Siinä se kaksi menee kuin yksikin…

Siinä se kaksi menee kuin yksikin.. No eikä muuten mene! Musta on oikeesti ihan hulvatonta aina kuulla tai lukea tuo lause siitä, miten kaksi lasta menee siinä samassa kuin yksikin. Tässä neljä päivää lomalla kahden aikuisen ja kahden lapsen voimin menneenä en kyllä allekirjoita lainkaan. Toki varmaan riippuu tosi paljon lapsista, mutta kyllä tää ensimmäinen neljä kuukautta näiden kahden hassun kanssa on ollut ihan erilaista oppimista kuin yhden lapsen kanssa. Katsokaas kun yhden lapsen kanssa vanhemmilla on ylivoima. Kahden kanssa on vähän sellainen “molemmille oma”, eli välillä tuntuu, että molemmat on varattuja aamusta iltaan ja hengittelevät sitten iltaisin yhdessä tai tahoillaan.

Tässä mä itse asiassa istun naputtamassa postausta samalla kun mies on salilla klo 21.30, kun halusi päästä vähän liikkumaan. Musta tuntuu, että mä oon tänään nukuttanut Myttyä ainaki seittemän tuntia, vaikka se on nukkunut kaiken kaikkiaan neljä päivän aikana. Sen lisäksi oon pumpannut ja syöttänyt, leikittänyt ja hauskuuttanut ja selvittänyt ainakin neljätoista taaperon uhmakohtausta. Meillä eletään niin villin fantastista vaihetta, että Dante ei mielestään enää tarvitse päiväunia ja usein kun hänet päikkäreille laitetaan, on hän ihan virkeenä sängyssä sen 1,5 h nukahtamatta. Ja iltaisin unille meno viivähtää ihan hullun myöhäiseksi, jos uni tulee joskus 14 tai 15 maissa. Samaa on ollut nyt päikyssä, joten näköjään hän ei enää yksinkertaisesti tarvitse sitä päiväuntaan. Siinä missä ennen pystyi luottamaan siihen, että saa kaksi tuntia vapaata aikaa päivällä, nyt ei tiedä yhtään miten päivä menee. Se, että lasten päiväunet sattuisivat vieläpä samaan aikaan, on lähes lottovoiton kaltainen harvinaisuus. Varsinkin kun tämä toinen on vielä tässä 4-kuisen unihulina-vaiheessa, jossa ei osaakaan nukahtaa itsekseen syklistä toiseen uudelleen, vaan heräilee siinä 30-45 minuutin kohdalla nukahtamisesta ja pitää avittaa takaisin uneen. Ja tällä viikolla meillä on alkanut ihan uusi uniälyttömyys, eli 2 minuutin pikatorkut. Kun nukuttelen ensin hetken ja tyyppi nukahtaa, mutta sitten kahden minuutin päästä herää supervirkeenä ja tapittaa mua hymyillen, eikä mikään määrä hyssyttelyä tunnu saavan häntä takaisin unille. Siks musta tuntuu, että tänään mä oon nukuttanut tota muksua oikeesti aika monta tuntia.

Mut niin, on tää aikamoinen team effort näiden kahden kanssa. Nostan hattua kaikille yksinhuoltajille ja niille, jotka pärjää kahden kanssa yksikseen toisen ollessa pitkää päivää töissä. Meidän vanhempi on superaktiivinen höpöttäjä, joka haluaisi koko ajan puuhata ja tehdä ja mennä ja samalla hän on kuitenkin vasta 2-vuotias, eli tarvii aivan herkeämätöntä valvontaa koko ajan. Pienempi taas on äitin oma sylikissa, joka tuijottaa intensiivisesti mun jokaista liikettä ja äänillä ja eleillä tekee hyvin selväksi, että haluaisi suunnilleen elää osana minua tällä hetkellä. Välttämättömät tulee tehtyä ihan silleen fiksusti. Lapset saa ruokaa, astiat tulee tiskattua ja koti pidettyä jotakuinkin siistinä. Mutta kaikki muu, se vaatii jo kikkailua.

Tietyllä tapaa mä huomaan, että ongelma on meidän omassa asenteessa. “Laita sille piirretyt” kivahdin tässä jossain vaiheessa päivää miehelle, kun Mytty kitisi vieressäni väsyneenä ja unille valmiina samalla kun pumppasin sille maitoja pulloon (ei, tuo ei vieläkään suostu syömään suoraan sourcelta ja minä en vieläkään suostu siirtymään korvikkeeseen) ja Dante kävi aivan kierroksilla alkuillasta kun ei nukkunut niitä päikkäreitä sillä aikaa kun mies yritti tehdä Dantelle iltapalaa. Mulla meinas pää levitä siihen kun joka paikasta kuului jokin ääni, joka tarvitsi minusta jotakin. Mieheni totesi, että “ei piirrettyjä” ja yritti samalla opetella numeroita lapsen kanssa ruokaa tehdessään. Me ollaan aika tarkkoja ruutuajasta ja siitä, että ollaan läsnä lapsille, mieheni varsinkin. Tietyllä tapaa se on hieno asia, mutta samalla ollaan ehkä laiminlyöty sitä, että lapset oppisivat leikkimään itsenäisesti. Dantella on vieläpä hyvin selkeä “isi/äiti kato!” -ikä alkanut ja samalla kova kyselyikä. “Äiti miksi vihreä on vihreä?” Ahmmmm. “Äiti miksi vihreä on vihreä?” No kun se on sellainen väri… “Mutta miksi vihreä on vihreä?” (hiljaisuus) “ÄITI MIKSI VIHREÄ ON VIHREÄ?” Ja sehän muuten kysyy just niin monta kertaa, että vastaa. Ja tykittää kysymyksiä kuin pahinkin konekivääri. Välillä vois vaan laittaa ne piirretyt ja antaa muksun kattoa niitä, että saisi rauhassa tehtyä ruoan pohtimatta vihreyden suurta filosofista merkitystä.

Tässä kahden lapsen yhdistelmässä huomaa, että tietyllä tapaa joutuu asennoitumaan uudelleen moneen asiaan. Siinä missä sille omalle kultamussulle on voinut antaa 100 % aikuisen jakamattoman huomion ennen, se ei vaan aina ole mahdollista nyt. Se on ihan OK, se on elämää ja siihen jokainen tottuu. Mutta se tekee kyllä myös sen, ettei osaa yhtään ottaa aikaa itselleen samalla tavalla. Kun on joutunut päivän mittaan tekemään niitä pakollisia asioita, niin on vaikea perustella itselleen jotain omaa tekemistä tai aikaa, kun on muutenkin ollut pois siitä tekemisestä lapsen kanssa. Kahden kanssa tuntuu oikeesti ajoittain siltä, että vaikka vuorokaudessa olisi 36 tuntia, ei se aika vaan riittäisi.

Yksi iso tekijä on se, että vauvavuoden univelat nyt vaan on sellainen asia, joka vaikuttaa moniin perheisiin ja se vaikuttaa siihen arjen tehokkuuteen ihan tosi paljon. Meilläkin, vaikka on hyvin nukkuva vauva. Koska hyvin nukkuva vauva ei tarkoita hyvin nukkuvaa äitiä. Vauva nukkuu n. 12 tuntia 2-3 herätyksellä tällä hetkellä. Mä herään n. 6-7 kertaa sen 8-9 tunnin aikana, jonka “nukun”. Yritän mennä ajoissa nukkumaan, mutta enhän mä saa sitä tehtyä, kun lasten nukahdettua yritän laittaa meidän päivän pakettiin ja sen jälkeen otan ihan vaan happea hiljaisuudessa hetken. Sit kun vihdoin meen nukkumaan, niin vauva pian jo heräileekin ekalle syötölle. Se on joko hyvin sujuva tissi suuhun ja nuokun itsekin tai pomppimista sängyn reunalle, huijaamista pullolla rinnalle tai mitä ikinä sirkustemppuilua. Okei. Sit tulee jossai vaiheessa jano. Ja itse asiassa helposti nälkäkin. Ja totta kai pissahätä. Ja sit huomaat klo 1.30 lukevas DailyMailista jostain Andrewsta peräbriteistä, joka on varma, että hän on kenkä. HUOH, aivot menkää nukkumaan. Just kun saat unesta kiinni, vauva haluaa kääntyillä unissaan ympäri ja raivota vatsallaan ololle, mutta käännettyäsi hänet takaisin oikeinpäin, kääntyy hän heti uudelleen, raivotakseen uudelleen. Ahh nämä jalot uudet taidot. Ne on tosi veikeitä öisin. Ja itse asiassa ne on oikeesti niin veikeitä, että löydät ittes istumasta 2.30 kattelemassa tuota pikkupaholaista, joka on kuin vesikauhuinen pesukarhu, mutta niin jumalattoman söpö, että näytät sydänsilmäemojilta häntä ihmetellessäsi. Kohta onkin toisen ruokailun aika, joka on edelleen ihan samanlainen uhka tai mahdollisuus kuin edellinenkin. Sit ehkä nukutte kaikki sen 2-3 h syvää unta. Ellei taapero herää painajaiseen tai rakkosi ole räjähtämässä tai ole pakottava tarve suunnata viettämään laatuaikaa rintapumpun kanssa. Ja sitten tuo vesikauhuinen pesukarhu vieressäsi heräilee jälleen syömään. Ja just kun maassa on rauha, kellossa 6.30 ja sulla on edessä pari tuntia vauvan sikeintä unta, herää pallosalama nimeltä taapero.

Yöt on välillä parempia, välillä huonompia. Iso osa omaa vikaa, joku osa hormoneja, joku osa omaa päättäväisyyttä imetyksen suhteen ja osa sitten ihan vaan ennustamatonta vauvan meininkiä. Sit ku nouset sängystä 8 jälkeen, oot aika varma, ettet oo nukkunu lainkaan ja siitähän on hyvä aloittaa päivä. Taapero aloittaa päivänsä puheripulilla ja itelläsi ei törmäile edes ne kaksi aivosolua. Ja sit olis tässä vielä se vauva, joka kaipaisi aktivointia ja läsnäoloa. Ja kun ei voi vaan ilmoittaa, että mä meen nyt päikkäreille, pärjäilkää 😀 

Yhtälössä on oikeesti välillä ollut haaveenani mykistys-nappula taaperoon, kaksi lisäkättä itselleni ja vähintäänkin 24 lisätuntia vuorokauteen. Aina välillä asiaa tarkemmin miettiessäni tajuan, että isoin ongelma on omien korvieni välissä. En osaa vaientaa taaperon yhtäkään sanaa vaan ne virtaavat jatkuvana syötteenä omassa ajatusvirrassani. Syytän äidin jatkuvaa valppautta vaikka todellisuus on varmaan joku jumalsyndroomainen kontrollintarve. Tuntuu siltä, kuin yrittäisi intensiivisesti kuunnella e-kirjaa samalla kun puuhaa vauvan kanssa ja miettii päivän tekemisiä, töitä, ruoanlaittoa ja pyykinpesua. Välillä mun pään sisällä on niin kova mökä, että en oikeesti kuule omia ajatuksiani, enkä saa mistään ajatuksesta kiinni. Ja löydän ykskaks itseni heijaamasta ostoskärryä tai suhisemasta itselleni nukutussuhinaa kun harjaan hampaita. Keskittyminen on pirstoutunutta ja tehokkuus kärsii. Yhden lapsen kanssa oli varmaan samoja elementtejä, mutta sitä tarpeiden syötettä tuli vain yhdestä lähteestä. Ja kun tarpeet on vielä jyrkästi erilaisia eri-ikäisillä lapsilla, välillä tuntuu, että on koko ajan vaan palvelemassa jotakin. Välillä voisi antaa sen taaperon vaan höpistä, eikä olla koko ajan korvat höröllä ja ajatukset pirstaleina. Välillä voisi antaa vauvan itkeä hetken, ennen kuin antaa hänelle haluamansa. Mutta kun ei osaa, ja tää on just se isoimman oppimisen paikka itelle tällä hetkellä.

Älkää ymmärtäkö väärin, mun mielestä aika lasteni kanssa on maailman parasta. En vaihtaisi päivääkään. Tai no okei, ehkä aina välillä on sellainen päivä, että sen vaihtaisin johonkin parempaan päivään näiden kanssa 😀 Mutta vaikka elämä näiden kanssa on ihanaa, on se myös kiireistä ja täynnä säätöä. Ja kyllä kahdessa lapsessa on tuplasti tekemistä kuin yhdessä. Ymmärrän tavallaan tuon lauseen logiikan tiettyyn pisteeseen asti. Kun elämä on muuttunut jo radikaalisti huolettomasta aikuisesta vanhemmaksi, on muutos pienempi toisen lapsen kohdalla. Ensimmäiseni teki minusta äidin ja opetti sellaiseksi niin ei ollut ihan samanlaista muutosta arjessa ja elämässä tämän toisen kanssa. Mutta siihen se sitten jääkin, koska kyllä näiden kahden kanssa kiirettä piisaa kahden edestä ja arki on ihan erilaista kuin yhden lapsen kanssa.

Herääkin kysymys, miksi olen niin hullu, että uskon kaikkia niitä, jotka sanovat, että toinen lapsi muuttaa elämää pahiten, kolmas menee siinä samassa sirkuksessa ja jokin sekopäinen hullu osa minusta on sitä mieltä, että meillä vaan kuuluu olla kolme lasta? Onneksi se ajatus ei ole ajankohtainen juuri nyt 😀 Koska välillä tuntuu, että tällä hetkellä yhden vuorokauden 24h ei vaan riitä, niin mitenhän sitten, jos niitä lapsia on enemmän? Toki itsekin tiedostan koko ajan, että tämä on väliaikaista. Lasten kasvaessa heistä on seuraa toisilleen ja heidän tarpeensa ovat vähän enemmän samanlaisia tai vähintäänkin enemmän synkassa (ruoka-ajat, nukkumaanmenoajat yms. on samoja toisin kuin nyt).

Mun mielestä perhettä perustaessa ja lapsikokoa kasvattaessa on tärkeää tunnustaa tosiasiat. Kahden pikkulapsen vanhemmuus on ajankäytöllisesti kaksinkertaisesti rankempaa kuin yhden. Se on mun mielipide, ja se voi olla ihan mun omaa osaamattomuutta tai huonoutta, mutta siltä se juuri nyt tuntuu. Mutta niin mä uskoin jo ennen kuin toinen lapsemme syntyi ja sillä asenteella lähdin tähän elämänvaiheeseen. Siksi kaikesta tästä häsläyksestä huolimatta en koe arkea tuskastuttavana tai raskaana. Meidän nykyinen arkemme on vaihe elämässämme. Vaihe, joka suurimmaksi osin valitettavasti ja osittain ihan onneksi, on hyvin lyhyt.

Meidän päivät on vähän ku nää meidän perhekuvat tältä päivältä. Hirveetä häsellystä ja aina joku vähän epäonnistuu. Mut lopputulos on se, että naurattaa ja hymyilyttää ja siitä jää hauska muisto. Ei ehkä mitään, mikä jää historiankirjoihin merkittävän hienona onnistumisena tai räjäytä Pinterestiä, mutta aitoa meidän meininkiä ♥

22 thoughts on “Siinä se kaksi menee kuin yksikin…

  1. Juuri tuollaista se taisi olla! Onneksi nyt, kun lapset ovat kouluikäisiä, muistaa vain ne hienot hetket. Taisi muutaman kerran mennä hermokin, ja sitten oli maailman huonoin omatunto. Ole nyt armollinen itsellesi, joskus voi olla ihan vain tarpeeksi hyvä äiti. 😊 Meidänkin lapsista kasvoi oikein upeita ihmisiä, vaikka saivat katsoa aamulla piirrettyjä kun äiti nukkui vieressä sohvalla.

    1. Saamaaistuuun! Kuulostaa juuri samalta kuin meidän perheen meininki kaksi vuotta sitten. Meidän lapsilla on juuri samat ikäerotkin kuin teidän muksuilla ja molemmat ovet myös poikia. Joinakin hetkinä tuntui että tuo vaihe, jossa joka puolelta kuului jotain ääntä ja kaikki tarvitsivat juuri sinua ja tuntui että vaikka mitä teet et jaksa tai tekisi riittävästi, ei loppuisi koskaan. Eräänä päivänä, pikkuhiljaa helpottikin kun pienempi oli kasvanut ja oppi mm. Syömään itse lusikalla ja nukkumaan yönsä, niin sitä hoksasikin että ei juma tää on nyt helpottanut! Ei mene aikaakaan kun poikasi leikkivät keskenään, meillä tämä onnistunut yhteisleikki tuli muuten paljon aikaisemmin kuin mitä vauva oppaissa yms. sanottiin että tulisi. Joten tätäkin kannattaa odottaa, uskon että monilla näin on ja siinähän vanhempi saa sitten levätä 🤭kiitos vielä blogistasi, tänne on ihana aina välissä palata lukemaan kuulumisiasi. Onnea ja iloa tulevaan, olette ihastuttava perhe 😊

  2. Moi Anna!
    En yleensä kommentoi, mutta nyt on pakko,aihe osui niin omaan elämään. Meiltä löytyy kotona 9v, viikon päästä 2v täyttävä ja nyt 3,5kk vauva. Ja kyllä, nyt muutaman viikon ajan on ollut kyllä tuplasti (triplasti) rankkaa. Univelan kasvaessa (kaikki lapset vauvavuosinaan tissi suussa nukkuvia) ja oma aika minimissä, alkaa elää aivosumussa ja riittämättömyyden tunteessa. Pienimmällä alkanut myös tuo vaihe, että päivällä kelpaa pidemmät unet vain liikkuvissa vaunuissa tai tissillä. Kaksivuotiaan osalta tuntuu, ettei koskaan ehdi olla 100% läsnä. Kaikki “vapaat” viisiminuuttiset kuluu kotitöihin. Onnea on todellakin osallistuva puoliso. Haluaisi nauttia niin vauva-ajasta, ihanasta taaperosta ja mahtavasta koululaisesta + puolisosta, mutta kiireessä ja itsekin väsyneenä helposti näkee vaan huonot puolet kaikesta. Ja tavallaan sellainen itsekkyys kasvaa sitä myötä, kun omaa hetkeä ei vaan päivästä aina meinaa löytyä ja sitä mielestäni kyllä jokainen kaipaa.
    Jotenkin sitä vaan jaksaa päivästä toiseen, välillä paremmin ja välillä huonommin, ja silti rakastaa ja nauttii tästä. Ehkä kaksi menee siinä missä yksikin, sitten kun nämä pienet ovat vähän isompia 🙂 nyt ei aina siltä tunnu, kun molemmat itkee samaan aikaan, eikä itse saa edes vessassa käydä ilman että täytyy samalla viihdyttää jotakuta 💁‍♀️
    Pitkän kommentin pointtini taisi olla, että hyvin kuvailit kahden pienen kanssa elämisen tunteita, ja samalla jaksamista ja hetkessä elämisen taitoa niin sinne, tänne kuin kaikille muillekin samanlaisessa tilanteessa eläville 😊

  3. Itse olen kaksosten totaaliyh ja allekirjoitan erittäin vahvasti tuon saman, että kaksi ei mene siinä missä yksi!
    Itse oon selvinnyt, kun oon päättännyt höllätä oikeastaan kaiken suhteen. Koti saa olla välillä sotkuinen, lapset saa katsoa piirrettyjä, itse uppoudun äänikirjoihin, jne. Eiköhän niistä ihan yhtä hyviä veronmaksajia tule kun muistakin, vaikkei elämä ihan täydellistä olekaan 🙂

  4. Kuopus on nyt 1v9kk ja esikoinen 5v6kk. Oli se kuopuksen vauva-aika aikamoista. Julmettu hellekesä ja vauva ei viihtynyt vaunuissa ja oli mallia tissitakiainen ja kukaan muu kuin äiti ei kelpaa. Onneksi oli kantoreppu, jossa vauva eli käytännössä ekat 3kk… Melko hikistä se oli, mutta saipa kädet vapaiksi hetkeksi 🙂 Niin ja esikoinen jätti aikalailla heti vauvan synnyttyä päiväunet pois. Muistan ne ajottaiset epätoivon hetket ja riittämättömyyden tunteet, kun tosiaan tuntuu että koko ajan joku vaatii jotain ja päässä hirveä kakofonia.

    Mutta nyt, kun tuota tehokaksikkoa katsoo niin sydän pakahtuu. Ovat toisilleen niin tärkeitä ja kaikki kaikessa. <3 Kannatti rämpiä niiden vähän rankempien päivien läpi.

  5. Moikka.

    Löydän itseni kommentoimassa sun postauksia. Tämä oli vain niin mahtava tää sun purkaus. Just tota samaa kelaa ite pyöritellyt aikanaan ja toki vielä nykyäänkin. Mä jotenkin ihan jäin luuloon, että teillä kaikki menee aivan putkeen koko ajan ja oot ihan muina naisina siellä tän kakkosen jälkeen. Tää nyt jotenkin toi mulle sen ymmärryksen, että saman tyyppinen mylläkkä siellä menossa kuin mullakin kakkosen jälkeen. Ja juuri niin, että se on samalla ihanaa ja mitään ei vaihtaisi. Hankala selittää asiaa, mutta niin se on. Ja mä olen just se tyyppi, joka sanoo, et kolmas ei oikeesti oo niin rankka 🤭 Kaikki toki perhekohtaista, mut en oo ainut, joka tuumii näin. Voit toki kysyä multa ensi vuonna, mut ainakin tähän mennessä oon tätä mieltä. Just tänään taas perustelin asiaa tutuille. Mun aivot ei oo ollu niin pahasti nyt kierroksilla. Joko mun rima on alentunut, tai sit käsittelin huomion jakamisen ja riittämättömyyden tunteen loppuun pari vuotta sitten. Arki on toki myös erilaista nyt.

    Jaan ajatukset ruutuajasta ynnä muusta. Niiden kanssa kannattaakin olla tarkkana, ettei lipsahda pahasti. Mut saa myös olla armollinen. Esimerkiksi meillä ulos siirtyminen ollut välillä niin heviä, että oon ollu repimässä pelihousuja. Tai ulkohousuja miten vaan. Silloin auttoi, kun yksi ystävä sanoi, että hei. Pue pojat ja anna niiden katsoa sen aikaa puhelimesta videota. Kato uudestaan parin kuukauden päästä miten homma menee. Eli sen sijaan, että olisin suorittanut ja pusertanut, kun tiesin, että lapsi osaa kyllä pukea, niin autoin ja vielä video päälle. Mutta se toimi. Kaikki lähti ulos ilman hikeä ja kyyneliä. Eli vaikka sen ruudun kanssa saa olla tarkka, niin sitä saa myös käyttää apuna. Eri asia, jos kaikkeen ottaa sen mukaan ja se on läsnäolosta pois jne.

    Sitä piti vielä sanoa siihen taannoiseen vaatekeskusteluun, kun sanoit, et teidän tyyppi vetäis koko ajan supermiehenä, että meillä nykyään just se tilanne. Tyypit pukeutuu kotona yleensä aina joksikin supersankariksi. Onneksi ne pumpulilihakset ei mahu kunnolla ulkovaatteiden alle 🤭

    Ihanaa loman jatkoa teille sinne!

    Ps. Meillä pojat just tuon ikäisenä jättäneet päikkärit pois. Se on kiva ku se aikaistaa iltoja, mut jesta se oli mulle aluksi kova paikka kun ne jäi pois… Ja sit just se alkuilta niin rankka, ku toisaalta tarvitsisivat sen levon vielä.

  6. Amen! Feel you, #4 lasta kahden vuoden välein.
    Kuopus Danten ikäinen tyttö, joka höpöttää ja kyselee tauotta samalla kun ekaluokkalainen lukee lukuläksyään ääneen, 5vee leikkii dinosauruksilla karjahdellen ja kolmasluokkalainen jankuttaa saako peliaikaa puhelimeen,ja kun ei pysty keskittyä vastaillakseni kokonaisilla lauseilla ja sanon ”Mmm-m” niin kirkas ääni kysyy heti ”Äiti mitä tarkoittaa Mmmm-m??!”

  7. Olen kuullut sanottavan, että kolmen lapsen kanssa on vaikeinta. Neljännen kohdalla sujuu jo sitten helpommin. 😀

    Tämä teksti olisi voinut lähestulkoon olla itseni kirjoittama! 😀 Meillä on 3v ja 8kk pojat ja arki on kyllä yhtä hulabaloota. Tuo lapsen puheripuli -kohta nauratti ja kosketti kovasti. Se on niin hauskaa, kun aluksi odottaa kuin kuuta nousevaa, että lapsi oppisi puhumaan. Sitten kun sen vihdoin taitaa, niin sille ei sitten loppua tulekaan! 😂

    Meillä kävi pikkuveljen synnyttä heti niin, että isoveli lopetti päiväunien nukkumiset. Minä kun olin haaveillut yhteisistä päikkäreistä, hah! Noh… Onpahan kahdenkeskistä aikaa isomman pojan kanssa, kun pienempi nukkuu. Harmittavasti nuoremmalle ei millään voi tarjota samanlaista vauva-ajan huomiota kuin esikoiselle, mutta sehän on ymmärrettävää.

    Mukavia päiviä teidän perheellenne. 🙂

    1. Mä juttelin yhden vanhemman rouvan kanssa kun odotin meidän kolmatta. Hänellä viisi jo aikuista lasta. Hän lämpimästi onnitteli, että ihana ku teille kolmas tulossa. Hän aina ajattelee, et ihmisten pitäis päästä ainakin kolmoseen asti, koska siitä jotenkin nauttii jo niin paljon enemmän. Sit hän jatkoi:”Mutta neljäs vasta ihana onkin ja viides, kuule, sitä viidettä vaan tuijottaa ja ihastelee sitten, se on se mahtavin juttu se viides!” 😁

      1. Ihanasti ilmaistu vanhemmalta rouvalta. Mun mielestä tää homma menee just näin. 😄 Itsellä kolme lasta ja kyllä tuosta kolmannesta on jotenkin osannut nauttia tosi tosi paljon.

        1. Täällä ihan sama! Esikoinen muutamaa päivää vajaa 9v, keskimmäinen 5,5v ja minein 1v7kk ja kyllä tästä kolmannesta on osannut nauttia jotenkin vielä erityisemmin. Meillä toki ”isohkot” ikäerot tyttöjen välillä, että ihan kahta pientä ei ole ollut samaan aikaan. Ja kyllä, meilläkin on päivittäiset taistelut täällä aina jonkun kanssa, mutta silti. Kolmannen jälkeen olen ehkä itse osannut olla armollisempi 😊

  8. Alkoi oikein sydän tykyttää ja melkein ahdistaa kun luinkin tätä kuvausta. 😀 Myös kommenttiosio näyttää vahvistavan, että tuota se tosiaankin on. Minähän olen lapseton, ja kauhujen vauva-arki on vielä toivottavasti edessä.

  9. Ehkä aika kuultaa muistot, kun mun ajatus on juuri toi että ”siinä samassa se kaksi menee kuin yksikin”, mutta joo olihan ensimmäiset vuodet aikamoista tasapainottelua vähän kaiken kanssa, mutta nyt on sisaruksista on aivan ihanasti seuraa toisilleen ja meille vanhemmille tulee välillä vähän vahingossakin omaa kahdenkeskeistä aikaa kun lapset keksivät jotain yhdessä! ❤️
    Handlaatte hienosti homman, ja ihan varmasti arki helpottaa kun pojille tulee ikää! 😊

  10. Niiiin sama meininki täällä ja ihan samat fiilikset! 2,5v on aivan todella kova juttelemaan (mikä on myös ihanaa, hänestä on oikeasti seuraa ja ihmettelen vain joka päivä miten tarkkaavainen ja fiksu hän on), vastaukseksi ei todellakaan kelpaa mikään ympäripyöreä puoliajatus kuten kuvailit 😅 En tiedä kuinka onnistuin, mutta beibsit ovat olleet alusta asti aika hyvässä synkassa uniensa kanssa ja iltapäivästä on aina se 1,5-2h tilanteen nollausta päikkyaikaan. Joka todella tulee tarpeeseen, kauhulla odotan tuota, että milloin taapero päättää rip päiväunet.
    Yhden kanssa todellakin tuo, että vanhemmilla on ylivoima, pitää paikkansa ja tunnistan kuvaamasi tilanteen että molemmat vanhemmat hoitavat tonttiaan tahoillaan ja kun tilanne on rauhoittunut niin tarvitsee sen hetken koomauksen omissa oloissa. Mutta toisaalta, “tämäkin on vain vaihe”, näen jo miten esimerkiksi vuoden päästä on jo taas ihan erilaista arkea 🙂

    Ja unesta. Meillä myös on olleet hyvin nukkuvat vauvat mutta raskaushormonit valvottivat minua raskaana sekä 9kk synnytyksen jälkeen. Nyt, thank god, helpottaa ja osaan nukkua öisin 🙈

    Tykkään niin näistä sun perhearki-postauksista, kirjoitat niin sujuvaa ja hauskaa tekstiä ja nämä on toki lähellä omaa elämäntilannetta niin kiinnostaa 🙂

  11. Todellakin allekirjoitan. Meillä tytöt 4v.ja kohta 6v. Varsinkin kuopuksen ekan vuoden aikana yritin sitkeästi pitää kiinni esikoisen huomionnista ja läsnäolosta sekä leikityksestä. Nyt kun lapset on vanhempia niin olen ihan tietoisesti ottanut (ja vihdoin myös saanut) omaa aikaa kotona. Oon myös huomannut, että lapsia ei tarvitse niin hirveästi sittenkään kasvattaa (eli lukea, viihdyttää, opettaa, leikittää, neuvoa), vaan kun oon jättänyt niille enemmän omaa aikaa, niin ne kasvattaa itse itsensä 😀 Tällä tarkoitan siis esim. aikuisen mukanaleikkimistä ja jatkuvaa vastailua lasten kysymyksiin. Meillä esim. esikoinen on ollut tosi kiinnostunut kirjoista. Ihan pienestä pitäen. Hänelle on luettu paljon ja joskus kolmen vuoden iässä yritin hänelle kuopuksen imetyksen lomassa aina mahdollisuuksien mukaan opettaa aakkosia. No, ei siinä nyt mitään superinnostusta aakkosiin esikoisella herännyt ja asia jäi. Nyt vietti ihan elo pellossa mummolassa viime kesänä viikon ja mummo oli lueskellut vanhaa aapista esikoiselle. Yllättäen esikoinen oli kiinnostunut kirjaimista ja parissa viikossa opetteli mummon pienellä avustuksella lukemaan. Monta muutakin samankaltaista juttua on käynyt. Eli toisaalta on hyvä että esikoinen saa toisen lapsen myötä myös rauhan omista vanhemmistaan ja voi itse oppia ja kypsyä asioihin. Jos olisin esikoista muistanut painostaa lukemiseen, niin en usko että innostus olisi herännyt. Kahden lapsen myötä oon myös huomannut että yksi tärkeimmistä jutuista noille sisaruksille on yhteinen leikkiaika iltaisin. Ilman ohjaamista tai vanhemman aktiivista läsnäoloa. Se on alkanut luonnistua lupauksen täytettyä kolme. Ja sitä on mahtava seurata. Toki jokatoinen minuutti on joku draama menossa 😀

    1. Meillä neuvolassa täti käytti kauniisti sanaa “kasvurauha”, kun tilitin, että kaikkia kolmannen hommia ei ehdi niin seurata tarkkaan,kun arki niin täyttä.

  12. Ah, kiitos tästä. Samastun ihan täysin! Meidän lapset on melkein samanikäiset kuin teidän (muutaman kuukauden vain vanhempia) ja samalla ikäerolla. Mun mielestä tokan lapsen saaminen on ollut paljon rankempaa ja sitovampaa kuin ensimmäisen. Tämän ikäisillä ei vielä oikein ole mitään rytmejä, joissa kaksi menisi siinä kuin yksi, kun vauvaa pitää aina kuitenkin syöttää ja hoitaa ja taaperokin tarvitsee monissa jutuissa vielä välillä apua. Myöhemmin ehkä toivottavasti löytyy sitten enemmän sitä synergiaa. Meidän lapset on molemmat ihan suht ”helppoja”, mutta silti usein tuntuu, että pää hajoaa ja arki tuntuu raskaalta. Mäkin olen jostain syystä saanut sun kirjoituksista sellaisen kuvan, että koet teidän arjenkin vain ihanaksi ja tuntenut piston sydämessäni ja huonoutta. Jotenkin lohdullista siis lukea, että samaa arkea se kuitenkin on, vaikka osaatkin kirjoittaa lapsistasi todella kauniisti ja nähdä tämän elämäntilanteen ihanat puolet vahvemmin kuin huonot!

  13. Kiitos oli mukavaa lukea tekstiä kun ajattelin, että kukaan muu ei tunne näi. Paljon tuttuja ja samoja ongelmia. Voimia, pärjäät hienosti ❤️

  14. Nauratti kun kirjoitit perheen voimasuhteista. Meille syntyi kolmas lapsi elokuussa ja eletään juuri tuota samaa kaaosta kuin te nyt. Mut sillä erotuksella, että meillä vanhemmilla on alivoima!! Ennen voitiin jakautua fifty fifty kummankin lapsen luo lukemaan iltasatua, mutta nytpä se ei enää onnistukaan niin helposti! Molemmat on sen verran eri ikäisiä, että niitä kiinnostaa erilaiset tarinat. Sit tietysti tämän rumban kanssa yhtäaikaa osuu vauvan iltarumbat puuroineen ja tisseineen, eli pienoinen resurssipula päällä 😁

  15. Ihan totta joka sana! Sitä muuttuu itse aika tavalla äitinä kun toinen lapsi kasvaa ja tarpeiden määrä siinä samalla. Kai se on ihan itsesuojeluakin. Hienosti vedät ja olet varmasti maailman paras äiti lapsillesi! Erityisesti asenne on sulla kohdillaan ja siitähän se kaikki lähtee. Jossain vaiheessa tajusin,että kun äidillä on hyvä fiilis,se tarttuu muihinkin.

Leave a Reply