Kiintymyssuhdeteoriasta ja erossaolosta

Sain tuossa pyynnön kirjoittaa ajatuksiani lasten luota poissaolosta ja siitä, onko ajatukseni muuttuneet asiassa, kun ennen Danten saamista suhtauduin hyvin skeptisesti kiintymysteoriaan. Aihe on mielenkiintoinen, sillä se on pyörinyt paljon mielessäni muutenkin. Tässä on nimittäin pakko nostaa käsi ylös ja myöntää se, että kelkka on kääntynyt lähes 100% siitä, mitä ajattelin vielä 2016.

En allekirjoita kiintymysteoriaa vieläkään ihan ehdoitta sellaisena “2kk = 2h” asiana, koska on mun mielestä eri asia jättää 5 tuntia valvova lapsi vaikkapa neljäksi tunniksi hoitoon kuin syöttää pieni vauva, josta tietää sen nukkuvan seuraavat hetket ja sitten lähteä vaikka kolmeksi tunniksi jonnekin, vauvan nukkuessa yli puolet siitä ajasta. En myöskään allekirjoita sellaista katastrofaalista näkökulmaa, missä kiintymysteoriasta puhutaan ikään kuin lapsi menisi rikki muutaman tunnin poissaolosta, nimittäin äiti saattaa joutua onnetomuuteen/sairaalaan tai mitä tahansa tilanteita voi tulla eteen. Voi käydä vaikka niin, että esikoinen loukkaantuu tai sairastuu ja oman ajan joutuu jakamaan kahden lapsen ja paikan välillä. Kaikenlaista voi sattua.

Jos olen aivan rehellinen, ajattelin Dantea odottaessani, että kyllähän mä pystyn jättämään vauvan sitten äidilleni helposti, jos haluan tehdä jotakin itsekseni. Tällä hetkellä Dante on 2v7kk ja mummi toivoo joka ikinen viikko, että Dante tulisi viikonlopuksi lomalle Vantaalle. Ei oo kertaakaan ollut. Tää ei toki tarkoita, etteikö Dante olis ollut meistä erossa muutamia kertoja. Miten me ollaan siis toimittu?

Ensimmäisen kerran kun jätin vauvana hänet pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi tunniksi, oli kun kaverini kanssa lähdimme synttäriviettoon Kuopion “yöelämään”. Meikkailtiin ja laittauduttiin meillä niin, että Dee oli lähelläni ja lähdimme liikkeelle 22 jälkeen. Kotona olin ennen 2, koska oli niin hurja ikävä 😀 Aika lailla siinä kiintymysteorian mittaisessa ajassa mentiin ja Dee oli isin kanssa kotona yöunilla pullomaidon kanssa. Ensimmäisen kerran hän jäi äitini kanssa kun hänen ollessa melkein 5-kuinen menimme miehen kanssa viettämään vuosipäiväämme pitkälle illalliselle. En tiedä kummalla meistä oli kovempi kiire 7 ruokalajin Gaijinin setin jälkeen autolle ja vauvan luokse, mulla vai miehellä.

Silloin meidän ekoilla “pitkillä” treffeillä miehen kanssa me ymmärrettiin se, mitä ei ymmärretty ennen lapsensaamista. On keinotekoista yrittää erottaa parisuhde perheestä, sillä vauvan synnyttyä “me ei olla enää me”. Me emme ole enää ne huolettomat pari/kolmekymppiset nuoret toisiinsa rakastuneet mies ja nainen. Tai olemme toki, mutta me emme ole enää VAIN sitä. Me olemme molemmat jotakin uutta. Hän on isä ja minä äiti. Ja olisi jotenkin liian vaikeaa erottaa tätä uutta roolia siitä, keitä olemme. Niinpä se illallinen juteltiin pääsääntöisesti muistaakseni Dantesta ja vaikka nautimme yhä edelleen toistemme seurasta, niin emme kokeneet, että olisimme viiden kuukauden aikana menettäneet mitään, kun emme kaksin olleet treffeillä. Sitä paitsi tissit oli räjähtämispisteessä ja ihan fyysisesti kaipasin Dantea syliini.

Ensimmäinen yöni erossa Dantesta oli silloin kun hän oli 11kk, melkein vuoden. Kävimme syömässä, leffassa ja yövyimme kahdestaan hotellissa. Oli ihana ja hauska ilta, mutta aamulla ei edes hotellin aamupala maistunut kun oli niin ikävä. Äkkiä kotiin ja poikkeuksellisesti halikaulaa pienen kanssa sitten päikkäreille tankkaamaan sitä menetettyä läheisyyttä. Ei ollut kiire pois senkään jälkeen.

Kun nyt mietin, olemme menneet itse asiassa aika kiintymysteorian mukaisesti, vaikka tarkoitus ei olekaan ollut sellainen. Meillä on myös mahdollistanut äitini todella vahva osallistuminen vauva-arkeemme sen, että Dantella on ollut ikään kuin kolme lähivanhempaa mieheni ja minun lisäksi. Äiti on ollut paljon reissuilla mukanamme jolloin Dee on viettänyt hänen kanssaan aikaa 24/7 ja äitini vietti meillä pari päivää viikossa Danten kanssa, joten heillä on ihan poikkeuksellisen läheinen suhde. Tämä oli ratkaiseva tieto, kun varasimme 30-vuotissynttäreikseni matkan Cappadociaan Danten ollessa hieman vajaa 1,5 vuotta. Hieman reilun neljän vuorokauden reissu tuntui hurjan pitkältä, mutta lasta ei voinut ottaa kuumailmapallolennolle ja äidin ja taaperon lennättäminen Cappadociaan istumaan hotellihuoneeseen olisi ollut aika tyyristä, joten päätimme jättää Danten äidilleni. Soitimme päivittäin videopuheluita ja lentäessämme takaisin taisimme miehen kanssa selailla koko Istanbul-Helsinki -lennon vaan Danten kuvia ja videoita puhelimistamme. Ikävä oli kamalan kova. Onneksi vastassa oli iloinen ja hymyilevä poika! ♥ Meidän oli myös tarkoitus tältä pohjalta lähteä Losiin kaksin mieheni kanssa viikoksi, mutta kolme päivää lentojen ostamisen jälkeen ostimme yhden lennon lisää. Kumpikaan ei vielä 2 ikävuoden kohdallakaan halunnut lähteä viikoksi pois Danten luota.

Niin, tässä sitä ollaan. Toinen vauva on kohta 2 kuukautta ja minä vastasin juuri “Kyllä” joulukuiseen kutsuun erääseen K18-iltatapahtumaan. Itse asiassa yksi hyvinkin mulle mieluisa tapahtuma olisi ollut viime viikolla, kun Gugguu julkaisi Mini Me -malliston upeannäköisessä illanvietossa. Kutsu oli, mutta en mennyt. K-18 tapahtuma ei vielä tuntunut mulle ajankohtaiselta, sillä en halunnut vielä olla erossa vauvasta. Olen toki ollut jo, max 2 h kerrallaan. Kampaajalla ja ripsihuollossa olen käynyt sillä aikaa kun mieheni tai äitini on vauvaa hoitanut. Tällä viikolla menen rautainfuusioon siskoni hoitaessa tuota pientä, mutta sekin on lyhyt setti ja he ovat varmaan mukanani siellä melko lailla samoissa tiloissa. Mietin tuota joulukuista tapahtumaa, mutta päätin vastata kyllä. Tarkoitus on lähteä neljäksi tunniksi miehen kanssa yhdessä viettämään sinne iltaa Myttysen jäädessä äitini ja isäni hoitoon. Hieman se jännittää mua jo nyt, mutta ollaan sovittu, että lähdetään kesken heti jos siltä tuntuu.

Tässä sitä siis ollaan, lähes 3 vuotta niistä mun ajatuksista, jossa elämä jatkuu samanlaisena vauvan jälkeen ja on treffi-iltoja, lapsettomia matkoja ja vaikka mitä. Ja tässä sitä ollaan edelleen niin, ettei tykätä lainkaan jättää Dantea edes yhdeksi yöksi hoitoon, vaikka niin on joidenkin isojen juhlien kuten häiden aikaan tehty.

Opin Danten kohdalla sen, että on keinotekoista yrittää tehdä aikaa “itselle” tai “parisuhteelle” tässä tilanteessa. Ainakin meidän tapauksessa. Kun jo lyhyehkö ajanvietto päättyy siihen, että on kiire kotiin ja hirveä ikävä sitä pientä, niin ei kukaan taida vielä olla ihan täysin valmis pidempiin eroihin. Kun olin vauvan luota pois muutaman tunnin, oli mulla hirveä ikävä ja sellainen fyysinen kaipaus. Mitenkä sitten vauvalla, joka ei edes ymmärrä olevan maailmaa, jossa minua ei ole? Vauvalla, joka ei vielä ymmärrä olevansa olemassa ilman meidän kautta tulevaa ymmärrystä maailmasta. Jos minä ihan fyysisesti oirehdin sitä, että vauva ei ole sylissä, niin varmasti hänkin kokee fyysistä ikävää, vaikkei sitä ehkä henkisesti ja älyllisesti edes vielä ymmärrä?

En koe epäonnistuneeni aikuisena naisena tai vaimona, kun en ole halunnut olla pois lapseni luota kuin harvakseltaan. En myöskään koe, että parisuhteemme olisi jotenkin muuttunut huonompaan tai että meillä ei olisi aikaa toisillemme. Kun vauvavuosi oli ohi, kodin ulkopuolella järjestetyt treffi-illat, leffat ja illanvietot palasi hyvinkin vahvasti takaisin arkeemme, mutta vauvavuonnakin niitä oli paljon. Ei ehkä ravintoloissa ja leffateattereissa, vaan ihan omassa kotonamme. Ystävät kävivät meillä tai vietimme aikaa kaksin Danten nukkuessa. Ehkä me ehdimme näkemään niin paljon maita, ravintoloita ja tapahtumia ennen lapsia, että emme oikein osanneet kaivata niihin. Viimeisen kolmen vuoden aikana ollaan myös ehditty viettämään paljon kahdenkeskistä aikaa. Välillä vähemmän, välillä enemmän. Välillä on ollut kausia, että on ollut vähän sellaista “yläfemmat selviytymisestä” -meininkiä ennen nukahtamista ja välillä sitten niitä ajanjaksoja, kun ollaan voitu viettää aikaa toistemme kainalossa enemmänkin kuin tarpeeksi. Luulen, että me molemmat myös nähdään itsemme niin vahvasti nykyään vanhemmuutemme kautta, että se ei ole rooli, jota pystytään hetkeksikään sammuttamaan. Mutta se ei tee parisuhteestamme heikompaa, vaan päinvastoin. Me olemme tiimi, lastemme vanhemmat. Suurin yhteinen intohimomme on tämä meidän perheemme, eikä se muutu olemme kaksin tai nelin. En keksi mitä sellaista mieheni voisi treffeillä tehdä, mikä olisi minusta kauniimpaa, vaikuttavampaa tai ihanampaa kuin se, millainen isä hän on lapsilleni leikittäessään taaperoa niskassaan samalla viihdyttäen vauvaa sitterissä.

Tämän kaiken sanottuani on kuitenkin pakko todeta, että jokainen tilanne on uniikki ja puhuessani meidän tilanteesta en halua missään nimessä arvostella kenenkään muun valintoja. Meillä on todella iso koti, jossa vauvan nukkuessa omassa huoneessaan, on kunnon näkö- ja kuuloetäisyys olkkariin, jossa voi järjestää peli-illan ystävien kanssa tai katsoa leffaa telkkarista. Meillä on erittäin hyvin nukkuvat lapset, jotka eivät ole ikinä valvottaneet meitä zombieuden partaalle. Ei ole koliikkia tai iltahuutoja, vaan kaksi erittäin perustyytyväistä muksua, joiden kanssa arki on ollut tosi helppoa. Voi olla, että väsymystä olisi pitänyt paeta erinäisin keinoin jo aiemmin, jos yöt olisivat olleet kovin rikkinäisiä. Mä tosin oon se ihminen, joka pärjää normaalistikin ihan iisisti viiden tunnin yöunilla, jos aina ajoittain saan sitten nukuttua pidempään. (Ei se hyväksi ole, mutta oon ihan normaali oma itseni lyhyemmilläkin unilla, toisin kuin esim. mieheni) Joskus väsyttävämpien kausien aikana ollaan tehty ihan tietoisia valintoja, joilla on taattu vuorotellen toisillemme hyvät unet. Ei kyllä äkkiseltään tule mieleen kuin yksittäisiä öitä tällaista, ollaan tosiaan helpolla päästy.

Me ollaan myös sellaisia “koti-ihmisiä”, että viihdytään kotona. Tykätään tehdä ruokaa kotona, avata viinipullo ja katsoa leffa kotisohvalla. Ei olla ollenkaan enää yökerho-ihmisiä tai muutenkaan viihdytä hirveän kovassa metelissä ja väentungoksessa, joten tietyllä tapaa ei oo ollut tilanteita, joita oltais kaivattu hirveästi. Vauvan kanssa pystyi mun mielestä menemään hirveän helposti vähän hienompaankin ravintolaan ja vauvan kanssa on reissattu ympäri ämpäri. Toki äitini on usein ollut mukana mahdollistamassa yhteistä vesiurheilua ja vaikkapa illallista kahden kesken.

On ihanaa pukeutua vaatteisiin ajattelematta mahdollista imetystä tai puklutahran poistamista. On ihanaa laittautua niin, ettei mieti sitä, hinkkaako highlighterinsa vastasyntyneen poskille. On ihanaa vetää korot jalkaan ja jutella mistä tahansa taaperon keskeyttämättä. Mutta ei se vaan mun mielestä usein oo sen ihanampaa kuin pikkutihkussa kävely ulkona leikkipaikalle antamaan “kovempaa!!!” vauhtia. En myöskään osaisi vaatia miestäni mukaan hirveän usein jonnekin illanviettoon, kun hän menettää aikaa vauvan kanssa jo muutenkin monen monta tuntia päivässä töissä ollessaan.

Lisäksi oman osuutensa kaikkeen tuo vielä imetys. Danten kanssa se ei ollut mulle niin tarkkaa. Mielelläni pumppasin pulloon maidot ja olin “vapautettu” siitä aspektista, jos tarve olisi. Tällä hetkellä pakastimessa on reippaasti maitoa ensiviikoilta ja vähäiset pumppaamiseni päätyvät yleensä lavuaarista alas, kun en jaksa niitä loputtomiin pakastaakaan. Tällä hetkellä on menty niin, että Myttynen on saanut ehkä 1-3 kertaa viikossa pullosta. Haluan edelleen ylläpitää pulloa, ettei sitä aleta hylkimään, mutta jos vaan mahdollista, haluan imettää itse. En edes tiedä miksi imetys on tällä kertaa mulle jotenkin niin paljon tärkeämpää ja nautinnollisempaa kuin viimeksi. Näin käytännössä täysimetyksellä olisi vaikeaakin olla ykskaks pidempään poissa, kun tissit varmaan räjähtäis 😀 En kuitenkaan usko, että imetys sinänsä vaikuttaa asiassa sen enempää, koska Danten kanssa imetys loppui 7,5 -kuisena ja haluttomuus olla erossa jatkuu vaan.

En voi sanoa, että noudattaisin orjallisesti kiintymysteoriaa nytkään, olenhan jättänyt 1-kuiseni kahdeksi tunniksi hoitoon 😀 Mutta olen kyllä huomannut, että se oma fiilis ja halu olla ilman vauvaa noudattelee yllättävänkin vahvasti tuota ajatusmaailmaa. En tosin ala suunnittelemaan nyt mitään tämän vauvavuoden suhteen. Nyt en usko, että olen vauvasta erossa kampaajakäyntiä tai ripsihuoltoa pidempään. (Toki vauva voisi tulla kampaajallekin mukaan, mutten halua pitää häntä hiusvärin hajuisessa ympäristössä.) Tuo iltatilaisuus ensi kuussa on sellainen, että sieltä voi hyvin lähteä kesken, jos niikseen tulee. Muuten en usko, että jätän Myttystä paria tuntia pidemmäksi aikaa ennen kuin hän on puolivuotias. On mullakin varmasti taas niitä hetkiä, kun haluaa vaan pois kotoa ja pois tästä rumbasta. Yleensä mulle riittää siihen jo ihan se pari tuntia ulkona tai vaikka kaupoilla, niin, että mä jo haluan juosta takaisin kotiin 😀 Ja tällä hetkellä vauvan kanssa aika tuntuu hirveän rauhalliselle ja helpolle, kun on tottunut aktiiviseen ja puhetulvaiseen taaperoon 😀

Tämän postauksen tarkoitus ei ole antaa oikeita vastauksia siihen, mikä on oikein ja väärin vauvavuonna. Sen määrittelee vapaasti jokainen äiti ja isä. Hyvä äitiys ei pohjaudu siihen, kuinka paljon on lapsensa kanssa kotona. Halusin vaan tällä postauksella ehkä tuoda ilmi nämä tärkeimmät omat ajatukseni:

1. On OK muuttaa mieltään ja olla erilainen vanhempi kuin mitä ajatteli olevansa. Oli se kumpaan suuntaan tahansa. Lapset opettavat meitä vanhempia ja vanhemmuus opettaa meitä ihmisinä. On mahdotonta määritellä sitä, millainen vanhempi aikoo olla, ennen kuin se tilanne on oikeasti käsillä. Ja on turhaa määritellä sitä ja pitää siitä kynsin hampain kiinni, vaikkei se tuntuisi oikealta.

2. Se, että vauvavuonna on hyvin vähäisesti kahdenkeskisiä treffejä tai menoja, ei tarkoita, että parisuhde voi huonosti tai sen eteen ei tekisi töitä. Jokainen parisuhde on erilainen ja jokainen hoitaa parisuhdettaan sillä tavoin, mikä sille parisuhteelle toimii parhaiten. Meille parisuhteemme perusta ja paras osa on tämä meidän sekopäinen arkemme, jossa heitämme englanniksi toisillemme sarkastisen vitsin jostain niin, ettei taapero tajua tai halaamme pesukoneen edessä pitkään, kun taapero on uhmaillut väsymyksissään. Me ollaan ajateltu niin, että meillä on vielä vuosia ja vuosia sitä kahdenkeskistä tekemistä, jolloin varmaan ikävöidään ja toivotaan, että lapset haluaisi tehdä meidän kanssa jotain. Vaikka perheessä on lapsia, ehtii silti tekemään yhdessä ja kaksin.

3. Vauvavuoden (ja taaperovuosienkin) suurin yllätys voikin olla se, kuinka paljon haluaa viettää lastensa kanssa aikaa. Kun mä teen töitä toimistossani ja kuulen, että vauva ilmeilee ja hymyilee miehelleni olkkarissa, singahdan paikalle, koska en halua menettää yhtäkään hetkeä. Mä en halua olla erossa lapsistani. En sen takia, että se olisi vaatimus äitiydelle tai koska yhteiskunta niin haluaa. Mä en halua olla erossa niistä, koska haluan olla niiden kanssa. Mulle äitiys ja vanhemmuus ei oo hetkeekään ollut sellainen asia, jota haluaisin päästä karkuun, mutta mulla onkin ollut erittäin helppo alkutaipale tässä mun äitiydessäni. Jos siis välillä haluaa pois, ei siitäkään pidä kenenkään itseään (tai erityisesti muita) syytellä. Mulle on vaikeaa kuvitella erossaoloa vauvastani, mutta mun ei oo vaikeeta kuvitella, miksi joillekin asia on toisin.

36 thoughts on “Kiintymyssuhdeteoriasta ja erossaolosta

  1. Mukava lukea tällaisia kokemuksia. Ja tosiaan on sallittua muuttaa mieltään!

    Olitko kirjoittanut tuosta rautainfuusiosta jossain enemmän?

    1. En oo varma kirjotinko viimeksi, ehkä? Oon nyt menossa toistamiseen, niin kirjoittelen siitä tässä lähiaikoina 🙂

  2. Hei, pakko kysyä nyt että mikä on kiintymysteoria? Tarkoitatko sillä lapsen erossaoloa äidistä ikävuosien mukaan ja kenen teoria tämä on?

    Vai tarkoitatko ettet allekirjoita Bowlbyn Kiintymyssuhdeteoriaa?

    1. Kiintymyssuhdeteoriaa tarkoitin 🙂

      Käsittääkseni siitä on jalostettu tää ajatus poissaoloajoista, annihilaatiokauhusta ja poissaolon vaikutuksista mahdolliseen kiintymyssuhteeseen ja sitä kautta vauvan elämään myöhemmin. En oo hetkeen asiaa lukenu, joten pahoittelut jos on jotain virheitä tekstissä, kun oon asiaan viimeksi perehtynyt kolme vuotta sitten 🙂

      1. Kiintymyssuhdeteoriaan liittyy paljon muutakin kuin erossaoloaikojen mittaamista. Tärkeimpiä tekijöitä turvallisen kiintymyssuhteen kehittymiselle on mm. varhainen vuorovaikutus, rutiinit ja hoivan sopiva ennalta-arvattavuus. Mitä itse olen lukenut aiheesta niin hyvin vähäinen asia on tämä erossaoloaika, vaikka tässä jutussa se nostetaan päärooliin. Siksi varmaan vähän hämää monia lukijoita.

        1. Itse jotenkin oletin, että otsikon ja ekan lauseen perusteella on selvää, että postaus keskittyy nimenomaan tuohon erossaoloon, eikä monipuolisesti kiintymyssuhdeteoriaan. En enää tiedä miten tuon olisi tarkemmin voinut sanoa, ettei joku hämääntyisi, varsikin kun koko postaus käsittelee… erossaoloa. Se ei tee siitä mielestäni teorian tärkeintä osaa, vaan se nyt sattuu olemaan tämän postauksen aiheena.

          1. Tekstissä on vielä aika monessa kohdassa kiintymysteoria eikä kiintymyssuhdeteoria. Ja tämä teoria ei käsittääkseni edes ota kantaa mihinkään erossaoloaikojen tuntimääriin. Erossaoloa tärkeämpi asia on yhdessäolon, hoivan ja vuorovaikutuksen laatu. Ehkä tässä olisi selkeämpää kirjoittaa vain erossaolosta eikä sotkea kiintymyssuhdeteoriaa tähän. Älä nyt suutu vaikka asiaa tässä ääneen ihmettelenkin ja mietin.

  3. Olipa kivasti kirjoitettu postaus 🙂 Olit hyvin tavoittanut tässä sen hengen, että kerroit teidän perheen käytännöistä, mutta et tuputtanut niitä ainoana oikeana vaihtoehtona, vaan tunnuit ymmärtävän erilaisia valintoja. Eksyin lukemaan tätä postausta, sillä valmistaudun esikoisen syntymään ja oon yrittänyt muistaa tunkea joka väliin disclaimereita, kun meiltä kysytään tulevaisuuden suunnnitelmia. Itse hahmotan hyvin sen, että etukäteen ajattellut ratkaisut eivät välttämättä toimikaan arjen koittaessa. Kuitenkin pelkään, että muut ajattelevat “ähäkutti!”-ajatuksia, jos en jo etukäteen sano, että todellisuus saattaa saada mut vaihtamaan mielipiteiteni myöhemmin. Vaikka itsestään selväähän sen pitäisi olla! 🙂

  4. Mieltään on ymmärrettävää, ehkä jopa toivottavaa muuttaa. On aivan selvää ettei kaikkia asioita osaa tai pysty kuvittelemaan etukäteen vaan oma kokemus on tärkeä. On myös fiksua myöntää, että siinä toisessakin näkökannassa oli pointtinsa. Se mitä taas en ymmärrä on se, miksi vastakkainen näkokulma täytyy aina ensin teilata niin täysin ja napakoin sanakääntein. Kuten tämä kiintymyssuhdeasia. Miksei voisi vaan kuitata eriävää mielipidettä sellaisella “live and let live”-asenteella. Oman kannan raivoisa puolustaminen kun saa vähän näyttämään hassulle siinä vaiheessa kun muuttaa mieltään. Ei siksi että olisi hassua muuttaa mieltään, vaan koska on hassua paasata niin kovin tunteella asiasta josta ei vielä tiedä.

    1. En muista koskaan raivoisasti puolustaneeni sitä, että tätä pitäisi tai ei pitäisi noudattaa, vaan olen raivoisasti puolustanut sitä mielipidettä, että mulle suorastaan pakotettiin jo raskausaikana tiettyjä asioita kuten tätä 1kk=1h mallia ja perhepetiä ja vaikka mitä, teilaten sen mikä silloin itselleni hyvälle tuntui. Mun mielestä ensisijaisen tärkeetä on antaa kaikkien toimia kuten omalle perheelleen parhaaksi näkee, eikä paasata muille siitä, kuinka tulisi toimia. En oo koskaan teilannut erilaisia tapoja elää, oon teilannut niiden tuputtamisen minulle.

  5. Tää teksti oli ihan kun mun ajatuksia ja meidän perheestä. Nyökkäilin itekseni koko tekstin ajan. Loistava kirjoitus 👌🏼🙌🏼

    Ihan todella epäitsekästä ja omistautunutta vanhemmuutta. Lapset on onnekkaita 😊

  6. Hyvä kirjoitus! Muistanko oikein, oliko sulla tarkoitus suorittaa opintoja nyt syksyllä, ovatko edistyneet? Itsekin nautin täällä vauvavuodesta (ja – kuplasta), mutta samalla ahdistaa, kun pitäisi saada opintoja edistettyä. En haluaisi yhtään olla erossa vauvasta, niin tosi huonosti tulee luennoille lähdettyä. Siksi tulikin aasinsillalla tästä tekstistä mieleen sun opinnot 🙂

  7. Näin kasvatuspsykologina ja ongelmallisen kiintymystaustan omaavien lasten kanssa työtäni tekevänä en voi kuin kiittää tästä! Tieteellisesti tutkitut faktat ovat faktoja, vaikka ne menisivätkin oman mukavuusalueen ohi ja silloin aikuisen pitää mukautua, ei vauvan. Perheen vanhempien ei tarvitse olla rapajuoppoja tai mielenterveysongelmaisia narkkeja aiheuttaakseen kuormitusta lastensa mielenterveydelle, vaan ihan normiperheistäkin löytyy isoja ongelmia – joita usein siirretään sukupolvelta toiselle.

    Ihanaa vauvakuplailua ja joulun odotusta teille <3

    1. Kehityspsykologian taustalla oleva tutkittu tieto ei ikävä kyllä muutu sen mukaan, että joku haluaisi sen tuloksen olevan erilainen eri tilanteissa. Siksi siis ajatuksesi siitä, että “En myöskään allekirjoita sellaista katastrofaalista näkökulmaa, missä kiintymysteoriasta puhutaan ikään kuin lapsi menisi rikki muutaman tunnin poissaolosta, nimittäin äiti saattaa joutua onnetomuuteen/sairaalaan tai mitä tahansa tilanteita voi tulla eteen. Voi käydä vaikka niin, että esikoinen loukkaantuu tai sairastuu ja oman ajan joutuu jakamaan kahden lapsen ja paikan välillä.” ei ole todenmukainen, koska halusipa ihminen myöntää, että tällaisilla asioilla on vaikutusta tai ei, niin tieteellisesti on todistettu, että ikävä kyllä juuri tällaisten kohtaloiden seurauksena niitä kuormituksia lapsen mielenterveydelle tulee.

      Näissä teorioissa on kuitenkin kyse eri asioista kuin siitä jättääkö vauvansa kolmeksi tunniksi hoitoon vaiko ei. Kukaan ei traumatisoidu äidin kampaajakäynnistä kerran kuukaudessa, mutta siitä saattaa hyvinkin jos äiti (hoitaja) jättää vauvansa kolme kertaa viikossa kokonaisiksi öiksi yksin lähtiessään baanalle tai jos vastasyntynyt päätyy tehohoitoon kolmeksi kuukaudeksi ja kenelläkään ei ole mahdollisuutta viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa, että turvallinen kiintymyssuhde pääsisi syntymään. Eli hieman suhteellisuudentajua toivoisi aina näissäkin asioissa.

      Jos nyt kuitenkin haluaa oman mielenrauhansa tueksi joitakin tuntirajoja, niin Liisa Keltikangas-Järvinen on esittänyt hyvän nyrkkisäännön, jonka mukaan alle vuoden ikäinen lapsi voisi olla erossa niin monta tuntia kuin on vauvan ikä kuukausina, lisättynä kahdella. Neljän kuukauden ikäinen vauva voi tämän nyrkkisäännön perusteella olla erossa hoitajastaan 4 tuntia + 2 tuntia eli yhteensä 6 tuntia. Yli vuoden ikäiset lapset voisivat puolestaan olla erossa niin monta päivää kuin on lapsen ikä vuosina, lisättynä kahdella. 3-vuotiaalla lapsella tämä olisi 3 päivää + 2 päivää eli 5 päivää. Mielestäni Annan tapa kuunnella sekä itseään, että lapsiaan toimii kuitenkin enemmän kuin erinomaisesti, ja terveillä vanhemmilla se toimii juuri noin. Ei siihen tarvita mitään valmiita malleja ja kaavoja, koska terveessä vanhemmuudessa mennään lapsen esittämien tarpeiden mukaan.

      1. Kasvatuspsykataustaisena samaa mieltä suhteellisuudentajusta. Olen nykyään alkuopetuksen opettaja, ja maassa missä asun näkyy hyvin millaisia on ne insecure/disorganised suhteet. Ne ei synny siitä että 2 viikkoisen äiti käy kampaajalla, vaan siitä että vauva jää jatkuvasti yksin, tai saa jatkuvasti eri reaktioita, kun kotona käytetään huumeita ja alkoholia, eletään kroonisen stressin keskellä vaikkapa kovan köyhyyden takia, kun äidillä on pahoja mielenterveysongelmia eikä hän pysty vastaamaan vauvan tarpeisiin yms. Pitää myös muistaa että jokainen vauva on yksilö, ja on vauvoja jotka kasvaa näissä ympäristöissä mutta jotka pystyvät silti muodostamaan secure attachments muihin aikuisiin. Pitää muistaa että suurin osa ihmisistä kehittää ihan normaalin kiintymyssuhteen, ja aika harvalla normaalissa, tasapainoisessa perheessä on mitään syytä huolehtia asiasta.

  8. Psykologian opiskelijana pakko kommentoida, että voisit vähän tarkentaa kenen kiintymyssuhdeteoriasta on kyse 😀 En ole itse koskaan lukenut mistään tuntisäännöistä tai muista vastaavista.

    1. Sepä juuri. Olisi hyvin kiinnostavaa kuulla mikä on tutkittua tietoa kiintymyssuhteista ja mikä taas on sellaista peukalosääntöhommaa.
      Esimerkiksi epäilen, että kaikenlaisia 2kk / 2h -sääntöjä ei ole tieteellisesti tutkittu, julkaistu vertaisarvioiduissa julkaisuissa ja toistettu. Korjatkaa toki jos on.

      1. Se pitää vielä tarkentaa, etten toki oleta bloggarin tekevän mitään tieteellistä vertailua – tässähän selvästi kerrottiin omista kokemuksista. Mutta kiintymyssuhdeteoriasta kaipaisin yleisesti nimenomaan tutkittua tietoa, en vain oikein tiedä mistä sitä saisi kootusti ja kansantajuisesti.

        1. En itsekään kaipaa, että Anna alkaisi tekemään tarkkaa tieteellistä vertailua. Mielestäni nimi olisi kuitenkin kohtuullista mainita, jotta teksti ei taas tue sitä “typerä ala tuottaa idiootteja teorioita”, sillä tässä tietämättömälle tulee helposti mielikuva, että koko tieteenala seisoo tekstissä mainitun “teorian” takana.

  9. Kiva lukea siitä kuinka joku näyttää nauttivan lastensa läheisyydestä ja yhdessäolosta noin paljon kuin sinä. Usein olen kuullut, kuinka monille lapsille tyypillinen halu runsaaseen läheisyyteen saattaa ahdistaa vanhempaa, ja no sitäkinhän selitetään sitten monesti oman lapsuuden aikaisen kiintymyssuhteen ongelmilla . Itse olen kyllä aina uskonut kiintymyssuhdeteoriaan, mutta en mitenkään orjallisesti.

  10. Kiitos tästä postauksesta!! Mulla on 10kk ikäinen vauva ja mulle toitotetaan jatkuvasti tiettyjen ihmisten toimesta, että etkö halua omaa aikaa ja ettekö halua miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Me ollaan miehen kanssa joka ilta kahdestaan muutama tunti. Me ei tarvita välttämättä mitään kylpylöitä, illallisia ja hotelliöitä hoitaaksemme parisuhdettamme. Välillä on oikein syyllinen olo siitä, kun en halua lähteä lapseni luota mihinkään, koska ”kyllähän se nyt pärjää”. Ollaan me muutamia kertoja oltu useampikin tunti poissa, mutta just toi hirvittävä ikävä on tullut aina. Enkä mä kaipaa monen tunnin vapaata omasta lapsestani joka viikko tai kuukausi. Jos joku kaipaa se on ihan fine, mutta pitäisi ymmärtää myös se, että mä en! Joten ihanaa, että kirjoitit tästä. En ole yksin ajatusteni kanssa. 🙂

    1. Juuri tämä! Samanikäinen vauva täällä ja samanlaisia ”treffejä” miehen kanssa. Kotona illalla teekupposen ääressä. Tai kuten eilen illalla – dippivihanneksia ja Selviytyjät. Parasta <3 Dinnereitä sun muita ehti vetää ennen lasta ja ehtii vielä varmasti.

  11. Anna, loistava kirjoitus! Todella tutun kuuluisia ajatuksia äitiydestä ja perheestä, lapsenne ovat onnekkaita. Erittäin paljon samaistuin tuohon parisuhteen muuttumiseen. Olette eläneet vauvantahtisesti. Vaikka palkinto jo itsessään on elää sitä vauvakuplaa, uskon että tuo maksaa itsensä takaisin myöhemmässä elämässä myös.

    T. Äiti ja vauva 2,5 kk

  12. Olipa kiva kirjoitus. Mulla on monella tavalla samoja ajatuksia, vaikka itse ehkä uskon vähän selvemmin siihen kiintymyssuhdeteoriaankin ja pyrin sen mukaan elämään. Mutta erityisesti noi ajatukset parisuhteesta ja yhteisestä omasta ajasta tuntuvat tutuilta. Ei parisuhteen vaalimiseen kaikilla vaadita pitkiä erossaoloaikoja ja parisuhdeaikaa on myös aika yhdessä perheen kanssa.

  13. Olis mielenkiintoista kuulla sun mielipide synnyttysvalokuvauksesta?esim. Mutsison emilia on julkaissu blogissaan aiheesta postauksen

    1. Oon tästä joskus kirjoittanutkin jo 🙂 Yhtään ottamatta kantaa tähän bloggaajaan (en seuraa, en tiedä postausta). Mulle vieras ajatus päästää joku ei-läheinen siihen intiimiin hetkeen on vieras ja mielestäni vauvalla on oikeus syntyä intiimisti ja yksityisesti, ilman kuvaustilannetta. Meillä on muutama kuva synnytyssalista itsellämmekin, mutta ne on meille ja mieheni räppäsemiä siinä vaiheessa kun vauva on ollut mulla käsissä. Danten syntymästä on sitäkin vähemmän kuvia. Mä jotenkin koen, että se tilanne on liian raaka ja kaunis ja intiimi siihen, että siitä tehtäisiin sen isompi produktio, mutta en tuomitse ketään joka valitsee toisin 🙂

  14. Tuntuu, että tämä oli jakoa vastauksille Kolmistaan-Karoliinalle. Ainakin voin täysin allekirjoittaa kommenttisi “on kuitenkin pakko todeta, että jokainen tilanne on uniikki”. Kunhan muistetaan se, näissä keskusteluissa voidaan varmasti välttyä pahimmilta moralisoinneilta ja antaa tilaa kaikille olla äitejä ja ennen kaikkea ihmisiä omalla parhaalla tavallaan

    1. Nyt en ymmärrä? Jakoa vastauksille? En oo ees tietoinen, että Karoliina on aiheesta kirjoittanut, täytyy tutustua hänen ajatuksiin siis myös! 🙂
      Mielestäni en myöskään moralisoinut ketään, eli en ihan ymmärrä mihin tuokaan liittyy. Minä nimenomaan ymmärrän erilaisia tilanteita, ja kirjoitin sen myös mielestäni hyvin selkeästi tuohon postaukseenkin 🙂

  15. Näin lapsettomana helppo huudella, mutta itsekään en ole tajunnut “tuputtamista/pakottamista” tuossa poissaoloaika/lapsen ikä -asiassa. Suomi on yksi harvoja maita joissa edes on näin pitkät vanhempainvapaat (ei teoriassa edes mahdollista tuota noudattaa), ja nythän niitäkin yritetään jakaa tasapuolisemmin vanhempien kesken. Monessa maassa koko äitiysloma on sen 3kk ja that’s it, tai lomaa ei saa ollenkaan, eikä valtaosa muusta maailmasta erityisen traumatisoituneelta vaikuta.

    Toki ymmärrän hyvin että vanhemmankin voi olla vaikea olla erossa lapsesta noita “suosituksia” pidempään ja jos tuota nyt on mahdollista noudattaa ja niin haluaa tehdä, niin ihan vapaasti. Olen kuitenkin ymmärtänyt että joissain tapauksissa (kuten ilmeisesti sinun kohdallasi) tuota painostetaan ainoana oikeana tapana mikä on melko kurjaa, ihan kuin vanhemmuuteen (ja erityisesti äitiyteen) ei liittyisi jo tarpeeksi arvostelua ja ulkopuolisten luomia paineita.

    1. Vastaisin tähän että asiasta on ihan tutkimustietoa, esim. siitä kuinka pidempi isyysvapaa korreloi tyttöjen paremman mielenterveyden kanssa teini-iässä. Tietenkään lyhyet vanhempainvapaat ei traumatisoi koko maata, mutta tutkimustieto sanoo että vanhemmat ovat vähemmän onnellisia, ja tämä yhteys lasten mielenterveyden ja vanhempainvapaiden/kotona vietetyn ajan välillä ainakin minulle kertoo sen hyödyistä (ottaen toki huomioon kausaalisuuttahan ei asiasta voida eettisesti ottaa selville). Voin myös sanoa että 4 eri maassa asuneena, ystäväni joilla on lapsia ovat kokeneet ihan hirveää tuskaa siitä että vanhempainvapaata ei saa niin pitkäksi aikaa kun Suomessa. Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta mieheni on jo nyt surullinen tietäessään miten vähän aikaa saa olla lasten kanssa kotona. Ei traumatisoitunut siis mutta asia, joka vaikuttaa vanhempien ja lasten onnellisuuteen.

      1. Omastakin viestistäsi käy ilmi, että vanhempien onnellisuus on avainasemassa. Jos jollekin lisää onnellisuutta ja jaksamista tehdä välillä niitä omiakin juttuja vauvasta erossa, niin sehän on silloin kaikille hyväksi.

        Itseäni ainakin ahdistaa ajatus äitiydestä, jossa se oma minuus unohtuu täysin eikä itsestään saisi enää huolehtia tai ottaa itselleen aikaa. Harmittavan usein vain näkee melkoista tuomitsemista, usein vieläpä toisten äitien taholta, jos äiti jättää lapsen isän tai isovanhempien hoiviin päästäkseen hieman tuulettumaan (ja usein pienten lasten kohdalla näkee nimenomaan tätä 1h/1kk, sen verran että lapsetonkin tuon jo tietää). Lapselle tärkeää on tarpeisiin vastaaminen ja luotettavat aikuiset. Äidin ei tarvitse yksin suorittaa ja olla 24/7 symbioosissa vauvan kanssa, tarpeisiin voi vastata myös joku muu luotettava aikuinen.

        Jos noita suosituksia siis haluaa ja pystyy noudattamaan niin sitten noudattaa. Jos joku kaipaa jaksaakseen hieman pidempää hengähdystaukoa aika ajoin, niin sekin on ok. Vauva ei mene rikki siitä, että vanhempi huolehtii myös itsestään.

  16. Jotkut äidit vievät joko omasta halusta tai pakosta jo esim. 10kk vauvan päivähoitoon koko työpäivän ajaksi 5 päivää viikossa. Toiset valitsevat tai heillä on mahdollisuus valita olla lapsen kanssa kotona monta vuotta. Ja aina näistäkin syyllistetään… Ketäs muita, kuin äitejä. Isät saavat olla aivan rauhassa eikä heitä syyllistetä, vaikka vanhemmuus pitäisi olla tasapuolista. Itse esim. halusin olla esikoisen kanssa kolme vuotta kotona. Taloudellisesti se ei ollut järkevää, mutta intuitio sanoi että tärkeämpää kuin raha, on hoitaa lasta kotona. Kuopuksen kanssa mies jäi puolestaan hoitovapaalle kun lapsi oli 2v. Perheitä ja elämäntilanteita on erilaisia. Mulle on ihan sama mitä muut tekee. Koskien tätä yhden yön poissaoloa vauvasta tai milloin lapsi viedään päivähoitoon. Nää keskustelut on siinä mielessä rasittavia, kun teit niin tai näin niin aina joku jossain syyllistää ja tietää teidän elämäntilanteenne paremmin. Pääasia on se, että kaikki voivat perheessä hyvin.

  17. Aivan ihanan kypsä ja jäsennelty kirjoitus. Ajatus siitä, että parisuhdetta ei voi keinotekoisesti erottaa perhe-elämästä oli hienosti sanottu. Pitää vain löytää uusi “me”. Kuulostaa siltä, että ihmiset jotka ovat halunneet perheen, ovat nyt perhe. Tosi hieno pointti myös vauvan maailmasta, jossa vanhemmat ovat se koko maailma. ❤️

Leave a Reply