It takes a village…

Mun oli tarkoitus käydä läpi hieman mennyttä vuotta tällä viikolla, mutta viikonloppu koki yllättävän käänteen, kun Myttyskä sairastui. Dantella oli jo ennen jouluaattoa hieman flunssaista oireitta ja kuumetta parina päivänä, ja viime viikon lopulla ensin mies sai hieman flunssaoireita ja sitten tämä meidän pienin sankari alkoi yskiskelemään kevyesti. Lauantaina oli tarkoitus mennä aamusta siskolleni samalla kun mies lähtisi lyhyeen reissuun ja perjantaina mittasinkin Myttyseltä lämpöä vähän päälle 38 astetta. Sisko oli sitä mieltä, että flunssa olis jo tarttunut Dantesta, jos olisi tullakseen ja pidettiin suunnitelmista kiinni. Pikkuinen oli hyväntuulinen ja hyvinvoivan oloinen, eikä lämpökään enää noussu yli 38, joten lähdettiin matkaan. Sitä paitsi siellä oli tarjolla apukäsiä, jos tulisi tarve kahden muksun kanssa ja saatiin otettua siskosta ihania odotuskuviakin, mikä oli vierailun yksi tarkoituskin. Meillä on jo melko pitkään nukuttu yhden herätyksen öitä, joten kun Mytty ei meinannut millään saada nukahdettua lauantaina ja heräili pitkin yötä milloin syömään milloin seurustelemaan, tuli sellainen fiilis, että jotain on pielessä. Ja pienen yskiessä, puhistessa ja pöhistessä koko yön unensa läpi, en itse saanut nukuttua. Ja pienellä nousi vielä yöllä lämpökin, joten suunnattiin sunnuntaina Pikkujättiin näyttäytymään. En ees varannut ensin aikaa vaan lähdin viime tingassa, koska jotenkin ajattelin olevani vaan vähän yliherkkä, kun eihän tuo yhtään itkenyt, vaan seurusteli hymyillen ja valitti lähinnä sitä, jos yritettiin laittaa unille. Nukahti ja heräsi heti, kunnes nukahti sit sikeesti yöksi.

Oon aina mennyt aika herkästi lääkärille lasten kanssa, koska mun mielestä ennakoiva ja ajoissa tehty hoito on paljon parempi ratkaisu kuin turhaan kituutella pienen kanssa pitkään ilman tietoa siitä, mikä on. Mä vähän epäilinkin korvatulehdusta, koska Dantella niitä oli aika monta vauvavuonna ennen kuin korvat putkitettiin kahdeksannen jälkeen. Jotenkin mä aina ennen luulin, että korvatulehdus tarkoittaa jumalatonta huutoa ja itkua, mutta Dante sairasti korvatulehduksen aina niin, että päiväsaikaan yritti kutittaa korvaansa ja yöt häiriintyi silleen, että tyyppi nukkui, mutta oli hirveän rauhaton ja tiputteli tuttia. Käsittääkseni noin neljäsosa kärsii korvatulehdukset kivuttomasti, ja Dee on ainakin kuulunut tähän ryhmään kaikesta päätellen. Nähtävästi myös Mytty kuuluu tähän porukkaan, sillä ensimmäinen löydös lääkärillä olikin tulehtunut korva. Lääkäri oli tosi tarkka ja halusi ehdottomasti ottaa verikokeet pojasta, koska korvatulehdus on aika harvinainen näin pienellä täysimetetyllä vauvalla, mutta melkein puolella RS-viruksen sairastavista on korvatulehdus kuulemma. Mytty oli taas ihan oma ittensä ja kujerteli hymyillen lääkärille, mutta onneksi lääkäri oli tarkka ja verikokeet todistikin epäilyn oikeaksi. Korvatulehduksen lisäksi siis RS-virus.

Ollaan nyt siis imuroitu nenää antaumuksella ja korvatulehdukseen saatiin antibiootit hoitona. Muuten on pitänyt vaan kontrolloida tuota pikkuisen hengitystä. Onneksi hän on kovasti jaksanut yskiä, eikä ollut eilen vielä keuhkoissa mitään rohinaa. Huomenna mennään taas lääkäriin, tarkistamaan keuhkot uudelleen. Vauva on onneksi ollut kuumeeton jo pari päivää ja oma energinen ja aktiivinen itsensä. Toivottavasti ei siis pahene tästä tämä typerä tauti. Onneksi ei ollut sen kummempia uuden vuoden suunnitelmia vaan kotona oloa lasten kanssa, niin ei tarvinnut harmitella suunnitelmien muutosta.

Me osuttiin muuten tosi hyvälle lääkärille Järvenpään Pikkujätillä (Tessa Palkama) ja ajattelin tähän syssyyn suositella muutamaa muutakin hyväksi havaittua lääkäriä. Tampereen Mehiläisessä on aivan mahtava lastenlääkäri Wilhelm Bredenberg, jota en voisi tarpeeksi paljon suositella. Helsingissä Mehiläisessä Visa Lautamatti, Jukka Vakkila ja Maria Enlund-Cerullo on olleet huippuhyviä meidän kokemuksella. Mervi Starck ja Arttu Vaalas kielijänneasioissa on olleet erinomaisia myös! Hammaslääkäripuolella oon löytänyt ihanimman osaavan hammaslääkärin Hämeenlinnasta, käyn siellä Richard Rydbeckillä Pihlajalinnassa. Mun mielestä hyvä ja luotettava lääkäri on lasten kanssa ihan hurjan tärkeä ja voin lämpiästi suositella näitä kaikkia. Danten korvat on putkittanu Tampereen Mehiläisessä Samuli Sorri ja jälkitarkistanut korvat ja ollaan oltu hurjan tyytyväisiä. Oon myös ite käynyt hänellä korva-asioilla. Hänelle mennään varmasti myös Myttyskän kanssa jälkitarkistamaan tuo tulehtunut korva. Ja ihotautiasioissa lämmin suositus Ihosairaalan Taras Klimenko, joka hoitaa lapsipotilaita myös. Mun blogia lukee niin moni pikkulapsen vanhempi, joka on kysynyt ajoittain kokemuksista, niin mielelläni jaan nää nyt tässä välin. Pitäisi muutenkin jakaa useammin jotain hyväksihavaittuja lääkäreitä ja muita palveluita, mutta harvoin tulee mieleen. Eilen olin vaan ihan poikkeuksellisen tyytyväinen saamaamme palveluun, niin tuli tämä mieleen.

Mutta niin, täällä meni siis viikonloppu pientä hoitaen ja yritin mahdollisimman paljon antaa nukkua sylissä mahdollisimman pystyssä asennossa, ettei mene ihan tukkoon. Tuo pikkutyyppi on kyllä erittäin reipas ja on ollut ihan superiloisella tuulella koko päivän tänään ja eilen.

Tähän kaikkeen liittyen tuli mieleen tuo otsikon sanonta “it takes a village to raise a child”. Ajatus ei taida tarkoittaa pelkästään hoitoa tällaisissa tilanteissa, vaan yleisesti lapsen kasvatusta ja ihmisten vaikutusta siihen, mutta jotenkin tämä lause on pyörinyt mielessä. Kun lanko vei Danten iltapesulle sillä aikaa kun syötin vauvaa. Kun äitini ja lankoni lähtivät eilen katsomaan Danten kanssa pikkusiskoni peliä samalla kun me jäätiin siskon ja vauvan kanssa päikkäreille kotiin. Silloin kun äitini katsoi illallisen laiton ohessa Danten perään ja siskoni höpötteli sitterissä istuvan vauvan kanssa sillä aikaa kun sain rauhassa kylpeä.

Olen niin onnellinen ja siunattu siinä, miten ihana lähipiiri ja tukiverkko meillä on. Aina on käsiä lapsille, aina on intoa ja halua auttaa ja hoitaa. Lapset ovat tottuneet pienestä asti perheenjäseniimme ydinperheen ulkopuolella ja viihtyvät ilman vanhempiakin tarvittaessa. Kun tiesin, että mieheni lähtee kolmeksi päiväksi reissuun, pyysin äitiäni heti pariksi päiväksi apuun. No, nyt tilanne meni näin, että apukäsiä, seuraa ja lastenhoitajia oli useamman ihmisen toimesta, ja tämä vähän kaoottinenkin tilanne meni itse asiassa sangen mukavasti ja kivasti. Katsottiin leffaa yhdessä kun vauva nukahti syliin ja joku ruokki esikoisen, jos mun piti syöttää vauvaa. Pieniä isoja asioita pikkulapsiarjessa. Joillekin itsestäänselviä, toisille sellaisia, jotka eivät kuulu omaan arkeen. Mulle hurjan tärkeitä.

Kuva: Mauri Katajala

(Sidenotena: Sisko joukkueineen meni Suomicupin finaaliin, hurjan ylpeä olen siitäkin, vaikka en päässyt paikalle katsomaan :/ ) 

Näiden kahden päivän aikana tuntui, että tarvitaan kylällinen hoitamaan kahta alle 3-vuotiasta toisen heistä sairastaessa. Vai tarvitaanko? Olisinko pärjännyt kuitenkin itsekin? Olisin, toki. Pärjääminen on ihan asia erikseen. Kyllähän sitä pärjää mitä rankemmissa tilanteissa. Mutta tarviiko pärjätä? Tarviiko aina pärjätä yksin? Sitä arvostetaan meidän yhteiskunnassa hurjan paljon, mutta jotenkin itse arvostan elämässäni vielä enemmän sitä, että on luotettavia ja ihania ihmisiä, joille uskaltaa sanoa suoraan, että kaipaisi apua. Oli helpompi mennä vauvan kanssa lääkäriin kun ei tarvinnut ottaa esikoista pyörimään sinne pöpöjä keräämään lisää. Oli helpompi kun sai nukkua aamulla vauvan kanssa pitkään, jonkun muun syöttäessä aamupuuron esikoiselle. Oli mahdollisuus huomioida myös esikoinen pitkin halitteluin ja sylittelyin, kun joku muu piti vauvaa.

Kyllähän sitä pärjäisi. Mutta miksi väsyttää itseään ja tehdä elämästä tarpeettoman hankalaa, jos on mahdollisuus avulle? Pärjäisin toki itsekin, mutta voi että, miten ihanaa on, kun on tämä “kylällinen”, joka auttaa tarvittaessa. Ja se on tietenkin molemminpuolista. En ole mistään niin kiitollinen tältä vuodelta tai vuosikymmeneltä kuin siitä, että meillä on näin ihana perhe, joka on aina tukena ♥ Tää vuoden viimeinen viikonloppu oli taas hyvä muistutus siitä, miten ihanan onnekkaassa asemassa ollaan. Tätä kirjoittaessa äitini painii lattialla Danten kanssa vauvan nukkuessa päiväunia ja minä sain hetken sukeltaa vaan bloggaamaan ja juomaan kahvia.

Vaikka olen aina pelännyt rs-virusta vauvalle, niin tämäkin kamala viikonloppu olikin itse asiassa kaikesta huolimatta kiva viikonloppu, johon kuului paljon naurua ja hyvää mieltä ♥ Nyt ollaan jo kotosalla ja toivotaan, että huomenna on keuhkot edelleen puhtaat, eikä tule enempää jälkitauteja tai muuta. No, huomenna on jo isikin kotona jakamassa tätä kaikkea, menee miten menee 🙂

Oliko teillä vähän kesymmät välipäivän meiningit?  

Kuvituksena random kuvia menneiltä päiviltä ♥

One thought on “It takes a village…

Leave a Reply