Rintalakkoilusta ja siitä, miksi jaksan yrittää

(Postaus on kirjoitettu viikko sitten)

En tiedä milloin julkaisen tän postauksen, mutta tän kirjoittaminen tuntuu oikealta just nyt. Jos siis päivät tuntuu hassuilta julkaisuvaiheessa, niin älkää välittäkö. Mytty on huomenna 5kk. Hänen ensimmäisistä rintaraivareista on kulunut aika tasan 2,5kk. Ja vieläkin herään yöllä imettämään unen läpi tuota pientä myttyä pari kertaa yössä. Hyvässä yössä.

En olisi ikinä uskonut, että imetys nousee mun elämässä näin tärkeään osaan, että kirjoitan siitä usein blogiin ja puhun siitä jatkuvasti läheisteni kanssa. Mutta niin se vaan meni. Asia, joka tuntui melko lailla hälläväliältä Danten kohdalla, onkin ollut hurjan tärkeää nyt. Ja tuntuu niin epäreilulta, että nyt kun se on niin tärkeää, on se myös hirvittävän hankalaa. Kiitos paljon kaikille teille viesteistänne asiaan liittyen. Huomasin teidän lähettämistä yhteydenotoista sen, etten ole ehkä osannut selittää ajatuksiani asian tiimoilta hirveän hyvin. Oon nimittäin saanut vaikka mitä kikkakolmosia pumppauksen onnistumiseksi ja tsemppejä sen jatkamiseksi ja mä tiedän nykyisin kiitos teidän kaiken mahdollisen erikoisista pumpuista ja maidon lisäämisestä. Kyse ei ole kuitenkaan missään vaiheessa ollut siitä. Ootte ollu ihanan tsemppaavia ja tukevia, ja kiitän siitä. Välillä on meinannu savu nousta korvista, kun oon imetysjuttuihin saanut ehdotuksen kokeilla rintakumia. Siinä hormonihöyryssä on tullut hetkellinen sellainen “ihanko totta?!” -ärsytys. Että kiitos vaan vinkistä yksinkertaisimpaan ratkaisuun, mitä voi kokeilla, samalla ku oon kokeillut sen lisäksi about kaikkea paitsi päälläni seisomista. Se on ollut lähinnä omaa turhautumista, koska ettehän te voi tietää mitä kaikkea oon kokeillut ja mitä en ja hyvää nuo ainoastaan tarkoittaa.

Mutta niin, väittäisin, että kaikki kikkakolmoset vauvan syöttämiseksi rinnalta tuli kokeiltua ja ongelma ei oo missään vaiheessa ollut pumppaaminen. Saan pumppuun 100-125 ml viidessä minuutissa käsipumpulla ja sähköiselläkin ehkä 10 minuutissa. En koe sitä vaivalloiseksi, joten kaiken maailman ihmepumput olis turhia hankintoja. Maitoa tuntuu riittävän tuon muksun tarpeisiin eikä mulle oo ollu mikään ongelma antaa korviketta, jos ei oo ollu pumpattua maitoa just sillon antaa tai jos en oo jaksanu yöllä pumpata tai mitä ikinä. Pumppaamisen vaivalloisuus ei sitä paitsi ole musta koskaan ollut se pumppaaminen, vaan se peseminen, desinfioiminen ja kellon kyttääminen säilytyksen suhteen ja osittainen arpominenkin säilytyksen suhteen kuumassa maassa ollessamme. Tosin, oon ratkaissu asiaa termospullolla reissussa.

Kyse ei siis oo ollut korvikkeen välttelystä tai siitä, etten olisi kokeillut ihan kaikkea ton imetyksen kanssa.“Hyvä siitä tulee korvikkeellakin.” Niin tulee, kyse ei ole siitä. “Korvikkeella kasvaneiden äidit eivät ole yhtään sen enempää epäonnistuneita kuin äidinmaidolla kasvaneiden vauvojen äidit.” No daa, ei olekaan, itsestään selvää mun mielestä, että äiti ei epäonnistu syöttövalintansa mukana, oli se miten päin vaan. “Tärkeintä on, että kasvaa ja voi hyvin.” Jep, niin on, I know. “Kannattaa kokeilla sitä/tätä/tuota.” Kiitos, kokeiltu on kaikkea mahdollista. Rintakumia, rinnan pumppaamista ennen syöttöä, ettei tarvii odottaa herumista, eri asentoja, ääniä, eri paikkoja, leikkien, susiemona, unen läpi, vastaheränneenä, unisenä, nälkäisenä, pullolta rinnalle vaihtaen, kapaloituna, istuen, ihan miten vaan. Ainoa, mitä en ole vielä kokeillut, on ollut sellainen nälkiinnyttäminen, etten vaan anna pulloa vaikka ei millään ottais ja kattoisin 6-12h, suostuuko rinnalle tarpeeksi nälkäisenä. Sitä en koe omakseni, koska tämä lakkoilu ei ole tietoista tai vauvan vika. Hän ei ymmärrä, miksei voisi syödä pullosta, eikä hän tarvitse sitä rinnalta syömistä. Se on mun oma itsekäs haluni ja toiveeni. “Oot tehny ison työn, kun vauva on saanut 5kk äidinmaitoa.” Kiitos, mutta en koe työksi, vaan omaksi valinnaksi, koska edelleen oon ihan sitä mieltä, että ihan yhtä hyvä hänestä olisi tullut korvikkeellakin.

Mistä sitten on kyse? Yritin selittää asiaa miehelleni ja hän ainakin tuntui ymmärtävän sen tästä esimerkistä, niin ehkä mä saan selitettyä sen tännekin auki.

Kuvittele, että pieni lapsesi päättää ykskaks, että hän ei enää koskaan haluakaan halata sinua. Et voi häntä siihen pakottaa mitenkään ja yrittäessäsi halata lastasi, hän alkaa rimpuilemaan, puremaan tai jopa itkemään. Unissaan hän käpertyy vielä kainaloosi, mutta päivällä hän ottaa etäisyyttä eikä missään nimessä halua halata. Voit paijata päätä ja pitää kädestä kiinni, mutta hän ei halua olla halauksessa. Tiedät, että tarjoamalla läheisyyttä aina vähän väliä, on olemassa pieni toivo, että joku kaunis päivä lähiaikoina hän vaan ykskaks päättää, että hän haluaakin halata. Jos nyt lopetat ehdottamisen ja yrittämisen, sitä päivää ei varmasti tule ikinä. Ikinä. Ehkä toisen lapsen kanssa vielä, mutta ei tämän lapsen kanssa. Jos nyt lopetat, päätät, että lapsesi ei koskaan enää halaa sinua. Saatat valvoa öitä ja turhautua päivisin monta viikkoa, mutta on olemassa ihan oikea mahdollisuus, että hän vielä haluaakin halailla. Valvoisitko? Huulta purren yrittäisitkö yhä uudelleen ja uudelleen? 

Tässä ei ole nyt kyse siitä äidinmaidosta, niin upea elämän eliksiiri kuin se onkin. Tässä ei ole kyse siitä, ettenkö uskoisi meidän kiintymyksen olevan ihan yhtä vahvaa pulloruokittuna kuin rinnalta. Hänestä tulee yhtä hyvä ja ihmeellinen ihan sama miten syötettynä, kunhan on ravittu. Kyse ei ole siitä. Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä, että MINÄ itsekkäästi haluaisin vielä kokea sen, että vauva makaa sylissä, katsoo silmiin irrottaen imuotteen hymyilläkseen suupielet maidossa ja jatkaa sitten syömistä. Aktiivisesti, iloisesti ja siitä nauttien.

En oleta, että suuri osa ymmärtää. Osa varmasti ymmärtää, ainakin ne, jotka ovat tämän kokeneet. Mä en olisi Danten kohdalla ymmärtänyt. Mä olin se ihminen, joka hoki, että “kyllä se läheisyys tulee pullostakin annettuna” ja kaikkea muuta mahdollista. Ja niin se on, en kiistä sitä, se läheisyys tulee pullostakin annettuna. Mutta juuri nyt se tuntuu samalta kuin se, että voinhan taputtaa halauksesta kieltäytyvän lapsen päätä. Mä rakastuin imetykseen vasta tämän vauvan myötä, ja mua harmittaa, että vaikka mielestäni tein kaikkeni, mä en todennäköisesti saa sitä hetkeä, kun vauva on rinnalla aktiivisena ja iloisena, että se imetyshetki on meidän jaettu hetki. Nyt kaksi iltaa Myttyskä on piiiiitkääään ollut imetettävänä unen läpi puolen yön aikaan ja mä oon vaan maannut vieressä ja nauttinut joka hetkestä. En oo selannut puhelinta, en oo tehnyt muuta. Oon vaan nauttinut ja yrittänyt tallentaa jokaisen hetken siitä mieleeni. Oon ottanut jopa videon muistokseni. Hänen tämän kolmannen korvatulehduksen ajan jopa yösyötöt alkoi kallistumaan pullon puolelle, mutta nyt kun korva on parantunut, onkin yöt kallistuneet taas imetyksen puolelle. Viime yönä ei tarvinnut antaa pulloa lainkaan, vaan 12 tunnin aikana Mytty oli kolme kertaa imetettävänä. Nää on ihania öitä ja hetkiä ja mussa vieläkin asuva pieni toivonkipinä ottaa ihan kunnolla lisää kipinää näissä tilanteissa. Ja toivohan kuolee viimeisenä.

En voi sanoa vihanneeni imetystä ensimmäiselläkään kerralla, mutta suhtauduin siihen väheksyen ja silleen “ihansama”. Ajatus isosta vauvasta rinnalla tuntui jotenkin vieraalta ja olin itse asiassa aika tyytyväinen, kun Dante vaan päätti lopettaa 7-kuisena. Nyt mulla on käsilläni 5-kuinen, jota yritän opettaa takaisin siihen rinnalle. Jotenkin ristiriitaista, mutta minkäs voi. Mulla on myös jostakin ihan selittämätön ajatus siitä, että JOS vaan saan vielä Mytyn takaisin rinnalle, tulee hänestä sellainen piiiiitkään rinnalla viihtyvä pikkuinen. Asia, joka tuntui musta ihan kamalalta edellisellä kerralla. Nauroin miehelle eilen, että mistä vetoa, että tää vielä tästä innostuu oikein kunnolla ja sit taistelen 2-vuotiaana vieroittamista rinnalta. Mutta todellisuudessa se ei ahdistanut mua lainkaan.

Oon yrittänyt miettiä tätä jo jonkun aikaa. Miksi mulle on niin tärkeää imetys nyt? Pahimmillaan olen pohtinut, että rakastinko mä Dantea jotenkin vähemmän? Mytty on ihan eri tavalla mussa kiinni ja mun sylikissana. Hän seuraa mua katseellaan, vahtii ja ilahtuu heti kun katson häntä. Hän selkeästi haluaa nimenomaan minun syliin usein ja on ihan äitin vauva. Dante ei ikinä ollut sitä, hänelle kelpasi aina molemmat vanhemmat yhtä lailla. Onko meillä jotenkin vahvempi suhde, mietin välillä. Sitten katson esikoistani ja totean, että ei ole. Ihan yhtä paljon rakastan molempia vauvojani ja olen aina rakastanut. Voi olla, että jokin meidän henkilökohtaisessa kemiassa saa mut haluamaan tätä imetyksen jatkumista niin hirveästi. Tai voi olla, että mä en yhtään tiedä tuleeko meille enempää vauvoja. Sen ajatuksen ajankohta ei ole nyt. Meille ei ainakaan vielä hetkeen tule enempää lapsia ja tämä koko pohdinta nostetaan pöydälle aikaisintaan vuoden päästä, koska nyt tarvii ottaa vähän happea ja oppia pärjäämään näiden kahden kanssa. Ehkä epätietoisuus siitä, saanko enää IKINÄ kokea tuota rinnalla ruokailevaa vauvaa ja sen tuomaa onnea, on perimmäinen syy sille, miksi en ole vielä valmis luovuttamaan.

Oli miten oli, ei tässä ole kyse korvikkeen vihaamisesta tai ei-imettävien tuomitsemisesta tai epäonnistumisen tunteesta tai mistään muustakaan. Mä tiedän, että lapsellani on ollut kolme korvatulehdusta, jotka ovat varmasti häirinneet tätä meidän onnistumista omalla tavallaan ja tuoneet tähän hommaan ihan omat haasteet. En koe, että olisin voinut tehdä mitään eri tavalla, enkä ole hetkeäkään tuntenut mitään antipatioita vauvaa kohtaan missään kohtaa. Tässä on kyse vain ja ainoastaan siitä, että minä itsekkäästi haluan vielä edes kerran kokea sen maagisen hetken lapseni kanssa, sillä sitä ei enää ole mahdollista kokea myöhemmin elämässä juuri tämän vauvan kanssa.

Tämä tällaisena hieman surullisena vuodatuksena menkööt nyt vielä yhtenä imetysjuttuna blogiin. Ennen kaikkea tämä olkoot muistutuksena kaikille tuoreille äideille, tuleville äideille ja vauvoista haaveileville. Oli kyseessä imetys tai joku muu arkinen juttu, nauttikaa siitä ihan täysillä aina. Mä voin lämpimästi muistella niitä leffan verran kestäviä tiheän imun tankkaustuokioita ihan alussa, ja onneksi iloitsin ihania imetyshetkiä muutenkin, mutta jos olisin tiennyt tämän kestävän näin lyhyen aikaa, olisin ehkä vielä enemmän tallettanut mieleeni jokaisen ihanan hetken ja keskittynyt niihin täysillä. Ehkä saan vielä siihen mahdollisuuden tämän vauvan kanssa kuitenkin.

Tätä ei voi suunnitella. Tämä ei ole asia, jonka voin vaan päättää. Oon nyt muuttanut sen verran tätä tekemistä, etten yritä tyrkätä Mytylle ruokaa suuhun joka ikinen kerta kun se vähän käännähtää yöllä tai puhisee unissaan. Tuntuu, etten nukkunut moneen yöhön kunnolla, kun olin koko ajan kärppänä odottamassa, että tuo osoittaa ensimmäisenkin heräämisen merkin. Nyt oon syöttänyt hänet kun oon mennyt itse nukkumaan ja siirtänyt omaan sänkyyn nukkumaan, jotta saan hyvän pätkän unta itse. Kun sängystä on alkanut kuulumaan selkeää etsivää raapimista yöllä, oon syöttänyt hänet ja viimeiset pari iltaa se on onnistunut ihan imettäen. En ole enää ollut aamuisin niin väsynyt ja tuntuu, että mieli on ollut kirkkaampi. Päivällä olen pumpannut enää 3-4 kertaa, mutta enemmän kerralla. Se ehkä mukailee myös kasvavan vauvan tarvetta maidolle paremmin. Olen ottanut henkiseksi takarajaksi 6kk. Jos siis seuraavan kuukauden kohdalla en huomaa muutosta kohti parempaa, niin “luovutan”. Jos yösyötöt edelleen tuntuu hyvälle, jatkan yösyöttöä sen jälkeenkin, mutta en enää elätä toivoa siitä, että mulla on joskus sylissä aktiivinen vauva, joka tapittaa silmiini syödessään. Niin pahaa kuin tällä hetkellä tekeekin nähdä kuvia sellaisista ja toivoa, että meilläkin vielä olisi tuo, niin tarvitsen henkisen takarajan sille, milloin lopetan toivomisen ja alan tekemään “surutyötä” sen puolesta, että tämä nyt vaan meni tällä kertaa näin. Ehkä tämä kuukausi kääntääkin koko homman päälaelleen tai sitten toivo hiipuu jo aiemmin.

Kiitos teille kaikille vinkeistä ja mukana elämisestä. ♥

30 thoughts on “Rintalakkoilusta ja siitä, miksi jaksan yrittää

  1. Mun tuli melkein itku kun luin tätä. Meidän esikoistyttö on nyt reilu 8kk ja imetys jäi reilu kuukausi sitten kun tein viimeisen unisyötön. Imetys oli alusta asti vaikeaa. Käynnistetty, pitkä ja raskas synnytys vei voimat vauvaltakin eikä hän jaksanut imeä. Imuote oli huono (imetyksen loppumiseen asti) ja imetys teki todella kipeää ensimmäiset kuukaudet. Aluksi vauva ei edes saanut otetta rinnasta. Rintakumi oli välttämättömyys, mikäli halusi ettei nännit oo verillä. Lisämaitoa tarvittiin pullosta jo sairaalassa. Maidon nousu kesti monta viikkoa. Ai että sitä pumppaus- ja pullorumbaa. Eikä sähköpumpullekaan herunut kuin max 100ml yhteensä puoleen tuntiin ja tämä yleensä vasta imetystauon jälkeen. Imetysteet, pommacit, suklaat kokeiltiin. Rintakumi jäi kun tyttö ei vajaa 3kk iässä huolinut sitä. Seuraava kuukausi menikin sitten kyljellään sängyllä imettäen, kun muuten ei onnistunut. Jänteet näytettiin spesialistille (ei operoitavaa), imetysohjaaja kävi kotona (häneltä sain suurimman avun ja empatian, neuvolan “imetysohjaus” oli farssi, esh:n imetyspoli yhtä tyhjän kanssa sekin). Sitten päästiin muutama viikko suht mukavasti rintamaidolla ja kiinteillä, kunnes vajaa 6kk iässä mun oikea rinta hankautui imetyksestä niin rikki, että meni verille. Vasemmasta tyttö ei enää malttanut syödä. Imetystauko, ihon paraneminen kesti viikon verran, sen jälkeen imetin enää muutaman kerran vuorokaudessa. Pikkuhiljaa se sitten jäi ja tosiaan loppui tämän vuoden puolella kun unisyöttöjen avulla vieroitettiin tyttö yömaidoista.

    Erilainen tarina, mutta pettymyksen ja surun tunteita käsittelen vieläkin. En olisi ikimaailmassa kuvitellut pitäväni imetystä itselleni niin tärkeänä, kuin se lopulta oli. Edelleen katselen kateellisena, kun äidit sujuvasti imettävät vauvojaan heidän syödessä rauhallisena ja nappisilmillä äitiä tuijottaen. Katselen itku silmässä kuvia tytöstä rinnallani. Meillä se ei koskaan sujunut niin hyvin, mutta sain sentään kokea imetyksen. Ja olen onnellinen, että tyttö sen vajaan 7kk sai äidinmaitoakin. Tsemppiä Anna. ❤️

    1. Tuttuja tunteita. Onneksi mulla on vielä mahdollisuus saada tuo rinnalle edes 1-2 krt päivässä, mutta luulen, että kohta sekin on jo ohi 🙁 Mutta, vaikka harmittaa, siitäkin pääsee yli sitten, sillä vauvan kanssa on niin paljon kaikkea erilaista ihanaa 🙂

      1. Just näin. 😌 Kyllä ne surun ja pettymyksen tunteet alkaa hiljalleen jäädä taka-alalle, niin ihanaa seurata vauvan kehitystä ja kasvua. ❤️

  2. Itseasiassa juuri sinun ja Danten imetystaipale vaikutti myös meidän imetykseen. Koin imetyksen tosi tärkeäksi itselleni, enkä halunnut pulloilulla ottaa riskiä, että vauva valitsisikin mieluummin pullon. Eikä edes ollut tarvetta ruokkia pullosta, pidin huolta, että olin saatavana aina seuraavana ruokintakertana.

    Meillä ei mies osoittanut myöskään mitään haluja ruokkia vauvaa. Kerran kokeilin antaa pullosta ja tarjosin miehelleni mahdollisuutta, mutta ei kiinnostanut.. 🙈

    1. Luulen että itse tein virheen juuri siinä että ylipäätään annettiin vauvalle pullo. Mietin olisiko imetys jatkunut pidempään ja ollut sujuvampaa jos en olisi antanut pulloa/pitänyt tärkeänä että osaa juoda pullostakin, en tiedä. Kuitenkin olin aina ruoka-aikaan paikalla. 8kk jatkui kuitenkin imetys mutta jäin miettimään olisiko se jatkunut pidempäänkin…

      1. Meillä oli Dantella pullo ja hän ei koskaan preferoinut pulloa tai rintaa, eli ei se aina ole siitäkään kiinni.

    2. Musta taas on ollut aivan ihanaa, että myös mies on voinut syöttää vauvaa ja hän on nauttinut siitä tosi paljon myös 🙂

  3. Itse imetin lastani vuoden ikäiseksi. Imetys sujui heti alusta lähtien hyvin. En tarvinnut rintakumeja tai -pumppuja. Ei En oikeastaan edes tiennyt mitä ongelmia voisi imetyksestä olla. Pidin kaikkea vaan niin itsestäänselvänä. Vauvalla ei ollut kertaakaan korvatulehduksia.

    1. Hienoa. Kaikille tuo ei ole itsestäänselvää, enkä oikein ymmärrä mikä on tän kommentin pointti tässä postauksessa?

        1. Itse asiassa nykyään minusta tuodaan melko yksioikoisesti esille se kuinka itsestään selvää ja helppoa imetys on eikä tuleville ensivanhemmille kerrota juurikaan siitä mahdollisuudesta, että imetys voi olla vaikeaa, jopa osoittautua mahdottomaksi. Tämä näin tuoreena isoäitinä, kolme lasta itse aikanaan puolisen vuotta imettäneenä ja monenmoiset “temput” siinä touhussa kokeilleena.

  4. Ymmärrän tuskasi, imetys oli mahtavaa ja varmaan paras muisto vauva-ajasta 🙂 Itse en uskaltanut/tai muutenkaan ollut edes oikeata tarvetta sekoittaa pulloa yhtään peliin imetykseen, joten uskon että sekin mahdollisti meillä pitkän ja onnellisen imetyksen <3 Toivottavasti saat itse käännettyä suunnan mutta luulen että se vaatisi pullon unohtamisen kokonaan :/

    1. Niin no meillä ei tätä mahdollisuutta ollut, sillä paino laahasi jäljessä ja sairastelevaa kuumeista lasta en alkanut pitämään ilman nesteytystä 🙁 Enkä vieläkään näe oikeaksi olla antamatta maitoa lapselle pullosta, sillä hän ei ole syypää tilanteeseen ja nälkiinnyttäminen kuulostaa musta liian kamalalta.

      1. Olen kyllä kanssasi samaa mieltä. Ei vauva saa tilanteesta kärsiä. Eihän se sitten auta kun sitkeästi yrittää jos siltä tuntuu ja toivoa parasta. Tai tuli mieleeni jos keksisi jotain, millä saisi sen pullon tuntumaan vähemmän houkuttelevammalta? Niin että vauva itse valitsisi paljon mielummin rinnan. Itse varmaan yrittäisin keksiä jotain tämmöstä.. Mutta tsemppiä!

        1. Se pullo ei valitettavasti ole sekään houkutteleva, mutta se menee ees jotenki sentää. Lusikka/sormisyömiset kiinnostaa kovin jo :/

  5. Olet oikeassa, ainakin itselle on tosi vaikea ymmärtää, miksi äiti haluaa vauvan imevän tissiään jos vauva ei sitä halua, ja haaveilee siitä että vielä taaperonakin kävisi tissillä. Edes esimerkki ei auta tavoittamaan sitä, on kuitenkin ihan eri asia kaivata halausta läheiseltään kuin painostaa lasta imemään rintaa. Onneksi et tosiaan nälkiinnytä lasta sen vuoksi . Ajattele jos jotain muuta asiaa yritettäisiin lapselle tuputtaa käyttäen “rintakumia, rinnan pumppaamista ennen syöttöä, ettei tarvii odottaa herumista, eri asentoja, ääniä, eri paikkoja, leikkien, susiemona, unen läpi, vastaheränneenä, unisenä, nälkäisenä, pullolta rinnalle vaihtaen, kapaloituna, istuen, ihan miten vaan” – kuulostaa hieman pakkomielteeltä. Tyyliin että pakotettaisiin imemään parsaa päällään seisten ,eri värisillä lusikoilla, väsyneenä, irteänä, päiväkodin jälkkeen ,hiekkalaatikolla, yllättäen, sängyssä, pöydässä, ulkona jne.. 😀

    Mitä esimerkkiin tulee, jos lapsi ei tykkäisi halailusta, ei siihenkään voisi loputtomiin painostaa, toki olisi hyvä selvittää onko lapsella jokin hätänä kun toisten kosketus tuntuu epämiellyttävältä.
    Jotenkin tissittely on taas tullut “muodikkaaksi”, ja itseä äidin rintaa repivät ja leikkien lomassa paidan sisään änkeävät lapset lähinä oudoksuttavat, enkä oikein ymmärrä tai haluakaan ymmärtää , mikä on äidin saama nautinto asiasta, jos kerran syyt ovat puhtaasti itsekkäät. Eikö tärkeintä ole, että lapsi saa tavalla tai toisella ravintoa ja haluamansa verran läheisyyttä? Aika aikaansa kutakin. Toivottavasti saatte iloa muista yhteisistä hetkistä, eikä rintashow leimaa liiaksi suhdettasi vauvaan ja muihin perheenjäseniin.

    1. Meinasin jättää kommenttisi julkaisematta sen suoranaisen tyhmyyden takia. Ei huolta, rintashow ei leimaa yhtään mitään yhtään kehenkään, ainakaan negatiivisesti. Taaperoa ei kiinnosta, vauva tuntee varmasti ainoastaan äidin loputtoman rakkauden, koska ketään ei pakoteta mihinkään. Ja mieheni taitaa arvostaa äitiyttäni vaan enemmän kun näkee yrittämisen ja sen, etten luovuta lapselle tärkeän asian kanssa yrittämistä.
      Kannattais olla huolissaan jostain vähän olennaisemmasta ja myös ehkä hieman viisastua ja tutustua sellaisiin asioihin kuin imetyksen hyödyt ja rintalakkoilu. Ennen kuin tulee laukoo ääliömäisyyksiä.

    2. Imetys on kyllä asia josta lauotaan mitä ihmeellisempiä kommentteja.
      Toisaalta ihmisten henkilökohtaiset kokemukset myös värittävät näitä puheita aina. Oma imetyspettymys voi olla taustalla jolloin koko asenne imetystä kohtaan voi olla kääntynyt negatiiviseksi myös itseä ja omia tunteita suojellakseen. Tai sitten aiheesta ei ole kokemusta ensinkään jolloin voi tosiaan tuntua meidän kulttuurissa kaukaiselta ja vaikeasti ymmärrettävältä kokonaisuudelta – imetystä kun ei välttämättä näe ikinä missään. Ja sen kerran kun näkee rinnan vauvan suussa tai taaperon venyttämässä äidin kaula-aukkoa niin näky voi ymmärrettävästi näyttää todella oudolta.

      Kiitos kaikille jotka imetyksestä puhuvat, minkälaisesta tahansa imetyksestä. Teitä tarvitaan koska kaikki tämä auttaa myös normaalisoimaan asiaa, ja nämä kommentit todistavat että työtä on.

      On myös ehkä ihan hyvä jos tissittely on “muodikasta”, olisihan vähän outoa jos se biologinen lapsen ruokintatapa olisi jotain muuta. 😀

    3. Tää kommentti ei voi olla totta. Uskomatonta paskaa joltakulta, joka ei ole selvästikään itse ikinä imettänyt.

    4. Meilläkin on rintalakkoileva 7 kk, ei tosin näin hankalasti. Meillä ainakin suurin syy jatkaa kikkailua imetyksen eteen on ehdottomasti imetyksen hyödyt lapselle, mutta sitä seuraavat myös käytännön syyt. En haluaisi millään alkaa pesemään pulloja, kanniskelemaan reissussa korviketta jne, kun ilmankin voisi pärjätä. Meillä isommatkin sisarukset lakkoilivat noin puolen vuoden tienoilla, mutta sitten lakkoilu helpotti ja imetys jatkui mukavasti yli vuoden ikään. Uskon, että nytkin voi käydä niin, joten uskon, että vaivannäkö asiassa kannattaa.

      Kannattaa yrittää pysyä positiivisella mielellä ja nauttia myös niistä mukavista pulloiluhetkistä! Tsemppiä!

  6. ❤️Voimia Anna.
    Ymmärrän tasan tarkkaan, mitä kirjoituksellasi välitit/viestit – toivon myös muilta empatiaa ja myötäelämistä. (Vaikka olisi eri mieltä, ehkä ei aina kannata kaikkea tuutata ulos. Se on se toisen asemaan asettumisen taito.)

    Meilläkin oli 2,5 kk rintalakkoilua, jolloin toivoin, että menisipä se vielä ohi. Eri keinoja kokeiltiin. Ja meillä oli onnellinen loppu. Aika auttoi, vaikka se ei välttämättä lohduta, ainakaan vielä. Merkittävin oli ehkä kohdallani huomata, että lapsi kaipasi iltamaidoksi startin pullolla, josta sitten onnistui hämätä/vaihtaa rintaan (toisinaan). Sen hyväksyminen, että halusi nopean nälän sammuttamisen ennen syönnin jatkoa taisi muistaakseni auttaa/helpottaa.

    Toivon teille kaikkea hyvää, toivotaan hyvää käännettä vielä asiassa ❤️.

  7. Oon tosi pahoillani saamistasi idioottikommenteista. Oot rohkea, kun puhut aiheesta ja kerrot tunteistasi näin avoimesti ja rehellisesti. Uskon, että moni saa sun tekstistä tukea ja voimaa. Halaus-esimerkki oli hyvä ja ymmärrettävä.

    Itsellä oli imetyksen suhteen vähän samanlainen hälläväliä-asenne, kai vaan oletin sen onnistuvan kuin itsestään. Sitten tulikin kaikenlaisia haasteita ja silmät avautu, että eihän tämä olekaan niin yksinkertaista kuin raskausaikana sen kuvittelin olevan. Kommentit pullosta ja korvikkeesta tarkottivat kaikki hyvää, mutta kun minä HALUSIN imettää ja tehdä kaikkeni, että se onnistuisi. Mielestäni myös nämä tunteet pitää äideille sallia sen sijaan, että tästäkin toiveesta lähtee joku urpo tuomitsemaan.

    Kiitos, kun kirjoitat.

  8. Kiitokset siitä, kirjoitat näitä imetyspostauksia ja pidät tärkeää aihetta esillä. Ymmärrän todella hyvin, mitä tuolla esimerkilläsi tarkoitat. Tyttäremme on nyt 5 vuotta. Ennen hänen syntymäänsä luulin, että imetys on ihan helppo juttu ja se onnistuu kaikilta. Toisin kävi – maito ei noussut minulla koskaan kunnolla, vaikka kokeilin kaikkia mahdollisia apuja, temppuja ja kikkoja mitä olemassa oli. Imetys oli mielestäni aivan hirveää, mutta halusin silti kovasti onnistua siinä. Kahden kuukauden kohdalla oli pakko lopettaa, kun oma terveyteni ei enää kestänyt jatkuvaa öiden valvomista. Poikamme kohdalla (viikkoa teidän vauvaa nuorempi) kävi samoin, että maito ei koskaan noussut kunnolla. Osittaisimetystä (rinta + korvike) sain kuitenkin jatkettua tuonne viime viikkoon saakkaa ja nautin imetyshetkistä suuresti. Erityisesti juuri ne yön ja aikaisen aamun imetykset olivat aivan ihania ja unohtumattomia! Surutyötä olen joutunut tässä tekemään imetyksen nyt päätyttyä. Eli jotenkin minäkin vasta toisen lapsen kohdalla havahduin imetyksestä nauttimaan. Näin omien lapsien myötä olen myös ymmärtänyt sen, että todella monella (ainakin omassa kaveripiirissäni) on haasteita imetyksen kanssa – maito liikaa tai liian vähän, rintatulehduksia, kauheata kipua ja mitä noita nyt on. Ja siksi onkin tärkeätä, että näistä asioista puhutaan avoimesti. Toivottavasti teillä on vielä paljon ihania imetyshetkiä edessä!

  9. Kiitos, Anna, näistä imetyspostauksista! Minulla on 4 kk esikoistyttö ja imetystaival on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Ennen sen alkua en edes ymmärtänyt mitä “imetyspettymys” tarkoittaa, ajattelin että mitä sitten jos ei imetys onnistu, pullo on sitä varten! Mutta sitten alkoi imetys ja siihen liittyvät tunteet tulvahtivat (ja imetyspettymys on todellakin tullut tutuksi). Meilläkin ruokinta menee melko samalla kaavalla kuin sinulla: unisen vauvan imetys tai pullosta pumpattua. Luulen että imetykseen liittyviä tunteita on todella vaikea ymmärtää, jos ei ole itse ollut kyseisessä tilanteessa. Tsemppiä sinne <3

  10. Voin ymmärtää tuskaasi,sillä olen itsekin rintalakkoilevan seitsenkuisen äiti. Esikoisen kanssa ei ollut imetyksen suhteen juurikaan haasteita ja hän söi myös pullosta, jos jouduin olemaan hetkiä poissa. Tämä nuorempi taas on ollut alusta asti aika erilainen ruokailija ja olen ollut noin kuukauden kestäneen lakkoilun aikana turhautunut ja surullinen. Meilläkin vauva on syönyt unisena ja yöllä ongelmitta, mutta päivisin systemaattisesti kieltäytynyt rinnasta vaikka kaikkea on kokeiltu. Ensin luulin, että kyse on vain ikävaiheeseen kuuluvasta kiinnostuksesta ympäröivään maailmaan ja ajattelin, että hän vain tarvitsee oman rauhan syödäkseen, mutta vauva on vain suuttunut, kun olen yrittänyt tarjota rintaa. Meillä makuuasennossa syöttäminen makuuhuoneessa on välillä toiminut. Ja meidänkään tapauksessa ei mielestäni ole kyse rintaraivareista, eikä lakkoilu liity siihen, miten nopeasti maito heruu tms. Hurjasti tsemppiä! Mä samaistun sun fiiliksiin ja itsellä on samanlaisia ajatuksia. En välttele korviketta tai pulloa, mutta kovasti haluaisin imetyksen jatkuvan vielä vähän pidempään. Viime aikoina on ollut vähän toivoa siitä, toivottavasti teilläkin suunta kääntyisi parempaan!

  11. Tsemppiä! Ymmärrän hyvin äidin voimakkaan toiveen saada imettää lastaan, ja omasta kokemuksesta tiedän, että imetys voi olla tosi tunteellinen asia.

    Surin itse vuoden ikäisen lapsen imetyksen loppumista lopulta aika tavalla, vaikken ollut koskaan etukäteen asettanut mitään tavoitteita tai osannut oikein edes toivoa mitään erityistä imetyksen suhteen, ja jälkeenpäin ajatellen vuoden iässä oli varmasti aivan mainio aika lopettaa. Olisin kuitenkin pitänyt ”vauvan” rinnalla vielä vaikka kuinka pitkään! Toivon että saan kuitenkin vielä joskus toisen lapsen kanssa kokea imetyksen, vaikkakin hirvittää jo ajatuksenakin vähän se, miten paljon odotuksia siihen sitten lataisin ja mikä pettymys olisi, jos se ei lainkaan onnistuisi tai sujuisi yhtä hyvin kuin esikoisen kanssa.

    Niin ja tietty vaikka en itse ymmärtäisikään tähän asiaan liittyviä tunteita, niin en kyllä varmaan tulisi sitä huutelemaan jonkun toisen ihmisen blogin kommentteihin 🙄

  12. Kiitos että uskallat kirjoittaa näin tärkeästä aiheesta ❤️ tsemppiä sinulle ja Myttyselle imetykseen, täällä painitaan saman asian kanssa pian neljättä kuukautta.

  13. Osasitpa kuvata hienosti tuohon asiaan liittyvän tunnemylläkän. Itse samassa tilanteessa 11kk vauvamme kanssa, tosin ehkä jo luopumisen vaiheessa menossa.

    Kiitos kirjoituksesta, se todella sanoitti Ja jopa auttoi ymmärtämään omaakin taivaltani <3

Leave a Reply