Kaventunut maailmankuva

Mä oon tässä yrittänyt muutaman viikon aikana miettiä postausta Mielipidemaanantaihin, joka ei liittyisi lapsiin. Tai itse asiassa ei edes välttämättä Mielipidemaanantai-postausta, vaan yleisesti ottaen jotain postausta, mikä ei liittyisi perheeseen tai lapsiarkeen. On lyönyt tyhjää mahdollisten aiheiden suhteen ja se on alkanut ärsyttämään mua itteäni. Näen jo kuinka 25-vuotias Anna muljauttaa silmiään mielessään, sillä eihän minusta pitänyt koskaan tulla sellaista äiti-ihmistä, joka ei osaa puhua muusta kuin lapsistaan ja kaikesta lapsiin liittyvästä. Munhan piti olla sellainen cool mama, joka tekee kaikkea kivaa ja ihmeellistä ja on äiti ja ne lapset nyt vaan tulee osana kokonaisuutta. Jotenkin tuntuu, että vaikka elämään kuuluu paljon kaikkea, niin oma elämä on kuitenkin kaventunut tietyllä tavalla sellaiseksi, minkä keskiössä on lapset. On paljon kavereita ja ystäviä, joilla on pieniä lapsia, sisko sai lapsen, omien lasten kanssa tulee vietettyä suurin osa ajasta. Imetyksen ja vauva-ajan kautta on erittäin sidottu omaan vauvaan ja totta kai kun toinenkin lapsi on alle 3-vuotias, niin hänellekin olen hyvin tärkeä ja pyrin viettämään päivittäin mahdollisimman paljon aikaa lasteni kanssa. Olen jättänyt vaikka kuinka monta postausta kirjoittamatta koska “ei niitä kiinnosta taas lukea jotain lapsielämään liittyvää”.

Danten vauvavuonna nautin töiden tekemisestä todella paljon. Se tuntui suorastaan viihdyttävältä tavalta irroittautua siitä vauva-arjesta, saada mitattavaa tulosta ja onnistumisen tunnetta ja tuntea, että pala minua on edelleen vahvasti sama kuin ennen. Elämäni ei muuttunut ihan niin paljoa, vaikka minusta tuli äiti ja minulla oli ihana vauva, jota rakastin. Olin inspiroitunut ja ajoittain oikeastaan vähän ylitarmokaskin. Myttyskän vauvavuosi on ollut kaikin puolin erilainen kuin Danten vastaava. Olen kirjoittanut tästä jo aiemminkin.Tietyllä tapaa olen uponnut Mytyn kanssa eri tavalla tähän vauvavuoteen ja sellaiseen vauvahöttöön, etten aina tunnista itseänikään ja “en ehdi” mitään, koska olen liian syvällä tässä mun ihanassa hattarassa. Ja toki kun aika on jaettava kahden lapsen välille, onkin sitä huomattavasti vähemmän omille jutuille, kuten töille ja bloggaamiselle. Jos ennen pystyin tekemään töitä Danten nukkuessa, nyt on melkein aina toinen lapsista hereillä toisen nukkuessa. Eivät ole he olleet synkronoitavissa ja vaikka olisivatkin, niin Dantepa lopetti päiväunet kuin seinään vähän aikaa sitten. Ja vaikka ajallisesti mulla olisikin mahdollisuus syventyä töihin, tuntuu että usein olen ajatuksissani jotenkin todella kiinni lapsissa ja kaikki mieleeni pälkähtävät ajatukset liittyvät lapsiin, lapsiarkeen, perhearkeen ja kaikkeen sellaiseen.

Se on aiheuttanut jonkinlaisen blogi-identiteettikriisin. Olen saanut teiltä hurjan paljon tukea tähän muutokseen, kiitos siitä. Moni teistä on kommentoinut, että blogini on teidän mielestänne parhaimmillaan nyt kun kuvat on arkisempia ja tapahtumat nimenomaan sitä tavallista arkea. Itse koen kuitenkin välillä tietynlaista epäonnistumisen tunnetta nimenomaan sisällöntuottajana. Sinänsä en koe, että sisältöni olisi huonoa, vaan aika yksitoikkoista. Onhan elämänikin! Eikä yhtään pahalla tavalla! Arki lastemme kanssa on maailman parasta, mutta onhan elämän sisältö hyvin kapeaa tällä hetkellä. Pää on täynnä ajatuksia lapsiin ja lapsiarkeen liittyen, maailmaa katsoo lasten ja rattaiden kanssa kulkevan silmillä ja päivää rytmittää imetys, pumppaus, vauva, taapero ja perhe. Ei siinä kovin monia erilaisia ajatuksia pääse edes itse pyörittämään päivän aikana, kun tuntuu, että välillä omia ajatuksiaan ei edes kuule.

(Minusta tuli äiti, jonka ainoa kuvamateriaali päivistä on 95% lapsista ja 5% jotain muuta, mm. nopeita selfieitä. Onneksi edes välillä nekin onnistuu.)

Oon oikeesti miettinyt, mitkä asiat ovat olleet mulle ajankohtaisia ajatuksia tässä viime aikoina. Sellaisia, jotka eivät liity lapsiin? Oon seurannut Katiska-vyyhtiä uutisoinnista ja miettinyt asuntomarkkinoiden muutoksesta kertovia kirjoituksia ja hieman koulujuttuja pyöritellyt mielessä. Mutta lähes kaikki asiat tuppaavat jotenkin johtamaan ajatuksiin, jotka liittyvät lapsiin. Pelottaa yhteiskunnassa näkyvä mielestäni rento suhtautuminen huumeisiin, mikä huolettaa kahden pienen lapsen äitinä. Talomme on isoin “säästökohteemme” ja kaikki talouspohdinnat johtavat aina lapsiin ajatuksissani. Koulujuttuihin lapset vaikuttavat tosi paljon, joten se siitä. Ei kiinnosta muoti ja shoppailu itselle, mutta lastenvaate-kirppiksellä Facebookissa voisin pyöriä tuntitolkulla. Omina asuina on trikoot ja teepparit, meikkinä 5 min pikameikki, jos sitäkään. Käsilaukku valikoituu helppouden ja mahtuvuuden mukaan ja lähes kaikkialle menen reppuni kanssa (sisältönä harsoja ja vaihtovaatteita ja ties mitä. Siinä missä se 25-vuotias minä olisi pyöritellyt silmiäni tälle kaikelle, niin juuri nyt se tuntuu oikealle. Samalla kun olen uppoutunut tähän arkeeni kahden lapsen kanssa, en saa otetta kaikesta muusta. Ja kaiken lisäksi tätä hetkeä värittää pieni sellainen univaje, joka väsyttää ja saa käymään entistä hitaammalla. Ei päähän silloin oikein mahdu kuin välttämätön. Ja kaiken tämän taaperohössötyksen ja vauvan tarpeiden keskellä ajatteluni on niin pirstaloitunutta, etten saa kokonaisuuksista kiinni omassa mielessänikään.

Jotenkin esimerkiksi käsilaukun kuvaaminen flatlayna tuntuisi juuri nyt jotenkin… falskilta. Vaippalaukun sisältöä en vuorostaan koe kovin hedelmälliseksi aiheeksi blogiini. Siihen Mungolifeen, millaiseksi olen tämän vuosia mieltänyt. Rehellisesti sanottuna, en välillä edes muista, mistä mä kirjoitin ennen perhearkea? Se elämä tuntuu niin kaukaiselta. Lapset ovat hyvin aikaavieviä ja jokaisen ajatuksen sopukan täyttäviä, ja se on tässä hetkessä elämää mulle täysin OK. Miksi se sitten tuntuu jotenkin pahalta blogia ajatellen? Ehkä sen takia, että koen jotenkin pettäväni blogini. Olen lipsunut lifestyle-blogistani perheblogiksi tiedostamatta sitä kunnolla itsekään. Tämän takia mä kai yritin aikanaan jakaa nää asiat kahteen blogiin todetakseni vaan sen, että se kahtiajako on teennäinen. Näen mielessäni kaikki ne seuraajat, jotka tulevat tänne ja huokaavat syvään “ähh, taas lapsijuttuja”. Niin, taas lapsijuttuja. Mä niin fiilaan ja ymmärrän teitä. Ennen kuin lapset olivat ajankohtaisia itselleni, olis mua todennäköisesti ärsyttänyt. Mä en oo mikään lapsifani yleisesti ottaen. Tykkään omista lapsistani ja läheisteni lapsista, mutta ymmärrän hyvin, jos muita he eivät kiinnosta yhtään. Kaikessa tässä äitikuplassani tiedostan, että vaikka jokainen lapseni ilme on minulle erityinen, se ei ole sitä muille eikä lasteni jokainen tekeminen ole mitenkään erityisen kiinnostava muille. Vaikka olen saanut teiltä paljon positiivista palautetta blogin nykysuunnasta, jotenkin koen kuitenkin pettäneeni osan seuraajistani. Ja sen 25-vuotiaan Annan. Vaikka mitäpä se tiesi? Ei se tiennyt, että olisin nyt aivan kamalan onnellinen tässä mun hyvin “kapeassa” elämässäni. Kaiken tämän keskellä “I did it for the blog”-tyyppiset jutut tuntuu vaan aivan jumalattomalta ajanhukalta. Kaikki sellainen, mitä on tehnyt “vain” blogia varten on pois omasta ajasta tai lasten ja ystävien kanssa vietetystä ajasta. Miksi ottaisin asukuvia, kun voisin telmiä lapsen kanssa uima-altaassa? Miksi tekisin postausta aiheesta, joka ei tunnu ajankohtaiselta, jos voin mennä Jennin kanssa kaksin istuskelemaan illalliselle rauhassa? Tätäkin kirjoittaessa Mytty nukkuu vieressä, Jenni naputtelee omaa konetta vieressäni ja mies leikkii uima-altaassa Danten kanssa suoraan edessäni.  Tämä postaus on keskeytynyt ehkä 10 kertaa ja aina välillä kuikuilen näytön yli katsoakseni Danten temmellystä. Otimme tässä Jennin kanssa hetken työnteolle, ennen kuin laitamme koneet kiinni ja suuntaamme todennäköisesti simpukkaetsintöihin. Eilen päivittäessäni Instaani monta ruutua simpukoista, pieni osa minusta mietti, että ei perkele mihin tää blogi on mennyt. Ja samalla tuntuu jotenkin ihan oudolta mennä ottamaan jotain hienoja asukuvia ja julkaista niitä. Vaikka olen sitä vuosia tehnyt!

(Minusta tuli äiti, joka kerää lapsilleen simpukoita ja pukee lapselleen tyhmän näköisen aurinkohatun. Minusta tuli oma äitini :D) 

Kertaakaan minua ei ole ahdistanut arjessani tämä lasten keskipisteenä oleminen. Musta se on ihanaa ja tiedostan koko ajan sen olevan ohimenevää. En kaipaa niitä asioita, mitä elämässäni oli ennen. Jos jotain kaipaan, niin ajoittaista yksinoloa, rauhaa keskittyä, parempia öitä ja tietynlaista huolettomuuden tuntua. Mutta niitä mä saan halutessani järjestettyä, eikä minulla ole kiirettä hoputtaa tätä aikaa nopeammin. 25-vuotiaana minua kauhistutti ajatus siitä, että olisin sellainen lapsistani sekaisin oleva äiti-ihminen. 31-vuotias minä on todennäköisesti menneisyyden minun kauhukuva. Siksi en oikein halua tai osaa miettiä, millainen olen tulevina vuosina. Haluan ajatella, että tämän akuuteimman pikkulapsiarjen mentyä ohi, kiinnostun erilaisista asioista ja vaikka varmasti tulen edelleen asettamaan lapseni aina prioriteetiksi, mahtuu arkeeni paljon kaikkea muutakin. En oikeastaan enää osaa edes leimata mitään tietynlaista ihmistyyppiä, sillä en osaa sanoa, millaiseksi itse tästä vielä kasvan. Mutta vaikka se ei ahdista mua arjessa, se ahdistaa mua hieman bloggaajana. Mä nimittäin koen arkeni muiden silmissä epäkiinnostavaksi. Viestiboksini repee joka kerta kun kirjoitan ostoksista, simpukoista tai jostain tosi arkisesta ja te tunnutte siitä innostuvan, mutta itse edelleen näen aidon perhearjen hyvin henkilökohtaiseksi ja myös epäesteettiseksi ja senkin vuoksi sisällön tuottaminen tuntuu hankalalta. Muiden poseeratessa upeissa asuissa Tuomiokirkon portailla, istun minä meikittä tukka pystyssä kotisohvalla trikoissa ja yritän saada ajatuksiani kiinni tai otan hississä huonossa valossa lippa vinossa olevasta Myttyskästä kuvaa.

Hetkittäin olen jopa miettinyt lopettamista ja uuden blogin aloittamista. Ei sen takia, etten itse enää nauttisi tästä, vaan sen takia, että koen jotenkin ajoittain epäonnistuvani. Suurin osa seuraajistani ovat olleet mukana vuosia ja musta tuntuu jotenkin pahalta. Blogin sisältö on ykskaks kuin ravintolan lempiannos; sama annos ja kuvaus menussa, mutta ihan eri annos kuitenkin. Eri ainesosat eri tavalla tehtynä. Ei se tee siitä huonompaa kuin alkuperäinen, mutta erilaisen. Tunteeko osa tilaajista itsensä jotenkin huijatuksi? Palaavat yhä uudelleen huomatakseen, että samaa omaa vanhaa suosikkia ei vaan enää ole? (Pahoittelen aasinsiltaani, on näköjään vähän nälkä :D) Niinä hetkinä kun olen yrittänyt hahmottaa blogini nykyistä tyyliä ja sen tulevaa suuntaa, huomaan isoimman muutoksen tapahtuneen ajatuksissani. Olen saanut tältä niin paljon ja lukijani ovat olleet tukena vuosia. Jossakin vaiheessa mun ajatus tämän osalta on huomaamatta muuttunut. Koska tuottamani sisältö on ilmaista, en koe, että kellään voi olla vaatimuksia sitä kohtaan. Olen siis aina kieltänyt jyrkästi ajatuksen siitä, että kirjoitan tätä kellekään muulle kuin itselleni. Kirjoitan itselleni, ja ne seuraavat, jotka tykkäävät. Näin olen aina ajatellut. Jossakin vaiheessa viime aikoina tähän on hiipinyt erilainen sävy ja maku. Jotenkin ajattelen nykyään kuitenkin kirjoittavani myös teille. En edelleenkään koe, että tuottaisin tilaussisältöä tai että seuraajani olisivat asiakkaitani tai että olisin kellekään mitään velkaa. En koe velvollisuutta ketään kohtaan. Mutta koen usein halua tuottaa sisältöä, jonka itse koen mielenkiintoiseksi, mutta joka myös teissä herättää mielipiteitä ja ajatuksia.  Viime aikoina oon alkanut saamaan hurjan paljon viestejä Instagramissa. Postauksia kommentoidaan enemmän yksityisviestillä kuin tänne kommenttiboksiin ja storyt saa paljon vastauksia. Yritän vastata kaikkiin, mutta en aina ehdi, pahoittelen sitä tässä nyt samalla. Mutta niin, ehkä tähän on tullut perhe-elämän myötä vielä vahvemmin dialogia ja ajatustenvaihtoa ja se on muuttanut mun suhtautumista jotenkin tuottamani sisällön kohdetta ajatellen. Ja tämän oman asennemuutoksen keskellä mä taistelen näiden ajatusten kanssa.

(Minusta tuli äiti, joka vetää aamulla päälleen yksiosaisen uikkarin vesileikkeihin, kerää hiuksista pahimmat edellispäivän hiekat, iskee kasvoille aurinkorasvaa ja lähtee nauttimaan päivästä perheen kanssa sen enempiä peiliin katsomatta. Äiti, joka väsymyksestä huolimatta on joka päivä onnellisempi kuin ikinä eikä edes kaipaa elämäänsä juuri nyt muuta sisältöä kuin tämän perheeni.)

Kiitos siis kaikille teille, jotka olette tukeneet tämän blogin muutoksen aikana. Ja anteeksi teille, jotka olen sisällöllä “pettänyt” viime aikoina. En voi luvata, että se muuttuisi. En voi luvata, että se jatkuisi tällaisena. Blogi on nimittäin aina ollut aito, elänyt kanssani samaa vaihetta ja muuttunut mukanani. Oma muutos on vaan ollut ajoittain paljon helpompi hyväksyä kuin blogin muutos. Niin kummallista kuin se onkin.

Postaustahti elää lasten ja perhe-elämämme aikataulujen mukaan. Välillä on enemmän aikaa, välillä vähemmän. Tänään pohdiskelin tätä asiaa jostain syystä tavallista enemmän ja totesin, että on hölmöä jättää tekstejä julkaisematta, koska ne liittyvät tiettyyn aiheeseen. Yritän tulla tämän muutoksen kanssa itse sujuksi ja löytää raamit tälle blogille jatkossakin.

35 thoughts on “Kaventunut maailmankuva

  1. Siis huh – kuin mun suusta. Ei bloggaamiseen liittyen, vaan noin elämään ylipäätään. Ajatus katkeilee kommenttiakin kirjoittaessa ( kolme vee tuli tarjoamaan leikkikeittoa tupperwaren kauhalla ).

    Mut mä uskon, että me lukijatkin ollaan muututtu ja vanhennuttu tässä samalla vuosien varrella ( 😀 ) ja väittäisin, että suurimmalla osalla myös ajatusmaailma hyvin erilainen, kuin kymmenen vuotta sitten. Mua ehdottomasti kiinnosti ne asukuvat silloin joskus, mutta näin kahden pienen äitinä tää toisten (yhtä katastrofaalinen) arki vie ehdottomasti voiton.

    En mä halua täällä mutsitrikoissa tukka parin päivän takaisella nutturalla nähdä mitään supermakeita ja sliipattuja asukuvia päivittäin ( valkoisissa vaatteissa, joita itse ei voi käyttää, koska noh… lapset). Mä haluan nähdä just arkea ja välillä niitä breikkejä arkeen. Ja siis tää kuullostaa varmaan itsekkäältä, mutta saahan äiti olla välillä myös itsekäs?!

    Toi uikkarikuva, lisäisin vielä sen, että tulee vedeyttyä yksiosainen uikkari, ja vielä sellainen, jossa voi kumartua miettimättä, että näkyykö tissit vai ei. 😀

  2. Moikka,
    mä en ole ikinä varmaankaan ollut samassa elämäntilanteessa kun sinä, samaan aikaan siis. Eli en ole lukenut blogiasi siksi että olisin samaistunut hetkiin ja aikoihin.
    Mä olen seurannut sua siksi että sä olet kiinnosta persoona, mä olen arvostanut sun vahvaa luonnetta, lukenut mielenkiinnolla sun mielipiteitä ja mä “luotan” suhun monessa asiassa (tarkoittaen sun esimerkiksi suosituksia tai arvioita joista palveluista/tuotteista).
    Eli mä en ainakaan koe, enkä ole missään vaiheessa kokenut, että voisin jotenkin pettyä sun blogiin. Se oot sinä, tai osa sua, ja sen pitääkin näyttää siltä mitä sun elämä milloinkin on. Muuten se tuntuis teennäiseltä ja aitous on nimenomaan se mistä pidän sussa ja sun kirjoituksissa.
    Siinäpä yhden pitkäaikaisen lukijan mielipide 🙂

    -Saana-

    1. Mä komppaan tuota yllä olevaa Saanan vastausta. Mä olin silloin sun ollessa se 25-vuotias taas se, mitä olet nykyään eli istuin kahvikuppi kädessä unenpöpperössä likaisessa tukassa ja paidassa. Mulle blogit oli jossain määrin pakoa todellisuudesta, sillä itse en kotona olemisesta niin nauttinut, myönnän. Mun lapset on jo nyt koulussa, mutta silti tykkään edelleen lukea sun blogia. Eli kyllä se on se ihminen ja ajatukset, ei elämäntilanne. 😊

    2. Aamen! Olen kyllä monissa asioissa täysin samaa mieltä. 🙂 Sinun elämää mä täällä seuraan, ei niinkään jotain tyyliä tai teemaa. Sun blogi on sitä mitä siihen elämäntilanteeseen kuuluu. Oli se sitten asukuvia Australiassa, ravintolavinkkejä Lontoossa, matkustelua, shoppailua, lapsia, mielipiteitä.. Se mikä on sen hetken Annaa. ❤️ Niin monta vuotta sinua seurannut, että on jo tavallaan “kiintynyt” suhun. Ja muakaan ei vieraat lapset varsinaisesti kiinnosta, mutta sun lapset ja niiden kuulumiset kylläkin. Koska vaikka ei tunneta niin tavallaan kokee heidätkin jollain oudolla tapaa “läheisiksi”. 😀

      Aikalailla oon myös näiden vuosien aikana kasvanut sun kanssa. En ees tiedä kuinka monta vuotta oon sua seurannut.. Ennen Australiaa jo! Perhekin tuli perustettua about samoin aikoihin, noin vuosi sinua myöhemmin. Eli lapsi-aiheet on kyllä niin samaistuttavia ja sopii kyllä omaankin elämäntilanteeseen.

      Pysy just tuollaisena kuin olet. Kirjoita just siitä mistä haluat, ne seuraa jotka haluaa. Tää on hyvä. ❤️

      Kiitos. 🙂

  3. Heei, sulta on unohtunut yksi näkökanta tuosta – suurin osa sun lukijoista on tod näk samaa ikäluokkaa ja itsekin perheellistyvässä/hiljattain perheellistyneessä iässä. Missä tapauksessa nykyinen sisältö on nimenomaan sitä tällä hetkellä kiinnostavaa sisältöä. Joten mun mielestä keep going just tohon suuntaan varmalla otteella vaan otat sen haltuun ja tarjoot jengille samaa mitä aiemminkin, eli esteettistä elämän haltuunottoa ja oman näköiseksi rakentamista jne, mutta vaan muuttuneessa kontekstissa.😊 T. Lukija jo moooonen vuoden takaa (alusta 😀)

  4. Oon seuraillut sun blogia kymmenisen vuotta, ja vaikka oma elämä on muuttunut siinä ajassa ”hieman ennen sua” vauva- ja taaperoarkeen, niin missään vaiheessa en miettinyt, että jättäisin blogisi lukematta. Kyse on persoonasta ja mahtavasta kirjoitustyylistäsi, joihin haluaa aina uudelleen palata.
    Ja omalla kohdallani on vain hyvä, että nykyään kirjoitat myös perhejuttuja. Ne kun ovat sitä omaakin arkea 🙂 ja veikkaan, että moni muukin lukijasi on muuttunut mukanasi.

  5. Musta sun blogi on vaan parantunut, alusta asti oon seurannut tätä enkä ikinä muodin takia, vaan sun kirjoitusten. Nykypäivänä en varmaan edes lukisi tätä blogia enää, jos sisältö ei olisi muuttunut arkisemmaksi. Kyllä musta tuntuu että me, jotka ollaan oltu alusta asti mukana, ollaan myös kasvettu samalla kun sinäkin. Ehkä jotkut on jääny pois uuden suunnan vuoksi, mutta varmasti yhtä monta uutta lukijaa on löytänyt tänne. Jatkat vaan kirjoittamista just niistä asioista mitkä sua kiinnostaa, silleen siitä syntyy hyvää ja kiinnostavaa tekstiä. 🙂

  6. Helou Anna! En oo sulle koskaan aiemmin kommentoinut, vaikka blogias oonkin seurannut ensimmäisestä postauksesta alkaen ja milloin mistäkin maailmankolkasta käsin. Alkuvuosien blogihuuman jälkeen muiden blogien seuraaminen on jäänyt itsellä minimiin, mutta sinä ja sun blogi ootte pysyneet matkassa ennen kaikkea persoonasi ja ajatustesi vuoksi. Kerran yritin vierottautua tästäkin, mutta kalpatenhan siinä kävi 😀 Sun ajatustenvirtamaista joskin superrikasta tekstiä on vaan poikkeuksetta mielettömän ihanaa lukea, oli aiheena sitten vaipparalli, kaikkien huulilla oleva it-puheenaihe tai sun viimeisin laukkuostos (joista itse asiassa jälkimmäisin lukeutuu meikä 26v.:n almost skippaan -kategoriaan :D). Loppujen lopuksi parasta jo ihan sun alkuaikojen asukuvapostauksissakin oli välitekstit, ts. pitkäksi venyneet “kuvatekstit”, jotka on myös meikäläisen erikoisalaa :,D Lyhyestä virsi kaunis: kiitos siitä, kun oot mahdollistanut tälle elämäkerta-/henkilökuvafanille myös samaistuttavia arjen sisältöjä vuosien varrella!

  7. Ehdottomasti julkaiset itsellesi ajankohtaisista aiheista! Uskon myös,että lukijat ovat kasvaneet mukana. Kuitenkin lapset ja perhe ovat sulle tärkeimmät eli ei ole mitään syytä tuntea falskia oloa siitä,että kuvailee asukuvia kun haluaisit oikeasti telmiä lasten kanssa. Kuten itsekin sanoit,lapset ovat pieniä vain hetken ja juuri nyt akuuteimmillaan tarvitsevat sinua. Se muuttuu jo seuraavan vuoden,puolentoista sisällä. Itse luen mieluummin arjesta kuin katson asukuvia. Samalla koen,että siinä on sisältöä ja samaistumispintaa useammalle. Ja aitoutta!

  8. Hei. Minäkin olen vuosia mukana kulkenut lukija, en edes muista kuinka monta vuotta, mutta ajalta kauan ennen Australiaa. Luen sun blogia, koska olet kiinnostava ja inspiroiva tyyppi, postauksesi ilahduttavat minua ja tuovat taukoja arkeen. Itselläni ei valitettavasti ole lapsia vielä, mutta silti tykkään kovasti lukea postauksiasi, enkä todellakaan koe tulleeni petetyksi millään tavalla! Tunnut musta tavallaan tutulta, vaikka ei ollakaan ikinä tavattu ja toki kerrot täällä elämästäsi vain sen mitä haluat ja miten haluat. Luotan mielipiteisiisi ja suosituksiisi. Uskon, että moni muukin lukija on kasvanut sun ja sun blogin mukana. Eikä meistä kukaan tänne pakotettuna tule, kaikki me ollaan täällä vapaaehtoisesti. Teet hienoa työtä ja ilahdutat monen ihmisen arkea. Oikein hyvää alkanutta vuosikymmentä Sinulle ja perheellesi!

  9. Anna, olet ollut aina oma itsesi ja se on valttikorttisi tässä blogimaailmassa. Olet monelle esikuva, äitinä, vaimona, sisarena, yrittäjänä, opiskelijana ja kauniina naisena, vaikka vähempikin riittäisi.
    En millään tasolla voi samaistua sinuun, mutta olen aina lukenut juttujasi mielenkiinnolla, koska osaat kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti sekä todella kattavasti oli aihe mikä tahansa. Niitäkin on, jotka eivät saa aikaiseksi paria lausetta enempää, tosin pysyttelevätkin nykyään instan puolella ja syystä.
    Jatka samaan persoonalliseen malliin ja ihanaa katsoa miten upea äiti olet lapsillesi.

  10. Moikka!
    Asiani ei liity mitenkään ylläolevaan postaukseen, mut kiinnostaisi kuulla miten kaksikielisyys perheessänne sujuu? Tuntuuko se työläältä ylläpitää vai tuntuuko luontevalta? Olisiko siitä mahdollista saada päivitettyä postausta? 🙂 Kiitos jo etukäteen!

  11. Moi,
    Saanavee tuossa yllä jo tiivistikin erittäin hyvin omankin mielipiteeni. Itse en voisi koskaan pettyä sun blogiin, koska tietysti sä kirjoitat niistä aiheista, jotka sulle on kussakin elämäntilanteessa tärkeitä. Mä seuraan blogiasi SUN takia, sen, miten osaat kirjoittaa niin taitavasti ja persoonallisesti eri aiheista. Minulla ei ole lapsia, enkä ymmärrä sen enempää muotivaatteista tai merkkilaukuistakaan, mutta silti jokaisen postauksen luen. Kiitos kun kirjoitat, oli aihe mikä tahansa! 🙂

  12. Heips
    Mä luen sun blogia koska kiinnostaa lukea sun ajatuksia ja suosituksia. Oon noin 10v (hui!) lukenut ja nyt itse 25 vuotias, ja kyllä kiinnostaa lukea täältä miten vauva-arki muuttaa elämää 😀 en koe että lapset on ongelma, tottakai keskityt lapsiin ja sitten sen jälkeen tulee taas joku muu vaihe, mutta sun tyyli kirjoittaa ja sä oot edelleen kiinnostava.
    Olen ilmeisesti 5-6v nuorempi, enkä ole lukenut blogia siksi että oltaisiin samassa elämäntilanteessa koskaan. En ole edes koskaan pitänyt missään blogissa asukuvia tai tavaroiden haalimista mitenkään erityisen kiinnostavana, mutta aito elämä on kiinnostavaa. 🙂
    täytyy vielä sanoa että odotan itse sitä vaihetta kun saan olla vauva/pikkulaosikuplassa pari vuotta…

  13. Hei Anna!
    Olen seurannut sua suunnilleen niiltä ajoilta saakka kun muutit Ausseihin. Seurasin mielenkiinnolla käänteitäsi ja toinen toistaan upeampia asukuviasi. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että mielenkiinnon ylläpitämiseksi olisin kaivannut jonkinlaista samaistumispintaa. Elin itse todella erilaista elämää, eikä minulla ollut rohkeutta tai intohimoa lähteä tavoittelemaan mitään samankaltaista. Meni ehkä muutama vuosi, kun en seurannut blogiasi. Kunnes instagramissa tulit vastaan odottaessasi Dantea. Noihin aikoihin itsekin haaveilin jo perhe-elämästä ja aloin taas seurata blogiasi. Nyt 1-vuotiaan tytön äitinä nautin äärettömästi lapsiperhearkeen liittyvistä postauksistasi. Ehkä myös tässä nykypäivässä kun ilmastoasiat ovat niin vahvasti esillä, on jopa vähän vanhanaikaista tuottaa sisältöä, jossa esitellään jatkuvasti uutta materiaa. Itse olen täysin eri alalla, mutta näin ulkopuolelta asiaa katsovana olen sitä mieltä, että eihän blogisi voi kertoa muusta kuin sun elämästä ja ajatuksista. Lapsiperhearki on niin vallitsevaa, että väistämättäkin se vallitsee myös blogissasi. En usko, että muodin takia sua seuranneetkaan haluaisivat väkisin tuotettua sisältöä. Eikä blogisi mielestäni ole missään nimessä yksitoikkoinen. Ehkä se punainen lanka on ainoastaan vaihtunut asukuvista lapsiperhearjeksi, mutta muutenhan aiheena saattaa olla mikä milloinkin Englannin kuninkaallisista jääkiekkoon. Ja voi jopa olla, että tuo muutos tuntuu susta itsestä paljon hurjemmalta kuin valtaosasta lukijoista. Tsemppiä ja paljon onnellisia hetkiä poikiesi kanssa!

  14. Hei,
    Olen lukenut blogiasi vuosia. Musta on ihanaa että kirjoitat perhearjesta. Sillä näiden vuosien aikana myös minun elämäni on muuttunut siitä muotia rakastavasta sinkkutytöstä pienten lasten pukluntuoksuoseksi äidiksi ja en vaihtaisi pois sekunttiakaan!
    Jatka siis samaan malliin 🥰
    -Mari

  15. Sinusta tuli äiti, joka rakastaa perhettään. Mikä sen hienompaa olla voisi.
    Täällä on kuule iso joukko meitä, jotka ovat kasvaneet sinun rinnalla. Ollaan oltu sinkkuja ja tavattu joku, joka oli vähän aikaa se maailman ihanin ja sitten kuitenkin se erittäin väärä, ollaan itketty pettymystä, katseltu sunnuntai-iltaisin sarja-maratonia popparipussin kanssa, opiskeltu ja kasvettu aikuisiksi.
    Moni meistä on löytänyt sen oikean, kuten sinäkin ja moni meistä on myös nuori äiti, kuten sinäkin.

    Voin varmaankin sanoa monen puolesta, että olet ollut tärkeä osa monen meistä elämässä ja olet sitä edelleen. Joten omasta puolestani toivon, että kirjoittelet juuri sitä, miltä itsestäsi tuntuu. Blogisi on persoonasi. Me kaikki tiedämme, ettei tänne päädy kaikki elämäsi tapahtumat ja niin se pitää ollakin.

    Voi olla, ettet ehkä ymmärrä, kuinka meitä on oikeasti yksi sukupolvi, joka on kasvanut sinun kanssasi aikuiseksi. Ja meistä on hienoa, kun kirjoitat edelleen. Kiitos ja sydän.

  16. Moikka Anna!

    Mä ajattelen hyvin paljon samoin kuin edellä kommentoineet. Ja samalla ymmärrän, mitä ite ajat tällä postauksella takaa. Haluun myös rohkaista sua jatkamaan samoin kuin tähänkin mennessä – omasta elämästä rehellisesti.

    Mä oon ite joskus teininä alkanut sun blogia lukemaan, varmaan joskus kun olit Ausseissa? Silloinkin oon ollut hyyyyvin eri elämäntilanteessa, kuin sä. Hyvin erilaiset arkipäivät jne. Mulle blogien lukeminen on ollut aina harrastus. Oon lukenut monenlaisten ihmisten blogeja ja melkein nolottaa sanoa, että entisenä lukutoukkana luen blogeja enemmän kuin kirjoja. Nyt oon kohta 26-vuotias, elämässä aika jumissa, en elä unelmaani ainakaan vielä. Teen työtä, josta en tykkää, samalla, kuin kirjoitan opparia valmistuakseni alalle, josta en tykkää. Haaveilen lapsista ja mulla on ollut hyvin aaltoileva vauvakuume ainakin pari vuotta. Oon lukenut sun blogia nyt sun raskauksien ja lasten myötä entistä enemmän ja suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan, vaikka en vielä ainakaan ole samassa tilanteessa.

    Kuitenkin, vaikka sun elämä muuttuu ja teemat täällä blogissa ovat vaihelleet, oot kirjoittanut mielenkiintoisesti ja avoimesti ja tehnyt mun omasta (rentoutumis)ajasta mukavaa. Aina en varmasti ole ollut samaa mieltä sun kanssa, mutta kertaakaan en muista ajatelleeni, että enpä lue enää. Mä oon siis viihtynyt sun blogin parissa pian kymmenisen vuotta jo? Niin me lukijatkin mennään elämissämme täällä samaan aikaan eteenpäin, kasvetaan, kiinnostutaan uusista asioista. Samalla kun sun elämä muuttuu.

    Innolla tällainen 25-vuotias lapseton lukee sun juttuja perhearjen keskeltä, mutta innolla ootan myös, mitä tulevaisuudessa keksitkin kirjoittaa. Kiitos sulle ♥️ tee tätä edelleen itseäsi varten – veikkaan, etten oo ainoa, joka olisi täällä vaan tiettyjen aiheiden perässä 🙂 luetaan sitä mitä sä satut kirjoittamaan.

    1. Ja lisäyksenä vielä: mielelläni luen siis perhejuttuja, reissuista, asuista, arjen kiireestä ja kommelluksista, kotijutuista ja sisustamisesta… 🙂 You name it!

  17. Hei
    Pysy vaan juuri sellaisena kuin olet. Minäkin seurasin kymmenen vuotta sitten blogiasi ja asukuvia Australiassa enkä koe että sisältö olisi yhtään sen vähemmän kiinnostavaa. Varsinkaan nyt kun itsellä on lapsi – päinvastoin. Toisaalta en silloin osannut kaivatakaan perhearkea kun sellaista ei itsellä ollut. Nyt pidän kaikkea siihen liittyvää kiinnostavana. Eli yhdessä kasvetaan, ja fakta on että kaikkia ei voi vaan miellyttää. Tärkeää on olla rehellinen itselle ja kertoa siitä, mikä on juuri itselle nyt tärkeintä. Se kiinnostaa kyllä lukijoitakin.

  18. Olen jonkun verran sua vanhempi kolmen lapsen äiti. Mulle tuli tästä niin elävästi mieleen miten itse tuossa vauva- ja pikkulapsivaiheessa, verkkareissa luin tätä blogia ja ajattelin välillä vähän vaikeanakin että mun elämän nuo vaiheet on ohi, kuljen verkkareissa ja korkkarit menee jalkaan niin paljon harvemmin kuin ennen lapsia. Ja samaan aikaan blogi oli inspiroiva ja tuotti hyvää mieltä.

    Nyt kun lapset ovat isompia, nautin taas uudelleen muodista ja pukeutumisesta. Lasten ja perheen lisäksi on alkanut yhä enemmän kiinnostamaan omat harrastukset, työ, ystävät ja koko aikuisten maailma. Silti, nytkin nautin hiihtolomalla auringossa siitä että laitan ripsiväriä, pöyhin tukkaa ja nautitaan rennosti auringosta. Arjessa katsellaan peiliin enemmän.
    Tuntuu että nykyinen elämä on jonkinlaista sallivampaa ja lempeämpää yhdistelmää nuoruuden ja äitiyden väliltä, ajasta ennen lapsia ja pikkulapsiajasta. Aika pienten lasten kanssa todellakin vie mukanaan, mutta lapset kasvavat ja sitten asiat muuttuvat taas. Elämä ei palaa entiselleen mutta vauva- ja pikkulapsikuplaan alkaa tulla taas uusia, kiinnostavia ja innostavia asioita. Senkin takia toivoisi että jokainen saisi ja osaisi nauttia rauhassa siitä pikkulapsiajasta ilman syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa. <3

  19. Aikoinaan Pottereita julkaistiin siihen tahtiin kun minä kasvoin, ja pystyin lukemaan Potterit suhteellisen ikäni mukaisesti (aloitin 10-vuotiaana siitä ekasta).
    Samoin aloitin yliopisto-opiskelijana blogisi lukemisen, vaihdoin alaa ja löysin miehen, menin naimisiin ja nyt vauvakuumeilen – mukavasti on blogisi mennyt samoja linjoja ja olen pystynyt samaistumaan sinuun silloin, kun joit Apollossa mustikkashotteja kuin nyt, kun puhut lasten merkkivaatteista.
    Minusta tuntuu, että lukijat pettyvät eniten niihin blogeihin, joista kasvutarinaa ei voi seurata – samaa sisältöä vuodesta toiseen ja mikään ei muutu, kun itse kuitenkin muuttuu.

  20. Harvoin kommentoin mutta päivittäin olen lukenut blogiasi jo varmaan ainakin 8 vuoden ajan, ja oma elämän tilanne on aivan vastakohtainen sinun tilanteesi nähden, mutta lapsiin liittyvät postaukset eivät ole häirinneet tippaakaan. Päinvastoin, mukavinta on lukea ns arkisia postauksia elämästä ja arjesta. Oikeastaan sun blogisi on melkein ainoa blogi mitä jaksan enää seurailla, sillä monet muut blogit ovat nykyään lähes vain kauniita kuvia, ei niinkään sitä tekstiä, mikä mielestäni on sitä parasta antia blogeissa. Joten jatka vain samaan malliin, jos jotakuta häiritsee lapsiin liittyvät postaukset niin ei heidän tarvitse niitä lukea 🙂

    1. Hei, tästä olen myös samaa mieltä – blogisi on elämänmakuinen, kiitos siitä. Vaikka elämäntilanteet erilaiset, niin luen mieluusti tekstejä, jotka eivät ole niin “siloiteltuja”. Jos saat kiinni, mitä tarkoitan. Elämään kuuluu kuitenkin mielestäni se harmaa arki; elämä on myös välillä röpelöistä ja keskeneräistä. Ja ne saavat näkyä.

  21. Itse olen lueskellut blogiasi jo pitkan tovin aikaa. Etenkin olen nauttinut kaikista tyyli-ja matkustelupostauksistasi. Samanlainen elamantilanne myos taallakin, nimittain lapsi ja mies loytyy ja tulevaisuudessa varmasti lisaa lapsia tulossa. Taytyy kuitenkin myontaa, etta koska elan aika vahvasti perhearkea, en jaksa hirveasti lukea enaa blogeja, joissa postauksissa kasitellaan paljon kokoajan lapsi/perhejuttuja. Itse kaipaan blogeja, joihin voin jollakin tavalla “paeta/irtiottoa arjesta” (selvennys, ei mun elama niin hirveaa ole, mutta en nyt tassa hetkessa keksi parempaa sanaa :D), voin lueskella jotain aivan muuta, kuin sita perhearkea/imettamista/vaippoja yms yms, joita itse kayn/olen kaynyt lavitse. Aivot ei jotenkin jaksa kokoajan sita vaan haluan myos lukea asioita, jotka ovat kiinnostaneet ennen lapsen syntymaa ja jotka kiinnostavat viela tana paivanakin. Tama ei ole siis mikaan hyokkays blogiasi kohtaan vaan oma mielipiteeni yleisesti aiheesta. Mutta on ihana rikkaus, etta on paljon eriaiheisia blogeja olemassa ja jokaiselle loytyy jotakin 🙂

    1. “Kaikessa tässä äitikuplassani tiedostan, että vaikka jokainen lapseni ilme on minulle erityinen, se ei ole sitä muille eikä lasteni jokainen tekeminen ole mitenkään erityisen kiinnostava muille.”
      Kiitos tästä!!! On oikeasti ihanaa kun joku äiti-ihminen tajuaa tämän <3 Lapset ovat kivoja, mutta ei juuri kukaan jaksa ihastella vieraiden lasten höpötystä tai kuvia loputtomiin 🙂
      Mitä blogiin tulee, lukijalle miellyttävä tapasi kirjoittaa on yhä tallella, mutta kuten toinen lukija kommentoi, etsin minäkin blogilta hieman sellaista viihdettä ja keveyttä arkeen. Lapsettoman en edes pysty samastunaan kauheasti perhejuttuihin. Mutta feikkaamaankaan ei voi ruveta, Aika aikaansa kutakin ja sulla tulee aina varmasti olemaan lukijoita! 🙂
      PS. Nuo vähän naturellimmat (ei niin muokatut) kuvat sinusta näyttävät tosi freesiltä ja kivalta!

  22. Anna itsellesi aikaa, äläkä vielä luovuta blogin suhteen! Blogi heijastelee sun aitoa elämää ja siksi minäkin tänne aina palaan. Mulla ei ole omakohtaista kokemusta, mutta arki pienten lasten kanssa on varmasti todella kokonaisvaltaista ja sun pienimmäinen on vasta alle puolivuotias. Mun mielestä tuossa kohtaa on täysin oikeutettua antautua vauva-ja lapsiarjelle ja muut asiat on toissijaisia. Mahtavaa jos pystyt jakamaan ajatuksiasi ja arkeanne siinä sivussa, tämän tyyppinen sisältö kuitenkin selkeästi kiinnostaa ihmisiä 🙂 Lasten kasvaessa aikaa ja energiaa jää taas muuhunkin, mikä tulee varmasti näkymään myös blogissa sitten kun sen aika on, luota siihen. Tästä on esimerkkejä myös muiden blogeissa. Ja sama ilmiö myös ystäväpiirissä, mulla on pari kaveria joiden lapset alkaa nyt olemaan vähän isompia ja huomaan että ystävillä alkaa olemaan taas aikaa eri tavalla muille menoille, töille ja harrastuksille. Kaikelle on aikansa! Toki ymmärrän että yrittäjänä tämä mietityttää. 🙂

  23. Ja eikös blogin nimi olekkin Mungolife. Tää on sitä sun elämääs. Olkoonkin kuinka kakkavaipanhajuista just nyt, mutta sitä se on just tässä vaiheessa. Muutaman vuoden päästä voidaan lukea sit jostain muusta. Elämä menee eteenpäin ja blogi ja jutut saa elää ihan sen mukana.

  24. Hei,
    Muutos kuuluu elämään, joten miksi ei myös näkyisi blogissasi? Mielestäni on mielenkiintoisempaa lukea ja nähdä kuvia arjestanne kuin siloteltuja asupostauksia. Mielipidemaanantai on myös hyvä konsepti, sillä sen lajin sinä osaat! Jatka sitä, aiheesta kuin aiheesta. Mielestäni ei kannata alkaa karsimaan mitään sen takia, että se ei kiinnostaisi jotain. Toisia se varmasti kiinnostaa, kaikkia ei voi miellyttää koskaan. Ja varmasti tulee myös aika, jolloin perhe/lapsiasiat siirtyvät enemmän taka-alalle kun muillekin asioille on taas enemmän aikaa. Itse olen kahden (1,5v ja 3,5v) lapsen äiti ja kohta siirtymässä takaisin työelämään. Tunnistan hyvin tuon pään sisäisen identiteettikriisin ja muutoksen hyväksymisen omassa ajatusmaailmassa. Itsellä se on liittynyt enemmän ystävyyssuhteisiin, varsinkin niihin jotka eivät ole kanssani samassa elämäntilanteessa.
    Kai tämä kaikki kuitenkin kuuluu elämään ja kasvamiseen, kriiseily siitä kuka on ollut ja keneksi on muuttunut ja miten se uusi minä suhteutuu ympäristöön. Toisaalta tunnen olevani paljon itsevarmempi ja rohkeampi nyt kuin ennen lapsia.
    Nyt nuoremman lapseni lähestyessä 2v ikää, huomaan, että omille ajatuksille on löytynyt enemmän tilaa ja maailma alkaa taas pikkuhiljaa näyttämään muultakin kuin pikkulapsikuplalta. Eikä ne lapsettomat ystävätkään mihinkään ole kadonneet! Kaikelle on aikansa ja paikkansa.
    Kaikkea hyvää teidän perheelle! Luen ja seuraan jatkossakin sinua, koska olet sinä. 😊

  25. Mä itse oon lukenut teinistä asti sun blogia ja silloin samastuin eri asioihin ja luin eri syistä. Nyt itselläkin on 4v ja 2v lapset, joten mukana on kasvettu ja eikä samat jutut enää kiinnosta kuin silloin. Ehkä monella muullakin lukijalla on näin. 😊

  26. Minun mielestäni blogisi ei ole lainkaan “tylsistynyt”, pikemminkin päinvastoin. Itselläni ei ole lapsia, eikä lapsi asiat sinänsä hirveästi kiinnosta, mutta jostain syystä luen kyllä melkein kaikki lapsi aiheisetkin postauksesi, on kiva kuulla miten teillä milloinkin menee:). Olen ollut mukana alusta asti, ja en enää edes jaksaisi lukea blogia, jossa esitellään vain päivästä toiseen eri asuja tai ostoksia. En itseasiassa lue edes muita blogeja, kuin sinun.

  27. Moikka! Olen seurannut blogiasi jo kymmenen vuotta, ja tuntuu, että omat elämäntilanteeni ovat muuttuneet aika lailla samaan tahtiin omiesi kanssa, opiskeluineen, ulkomailla asumisineen ja vakiintumisineen. Nyt odotan esikoistani, ja tässä kun on vähän kujalla kaikesta, mitä tulee tapahtumaan, blogisi on minulle valtava voimavara ja inspiraation lähde! Vauvajutut eivät siis haittaa tippaakaan, vaan nimenomaan kiinnostavat. Olen luottanut esimerkiksi tuotesevioihisi jo pitkään, ja on uskomaton apu käydä lukemassa mietteitäsi eri aiheista. Valtavan iso kiitos siis blogistasi ja siitä, että olet aito oma itsesi. Elämä muuttuu ja elämäntilanteet muuttuu, ja minusta se saa ilman muuta näkyä myös blogissasi! Jos väen vängällä yrittää tehdä entisenlaista sisältöä, vaikkei se tuntuisi luontevalta, uskon, ettei se lopulta ole kiinnostavaa lukijoillekaan. Jatka siis samaan malliin, blogisi on ihana ja niin tärkeä juuri näin! 🙂 Ihanaa loman jatkoa!

  28. Olen tosiaan seurannut alusta saakka Mungolife-blogia ja elänyt täysillä mukana kaikissa muutoksissa. Tämä yhtenä niistä ja mielestäni jokainen on kuulunut olennaisena osana blogin “elinkaareen” – eihän elämäkää ole muuttumatonta. Mielestäni on nimenomaan rikkaus nähdä elämää ja sen muutoksia, joten toivon todella että Mungolife jatkaa olemistaan omana itsenään 🙂 Kiitos Anna mahtavasta blogistasi, joka piristää päiviäni, herättää ajattelemaan asioita eri tavoin ja innostaa uusia ajatuksia – ja on ihan todella, todella visuaalisesti kaunis <3

Leave a Reply