huikee osallistuminen keskusteluun. Ei paljoa filosofisuus kyllä auta, kun lapsi kysyy minulta suoraan. En minä silloin astu syrjään ja odota hänen keksivän vastausta siihen kysymykseen 🙄

    2. Mitä pienempi lapsi sen enemän hän tarvitsee ohjausta eikä sivusta seisojaa. Pieni lapsi tarvitsee aikuisen kuka vastaa hänen tarpeisiin ja kysymyksiin. Ohjaa häntä eteenpäin eikä jätä häntä itse tekemään päätöksiä mihin ei ole valmis, esim pieni lapsi voi päättää syökö kurkkua vai porkkanaa muttei sitä jättääkö kokonaan salaatin syömättä ja syökin karkkia. Pieni lapsi ei ymmärrä seurauksia mitkä voi tapahtua esim kymmenen vuoden päästä vaan hän elää tässä hetkessä ja ymmärtää tämän hetken seurauksen. Aikuisen tehtävä on ohjata lastaan, ohjaamisen muoto vain muuttaa muotoaan lapsen kasvaessa. Lapsella on oikeus tietää ja oppia, saada vastauksia kysymyksiinsä hänen ikä tasonsa mukaisesti. Kaikista kamalin tilanne on jos vanhemmalta ei voi kysyä ja jätetään lapsi yksin selvittämään kysymyksiään eikä hän osaa etsiä luotettavaa vastausta. Esim seksin ja ollessa ajankohtainen aihe on tärkeää, että lapsi saa kysyä ja tietää oikeutensa eikä esim etsi tietoa porno sivustojen kautta. Lasten tarpeeseen tietää pitää vastata, että he voivat jatkossakin kysyä myös vaikeista aiheista tietäen saavansa vastauksia. Vanhemman ohjaaminen vähenee ja muuttaa muotoaan lapsen kasvaessa, muttei ikinä täysin lopu. Kyllä mun äiti ja isä vielä aikuisenakin mua ohjaa ja neuvoo, tukee ja on he keiltä voin kysyä jos en itse ymmärrä. He ovat sitä varten, että tukevat mua mun loppuelämän ja ohjaavat oikeaan suuntaan. Eivät enää aikuisena kysellen otanko porkkanaa vai kurkkua, mutta vastaavat mun kysymyksiin esim työhön liittyvissä jutuissa ja äiti etenkin raskauteen liittyvissä asioissa.
      Lapset opettavat vanhempia, mutta jos vanhempi tahtoo oppia pitää hänen olla läsnä lapselleen eikä sivusta seuraaja vaan lapsensa ohjaaja. Aikuinen ohjaa lasta eikä lapsi aikuista, vaikka lapsi opettaa aikuisella paljon uutta.

  11. Mä en tiedä, miksi toi vaihe oli mulle vanhempana suht helppo. Pippeli on pippeli, pimppi on pimppi. Vauvat kasvavat naisten vatsassa ja tulevat naisen pimpistä ulos. Hyvin suoraan vastailin kysymyksiin, kuten asiat ovat. En oikein tarttunut nimityksiin eri ruumiinosille.
    Mulla on myöskin kuva 3-vuotiaasta pojastani, joka lippis väärinpäin päässä lakkasi omia varpaankynsiä. Ihan vain kokeillakseen minkälaista se on ja miltä se tuntuu. Maailma on niin ihanan uusi ja ihmeellinen. Se avattiin 3-vuotiaalle eri tavalla, kuin aikaisempina vuosina.
    6-vuotiaana halusi kaiken olevan pinkkiä. Se oli ihan lemppariväri. Siinä vaiheessa suurin paine alkoi tulla muualta kuin kotoa ja tajusi, että nyt nähdään se kasvatuksen tulos, jota on tehty, kun toiset sanoivat, että pinkki ei oo poikien väri. Luojan kiitos siinä vaiheessa poika ei lakannut sitä pinkkiä käyttämästä vaan meni oman päänsä mukaan.
    Nyt 8-vuotiaana paine ulkopuolelta on suurempi ja saa tehdä suuremman työn, että poika säilyttää oman itsensä sellaisena kuin on miettimättä sitä, mitä muut ovat hänestä mieltä.
    Kyllä mä muistan ne kysymykset, miksi joku kulkee pyörätuolilla, miksi joku on jonkun värinen… Huomasin itse, mitä neutraalimmin vastaa (myös äänensävy), sitä neutraalimmin lapsi asian ottaa. Vähän sellanen “hälläväliä” asenne ja mahdollisimman lyhyesti. Se antaa lapselle itselle myös mahdollisuuden ajatella itse asiaa omalla tavallaan.
    Tää keskustelu käytiin pojan ollessa 4v:
    “Mihin ihmiset menee kun ne kuolee?”
    “Meistä jokainen ajattelee omalla tavallaan, mihin ihmiset menee kuollessaan. Mitä sä ajattelet, mihin ihmiset menee?”
    “Tonne pilvien päälle, missä kaikki kuolleet on yhdessä.”

  12. Oma vanhemmuus on vasta odotusasteella, mutta kuvailemasi kaltaiset keskustelut on oikeestaan yksi eniten odottamistani asioista vanhemmuudesta. Mua on suorastaan kauhistuttanut ajatus siitä, että entä jos lapseni ei olekaan utelias eikä ole kiinnostunut esittämään miksi-kysymyksiä 🙂 Tähän asti oon muiden lasten kanssa kokenut hirveän antoisana kaikki keskustelut maailman ilmiöistä! Oma linjani on ollut, että yritän vastata mahdollisimman rehellisesti, niin kuin vastaisin aikuisellekin. Jos lapsi ei ymmärrä jotain sanaa tai käsitettä, olen tietysti yrittänyt avata niitä mahdollisimman hyvin, mutta lähtökohtaisesti haluan kohdella lapsia fiksuina ja ymmärtävinä olentoina enkä halua tehdä yksinkertaistuksia tai väistellä vaikeita asioita.

    Sukupuolielinten nimet on kyllä mielenkiintoisia! Tuntuu, että naisten elimiä tarkoittavat sanat ovat vielä useammin ns. rumia sanoja. Pillu tai vittu kuulostaa ainakin omaan korvaan pahemmalta kuin mulkku. Meillä muuten lapsuudenkodissa käytettiin sanaa “etupylly”tai “pyllykkä”. Pimppikin on tuntunut aika hurjalta sanalta noiden jälkeen 😀

  13. Niin. Ovathan nämä melkoisia asioita. Itse en ole koskaan halunnut lapsia. Nyt 30-vuotiaana yhä mietin, miksi olen täällä, mikä on minun tehtäväni. On niin paljon kysymyksiä avoinna itsellä, että en koskaan osaisi lapselle vastata. Olen itse ahdistunut ja pelokas, ollut koko elämäni, vaikka ei minulle mitään erityisen traagista ole tapahtunutkaan. Ihmisiä on kuollut tasaisesti koko elämäni läpi, välillä läheisempiä, välillä kaukaisempia. Sitä ajautuu henkiselle polulle etsimään vastauksia. Jotkut viisaammat kertovat kokemuksesta, kuinka rajallinen mieli on. Kun nousee mielen yläpuolelle (ei käytä mieltä enää kuvailemaan asioita), jää jäljelle vain elämää, ei ole enää hyvä taikka pahaa.

    Kuka sinä olet? Ehkä olet tietoisuus/sielu, jolla on tällä hetkellä tuo keho, tuo nimi, nämä ja nämä tehtävät elämässä. Mielipiteet muuttuu, ihminen kasvaa. Ei ole olemassa pysyvää Annaa. Anna on vain nimi, sana, mielen tuote, jolla sinua kutsutaan. Kun tarpeeksi kyselet kuka olet, jäljelle jää enää vain hiljaisuus ja tietoisuus, ei ole enää sanoja jäljellä. Tästä sitten kai liikutaan yhä eteenpäin, jolloin aukeaa moni muukin asia.

    Tsemppiä lasten kasvatukseen. Rakkaus on elämän tärkein asia.

  14. Sanoisin vielä, että kun avoimin mielin kuuntelee pienten lasten juttuja, sieltä voi tulla yllättäviä asioita ilmi. Jotkut puhuvat entisistä elämistä tai kuinka “katselin sinua ja isää ennen kuin synnyin”. Tai kuinka kuoleva pieni lapsi “menee pian tähtiin”. Ennenkuin kukaan heille tuollaisia asioita edes kertoo.

  15. Jaan paljon sun ajatuksia, vaikkei mulla vielä omia lapsia olekkaan. Näen, että se on kuitenkin ihan realistista muutaman vuoden päästä. Olen tällä hetkellä töissä varhaiskasvatuksessa pk:ssa ja siellä törmään lähes päivittäin näihin miettimiisi asioihin. Varhaiskasvatus ei todellakaan korvaa vanhempien tehtävää ja vastuuta, mutta koen, että olen kuitenkin tärkeässä roolissa kasvatuskumppanina vanhempien kanssa pienen lapsen elämässä. Osa lapsista on kuitenkin päivähoidossa monta vuotta pitkää päivää, joten tulee tehtyä paljon yhteistyötä perheiden kanssa. 🙂 pointtini oli, että jaan ja ymmärrän ajatuksiasi paljon!

  16. Mä karsastan sanaa pimppi, joten meillä 3v tytölle puhun pippeli ja pimpsa 😄 (täältä ei kovin syväluotaavaa kommentia nyt tuu vaikka painin ite tällä hetkellä hyvinkin vahvasti samojen asioiden kanssa)

  17. Kuulostaa niiin tutulta! Kahden tytön äitinä saa kyllä miettiä, että miten meikkaamisensa perustelee ja sitähän kysytään jatkuvasti..

    Itse myös jostain syystä vierastan sanaa ’pimppi’, mutta paremman sanan puutteessa sillä on mentävä. Vielä enemmän inhoan ’etupylly’ -ilmaisua, eihän sillä pimpillä ole mitään tekemistä pyllyn kanssa. Ääh!

    Ja jos kysymykset syntymästä tuntuvat vaikeilta niin entäs sitten kuolema.. Syntymä on kuitenkin selitettävissä, mutta kuolema on jotenkin niin paljon kinkkisempi selitettävä. Omassa lähipiirissä oli vasta sedän kuoltua polttohautaus ja siinä vasta olikin selitettävää, kun setä ei mennytkään ikiuneen arkkuun vaan poltettiin ja tuhkattiin.. Huhhuh niitä keskusteluja!

  18. Hienoa keskustelua. Olen itse yläkoulun opettaja ja 4-vuotiaan äiti ja olisi kyllä hienoa jos lapset oppisivat ihan oikeat nimet ruumiinosilleen jo lapsena. Tällaiset etupylly ym. sanat muodostaa erikoisia mielleyhtymiä…. vielä myöhemminkin. Lisäksi oman kehon tunteminen ja siitä luonteva keskustelu suojaa lasta ja auttaa häntä arvostamaan omaa upeaa kehoaan.

  19. Meikkaamiseen liittyen on musta hyvä vastata, että koska se on hauskaa/äidin mielestä hauskaa! Sopivan yksinkertainen vastaus, joka ei luo vääränlaisia paineita tai mielikuvia 🙂

  20. Itselläni on 4v tyttö ja 2v poika. Jouduin oikein keskittymään ja tsemppaamaan itseäni kun tuli ekat kysymykset sukupuolielimistä. Ei ollut ongelmia pippelin nimeämisessä mutta nimenomaan naisen sukupuolielimille oli. Mutta siinä sitä harjoitusta tuli kyselyjen myötä ja nykyään pimppi on aivan yhtä neutraali ja normaali sana lasten kanssa kuin pippelikin 🙂 Luulen myös ettei kummallekaan ole tulevaisuudessa kiemurtelua pimpin nimeämisessä omien lasten kohdalla jos sellaisia heille joskus tulee. Uskon että juuri naisen seksuaalisuuden peittelyn vuoksi on itselleni ollut hankalampi sanoa pimppi kuin pippeli. Ihanaa että nuokin asiat alkaa tasoittua..

  21. Siis minkä ihmeen takia ihmiset pitää jotain oksettavaa pippeliä ok:na sanana, mutta pimppi ei käy? Jessus

Leave a Reply