Mielipidemaanantai – Suomen vauvakato

No pakkohan minunkin on aiheeseen koskea nyt kun tämä suomalaisten vauvakato on ollut tapetilla ja kun itse kävin synnyttämässä oman toisen lapseni vajaa kaksi viikkoa sitten. Meillä on nyt kaksi lasta, mutta en tiedä tuleeko niitä enempää. Haluammeko enemmän kuin kaksi? Jaksammeko pikkulapsiarkea vielä yhden tai useamman lapsen verran? Mikä olisi meille unelmien perhekoko? Vaikea sanoa mitään ja suunnitella asiaa pidemmälle, kun Myttynen ei ole vielä kahtakaan viikkoa ja tämä useamman kuin yhden lapsen arki on meille vielä aivan.

En lähde pohtimaan yhteiskunnallisella tasolla sitä, miksi vauvakatoa on, vaan halusin jakaa nimenomaan omaa pohdintaani asiaan. Tavallaan minä ja mieheni olemme optimaalisessa tilanteessa perheen kasvattamiseen ja useamman lapsen vanhemmiksi. Olemme molemmat perusterveitä ja hyväkuntoisia, meillä on hyvät tulot ja iso talo, johon mahtuu helposti useampikin lapsi. Olemme erittäin “hyvänikäisiä” vanhemmiksi ja meillä on valtavan hyvä ja turvallinen tukiverkko ympärillämme. Olemme koulutettuja ihmisiä, joista kumpikaan ei joudu luopumaan työstä tai urasta lasten vuoksi. Minulla ei myöskään edes ole mitään niin suuria ura-ambitioita, että ne jotenkin vaikuttaisivat tähän päätökseen. Miehelläni taas on eläkeikään asti varma työ, jossa hän viihtyy ja on hyvä. Meillä ei ole oikeastaan mitään “esteitä” useamman lapsen vanhemmiksi. Hell, meillä on jopa seitsemänpaikkainen auto halutessamme jo nyt! Siinä missä päätös toisesta lapsesta oli itsestäänselvä ensimmäisen jälkeen, niin tämän ja mahdollisen kolmannen lapsen välillä tullaan varmasti käymään hyvin pitkä harkinta siitä, onko meistä kolmilapsisen perheen vanhemmiksi.

Miksi sitten tämä vaatii niin paljon pohtimista, vaikka sinänsä olemmekin ns. optimaalisessa tilanteessa? Mä väitän, että yksi isoimpia asioita, joka saa milleniaalit miettimään lasten saamista on yksinkertaisesti tietynlainen yhteiskunnallinen asenne lapsiin. Olen äitinä huomannut hyvin vahvoja ennakkoluuloja sekä lapsia kohtaan, että erityisesti tietynlaista mentaliteettia vanhemmuutta kohtaan. Jo ennen kuin esikoiseni syntyi, koin hirveän tulvan “neuvoja” ja suoranaisia vaatimuksia äitiyttäni kohtaan. Kaikilla on mielipide jokaikiseen asiaan äitiydessä ja vanhemmuudessa. “Imetä imetä imetä“. Imettää pitäisi vaikka maitoa ei tulisi, imetys sattuisi ja kaikki olisi hirveän vaikeeta, vaikka todellisuudessa lapset kasvaa ihan terveenä ja hyvinvoivana sillä korvikkeellakin, vaikka toki äidinmaidossa on omat kiistattomat hyödyt. Jos et vain yksinkertaisesti halua imettää, olet jo saatanasta seuraava ja äitinä täysin epäonnistunut. Ja tämä on vain yksi esimerkki. Pitäisi tehdä asiat jokaikisellä sektorilla “oikein”, eli niin kuin joku toinen vaatii, muuten saa kuulla huokailuja ja syyllistystä. Ja kun usein kyseessä on nimenomaan vaan ja ainoastaan suosituksia tai jonkun hyväksi havaitsemia malleja, eikä ehdottomia vanhemmuuden onnistumisen vaatimuksia, niin tuntuu, ettei yksinkertaisesti voi onnistua, teki niin tai näin. Jo ennen kuin sain lapsen, koin, että tulen täysin epäonnistumaan äitinä, koska haluan tehdä asiat tietyllä, meille sopivalla tavalla. Koko ajan joka suunnasta kuului suoranaisia käskyjä siitä, miten pitää elää ja kasvattaa se oma lapsi. Tuntui, että vapaus toimia oman lapsen vanhempana oli erittäin kapea.

Miksi ihmeessä lähteä hankkimaan lapsia tältä pohjalta? Jotta voi koko ajan kokea epäonnistumista ja kritiikkiä ja tietynlaista vapauden menetystä? Siinä tulee väkisin pohdittua omia kykyjä ja jaksamista ja ennen kaikkea sitä, että lapsiarki tuntuu tosi säännellyltä. Väkisin miettii, haluaako siinä asettua koko yhteiskunnan arvosteltavaksi jonkin näkymättömän auktoriteetin vallan alle?

Toinen asia on sellainen järkyttävä pelottelu. Mä en oo vielä kertaakaan 2,5 vuoden aikana “saanut” nauttia lapsestani. “Sit ku se syntyy, nii ymmärrät mitä on väsymys, kun et nuku ikinä”. “Ootapa vaan kun tulee 2 vk ja alkaa se itku ja parku ja on niin raskasta”. “Ai menee kivasti nyt, ootapa vaan, kyllä se siitä vielä muuttuu rankaksi!” “Eikö uhmaa pahemmin, no kyllä se vielä rupee ihan kohta”. Ihan totta, joka ikisessä välissä jonkun täytyy kertoa, kuinka se elämä lapsen kanssa vielä muuttuu kamalaksi. Jos positiivisesti kerrot, että kaikki on mennyt ihanasti ja kivasti, niin kyllä heti on joku kommentoimassa ja pelottelemassa, ja tulee itelleki pelokas olo, että joo, ei tästä voi nauttia, kohta menee kuitenkin hommat reisille ja jos nyt nautin tästä niin kiroan tulevaisuuden kokonaan. Tässä mä edelleen odotan, milloin ton ensimmäisen kanssa menee vauvavuosi reisille. Vaikka meillä olikin refluksia ja kielijännettä ja korvatulehduksia, niin en mä koskaan kokenut, että elämä olis ollut rankkaa. Ja jos oot positiivinen ja kerrot positiivisia kokemuksia vauvavuodesta, niin joko a) valehtelet niin, että korvat heiluu, b) hierot suolaa haavoihin niille, joilla ei ole mennyt positiivisesti tai c) annat liian ruusuisen kuvan vauva-arjesta ja huijaat muita ajattelee, että kaikilla on helppoa. Ei voi voittaa.

Mua syö todella paljon tää asenne lapsia kohtaan, ikään kuin jokainen syntyvä vauva on kuin kuoriutuva demoni, joka tulee pilaamaan vanhempiensa arjen ja elämän ja joka haluaa vaan väsyttää vanhempansa tolkuttomuuden rajamaille. Sitten kun aletaan puhumaan useammasta lapsesta, niin alkaa vielä kaksin verroin pelottelu. Toki on hyvä varautua siihen, että lapsen kanssa voi olla rankkaa, mutta se voivottelu ja pelottelu on musta lähtenyt jo ihan käsistä. Todetaan ja ilmoitetaan, että vauva-arki ja pikkulapsiarki on monin paikoin väsyttävää ja kamalaa, mutta se on vaan kestettävä. Onpa kiva lähtökohta lähteä hankkimaan lapsia! 😀 Usein kuulee vanhemmiltakin lauseita tässä hengessä. “Onhan tää ihan hirveen raskasta ja oon ollut väsynyt neljä vuotta, mutta se on kaikki sen arvoista!“. Mä ymmärrän sen lauseen. Oikeesti ymmärrän. Silloin kun on väsynyt ja rojahtaa illalla sohvan nurkkaan, niin silti kokee sen kaiken väsymyksen ja muun toissijaiseksi sille ilolle ja onnelle, mitä lapsesta saa. Lapseton ei vaan mun mielestä pysty ymmärtämään tuota lausetta, koska oman lapsen kasvun seuraamisen tuoma onni ja ilo on sellaisia, joita ei vaan pysty ymmärtämään ihan täysin, ennen kuin ne on kokenut. Ja siis kaikesta tästä pelottelusta tulee usein sellainen kuva, että sen lapsiarjen ON OLTAVA vaikeaa ja raskasta ja mitä vielä, muuten ei ansaitse sitä kirkkainta kruunua tai edes olla vanhempi. Jos pääsee helpolla, niin ei ole oikeastaan edes kokenut vanhemmuutta. Vanhemmuus on kuin Selviytyjät, joissa pitää riutua ja todistaa koko maailmalle, että kyllä minä kestän nää ääriolosuhteet. Vähän sellainen “kärsi kärsi kirkkaamman kruunun saat”-mentaliteetti on valloillaan.

Mä oon usein huomannu, että jätän kertomatta ja sanomatta, miten ihanasti kaikki meni ekan lapsen kanssa. En jaksa sitä pelottelua toisen lapsen haastavuudesta ja voivottelua, miten vielä menee kaikki perseelleen. En usein jaksa puhua positiivisesti ja hehkuttaa lapsiani, vaikka mieli tekisi. Se jotenkin onnistutaan aina kääntämään huonoksi asiaksi tai pelotteluksi. Jos yhteiskunnassamme on muillakin pelkoa puhua positiivisesti lapsistaan, niin se lapsista puhumisen sävy jää todella yksipuolisen negatiiviseksi ja on omiaan lisäämään tätä vauvakatoa. Koska lapsista valittaminen on oikein suotavaa, jopa melkein kannustettavaa. Tai ainakin siltä tuntuu.

Koko ajan puhutaan siitä, mitä lasten saaminen tekee naisen uralle, naisen kropalle ja mielelle, perheen taloudelle ja vähän kaikelle. Kun tätä toitotetaan ja toitotetaan, niin sitä rupee väkisin miettimään itsekin. Meillä on 149 neliötä asuintilaa. Ja mä olin tossa joku päivä sitä mieltä, että pitäis vaihtaa isompaan sitten jos tulis kolmas lapsi. Hetkinen mitä?! 😀 No eikä tarttis. Takapenkille menee kolme lasta siinä missä kaksikin ja perheen ruoka- tai asumiskustannuksiin ei se kolmas ihan hirveesti vaikuta sitten vauvavuoden vaipparallin jälkeen. Vaatteitakin saa käytettynä isosisaruksilta vaikka kuinka paljon. Jopa tällaisen kulutusintoilevan äidin toinen lapsi puetaan 95 % isoveljen vaatteisiin. Ulkomaanmatkat tulee samperin kalliiksi kun on viisi lippua maksettavana, mutta siellä onkin tullut ravattua koko elämän edestä jo aiemmin. Lasten harrastukset varmasti tulevat maksamaan vaikka kuinka paljon, mutta jotenkin tuntuu mielekkäämmältä mennä katsomaan lapsen peliä/esitystä/treenejä/mitälie, kuin jälleen yhteen hienoon ravintolaan viinin äärelle tai leffateatteriin, koska sitäkin on tehnyt tarpeeksi. On varmasti asioita, mitä tulee miettiä ennen lasten hankintaa. Onko minulla voimavaroja kolmen pienen ihmisen tarpeisiin, persoonan kehityksen tukemiseen ja läsnäoloon? Onko meillä tarpeeksi tukijoukkoja auttamaan vaikeina hetkinä? Kestääkö meidän parisuhde väsymyksen ja kaikki rankat ajat ja onko minusta antamaan itsestäni vielä yhdelle ihmiselle? Nuo on ne kysymykset, joita täytyy miettiä, kaikki muu tässä hyvinvointiyhteiskunnassa lutviutuu kyllä jotenkin. Tiedän onnettomia yhden lapsen rikkaita talouksia ja erittäin onnellisia, mutta (rahallisesti mitattuna) köyhiä neljän lapsen perheitä.

Me lisääntymisikäiset keskitytään nyt ihan hirveesti siihen, mistä joudutaan luopumaan. Muistan, kun odotin Dantea ja sain jatkuvasti kommentteja, että “ymmärrä jo, että teidän elämä tulee muuttumaan, sun on luovuttava siitä ja tästä”. Muistan ikuisesti ne kommentit, joiden pääsisältö oli “Elämän on muututtava ja sun on luovuttava”. Ei enää viinilaseja ja juustolautasia vaan kakkavaippoja ja yöitkuja. Oli se pitkä tukka tai miehen kainalossa nukkuminen, niin mä kuulin jo ennen vauvan tuloa hirveesti kaikesta siitä, mistä joudun luopumaan. En joutunut luopumaan mistään. Ollaan edelleen eletty kuten ennen lasta, mutta saatu vaan kaikki ne oman lapsen plussat ja hyvät puolet. Parisuhde ei levinnyt käsiin, vaan päinvastoin kasvoi ja voimistui. Viimeksi eilen itkin mieheni käsissä sitä, kun koin syyllisyyttä siitä, etten ollut leikkinyt esikoisen kanssa tarpeeksi ja hormonihöyryissäni nousi tunteet pintaan kun halittiin ennen hänen yöunia. Mies ei edes kysynyt miksi itken. Ymmärsi sanomatta. Meidän välinen yhteys, kommunikaatio ja rakkaus on vain vahvistunut lasten myötä. Ollaan totta kai käyty esimerkiksi vähemmän ulkona syömässä ja tekemässä jotain kahdenkeskistä, mutta samalla ollaan saatu tehdä perheenä ja ne on ihanimpia muistoja viime vuosilta. Me ehditään vielä tekemään yhdessä vaikka mitä. Lapset kasvavat, kaverit tulee tärkeäksi ja oma elämä vie mennessään, eikä koko aika roikuta enää vanhemmissa kiinni. Päinvastoin, pian me vanhemmat halutaan roikkua niissä lapsissamme todennäköisesti. Ja he ravistelevat meitä pois. Silloin mulla on aikaa käydä miehen kanssa sulkapalloilemassa ja niissä ei-lapsiystävällisissä kohteissa reissussa. Silloin mulla on vuosia ja vuosia aikaa tehdä asioita, jotka tulevat olemaan vaan elämän täytettä lasten jättämän “tyhjiön” paikkaamiseksi. Koska ainakin jonkin verran tyhjäksi tulen varmasti tuntemaan itseni sitten joskus, kun lapset elävät jo omaa elämää.

Koska mä oon reissannut ja mennyt ja elänyt aika ihanaa elämää jo ennen lapsia. Mutten oo koskaan ollut niin onnellinen kuin näiden mussukoiden kanssa. Vaikka heräsin toissayönä kolmesti imettämään, kerran pumppaamaan maitoa ja kerran lohduttamaan painajaista nähnyttä taaperoa. On realismia myöntää se, että väsytti. On myös realismia sanoa, että silloin aamukahdelta kun heräsin vauvan ähinään ja puhinaan, mun sydän jätti muutaman lyönnin välistä ihan vaan siitä silkasta ihastuksesta, jonka aiheutti tämä pieni ihminen, jonka pienenä myttynä nostin syliini ja kainalooni ja joka tapitti minua isoilla silmillään.

Oon miettinyt nyt jo tässä vajaan kahden viikon aikana paljon sitä, onko tämä meidän viimeinen vauva vai tuleeko meille vielä lisää. Oon huomannut aika vahvan reaktion monilta, jossa oletus on, että tämä oli tässä. Kahta lasta pidetään yleisesti ottaen jotenkin hirveän sopivana lapsilukuna. Kolmas lapsi aiheuttaa vilpittömien onnittelujen ja ilon lisäksi usein ihmisissä sellaisen “ai vielä lisää?” Se voi olla aitoa ihmetystä, ei edes mitenkään pahansuopaa. “Vieläkö jaksatte?” -tyyppiset kommentit voi kuitenkin nekin lyödä vähän jarruja siihen lapsihaaveiluun. Samalla voi pelätä tippuvansa tietynlaisesta elämästä pois. Kun muut hankkii yhden tai kaksi lasta, jää heidän pikkulapsiarki lyhyemmäksi kuin niiden, jotka vielä vaihtaa kolmannen tai neljännen vaippoja. Syrjäytyykö siinä porukasta muiden tehdessä sitä sun tätä ja itse valvoo öitä imettäen? Onko lapset elämän ainoa asia, eikä aikaa jää edes itselle? Kun niin moni jättää lasten hankkimisen myöhemmäksi tai kokonaan väliin, se ruokkii myös auttamatta lähipiirin toimintaa. Ei halua olla se, joka joutuu jättämään yhteiset ajanvietot vaippa-arjen tieltä. Sen huomaa helposti arjessakin, että tulee vietettyä aikaa sellaisten ystäväperheiden kanssa, joilla on samanikäisiä lapsia, sillä ajanvietto lasten kanssa on hyvin erilaista kuin pelkällä aikuisella porukalla. Kun tottuu tiettyyn elämäntyyliin kolmekymppisten ystävien kesken, voi olla tosi vaikeeta repäistä itseään aivan erilaiseen elämään. Ja kun lapsiarki maalataan vangitsevaksi ja loputtoman raskaaksi, kuka oikeasti haluaa vaihtaa oman vapaan ja mielekkään elämän siihen? Mitenkään pystymättä ilman kokemusta ymmärtämään lapsiarjen kaikkia iloja?

Itkin eilen riittämättömyyttä äitinä, kun koin, ettei lapsista vanhempi saanut tarpeeksi huomiota. Nieleskelin kuitenkin kyyneleitä myös kun tämä sama lapsi esitteli mummille videopuhelussa pikkuveljeä saatesanoin “Tässä on meidän söpö vauva!” ja kun hän halusi pitää vauvaa sylissä ja antoi pusuja ja iloisena ilmoitti “tykkään susta niiiiiin tosi paljon”.

Vanhemmuuden parhaita puolia ei pysty selittämään tai kertomaan kellekään etukäteen. Vanhemmuus on asia, joka pitää itse kokea, ennen kuin sen voi ymmärtää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkien olisi haluttava lapsia. Jokainen vapaaehtoisesti lapseton saa puolestani olla hankkimatta lapsia, eikä tällainen valinta edes herätä minussa mitään ajatuksia tai tunteita. En lähde heille luennoimaan lastenhankinnan eduista ja ihmeistä, sillä jokainen saa valita itse. Mutta toivoisin yleiseen asenneilmapiiriin hieman muutosta. Vanhempia ei pitäisi jatkuvasti syyttää ja syyllistää kaikesta, pelotella ja kärkkäästi neuvoa ja puskea tiettyihin toimintamalleihin. Lakimuutosten ja lapsiperheiden paremman tukemisen lisäksi mun mielestä asenneilmapiirin muutos olisi kaikista tärkein asia, jolla saavutettaisiin parempi syntyvyys Suomessa.

Siitäkin huolimatta, että itse koen erittäin ihanaksi vanhemmuuden, mun mielestä syyttävä asenne tässä vauvakadossakin on ihan turhaa lisäpainetta ihmisille ja lisäksi erinäiset väläytellyt ratkaisut asiaan mun mielestä lähestyy asiaa väärästä suunnasta. Puhutaan erilaisista raha-avustuksista, vanhempainvapaiden pidentämisistä ja vaikka mistä ja leimataan koko homma nimellä “synnytystalkoot”. Ikään kuin koko lastenhankinta olisi jokin uusien veronmaksajien tuottamista tähän maahan. Uusi velvollisuus meille hedelmällisessä iässä oleville. Loppujen lopuksi ainoa oikea syy hankkia lapsia on halu hankkia niitä omia lapsia ja huolehtia heistä ensi hetkistä hautaan. Mun mielestä sitä halua ei voida keinotekoisesti luoda kellekään, ja on hämmentävää motivoida tätä asiaa niin pelkopuheilla suomalaisten katoamisesta kuin rahamotivaattorein. Pitäisi pureutua ennemmin niihin erilaisiin ilmiöihin yhteiskunnassamme, jotka tekevät perheen perustamisesta epähaluttavaa. Nuorten määräaikaisuuksien ketjuttaminen, naisyrittäjien vaikeus jäädä vanhempainvapaalle, yhteiskunnan taloudellisen kehityksen pelottavat näkymät ja kaikki muu mahdollinen asiaan vaikuttava. Vapaus on glorifioitu elämän tärkeimmäksi asiaksi ja lapset maalattu pelottavan sitovaksi. Se solmu ei siitä avaudu rahaa syytämällä, sillä suurin osa meistä nuorista ja vähemmän nuorista aikuisista arvostaa vapautta rahaa korkeammalle.

Hyvä esimerkki tästä koko tilanteen ristiriitaisuudesta ja nurinkurisuudesta on uusi vanhempainpäivärahojen laskeminen ensi vuoden alusta. Tähän mennessä vanhempainpäivärahat on saanut edellisen vahvistetun verotiedon mukaan tai viimeisen 6 kk:n mukaan, jos se viimeinen 6kk on ollut vähintään 20 % parempi. Nyt kun vanhempainpäiväraha maksetaan jatkossa viimeisten 12 kk tulojen mukaan, on tilanne erittäin raskas yrittäjäperheille. Naisyrittäjän pitäisi mitoittaa YEL todella korkeaksi, jotta saisi järkevän vanhempainkorvauksen, ja se pitää tehdä jo viitisen kuukautta ennen kuin raskaus on edes alkanut. Tämä entisestään tekee taloudellisesti vaikeammaksi ja jopa mahdottomaksi joillekin lapsen hankinnan. On jotenkin kummallista tehdä tämänkaltaisia päätöksiä ja samaan syssyyn kauhistella sitä, että nuoret naiset eivät halua äidiksi. Onko näitä asioita mietitty hetkeäkään rinnakkain?

Kuten sanottua, helppo mun on harkita lapsiluvun kasvattamista, kun olemme niin hyvässä tilanteessa monin tavoin. Samalla kuitenkin ymmärrän, että kaikki eivät ole tällaisessa tilanteessa ja monille lasten hankkimatta jättäminen ei ole pelkästään “itsekkäisiin” syihin pohjautuva valinta vaan jopa mahdottomuuskysymys. Ja juuri heidän puolesta tää asia on erittäin harmillinen.

Uskon, että onnelliset ihmiset hankkivat lapsia herkemmin kuin he, jotka ovat pelokkaita ja epävarmoja tulevaisuudesta, urasta, rahasta ja yhteiskunnan tilanteesta.

37 thoughts on “Mielipidemaanantai – Suomen vauvakato

  1. Meillä takana kuuden vuoden lapsettomuus, josta viisi olimme hoidoissa. Raskaus alkoi kuitenkin luomusti ♥️ Ja nyt meillä on puolivuotias ihana tytär. Olemme nelikymppinen pariskunta. Olemme saaneet kuulla, varsinkin mieheni sitä että “ootappa ku yön valvot sen kanssa” “enään ei festareille lähdetä”. Mieheni oli kysynyt näiltä jotka negatiiviseen sävyyn puhuneet lapsistaan, et miksi ihmeessä olette tehneet kolme lasta jos se on noin kauheaa!
    Me emme kaipaa enään mitään festareita, olemme saaneet kulkea niissä kymmen vuotta, myöhemmin voimme toki ottaa tyttären mukaan. Yhtään yötä emme ole valvoneet vielä hänen itkun vuoksi, toki niitä on varmasti tulossa. On todella ikävää että ihmiset puhuvat lapsistaan niin negatiivisesti, jotenkin niin että se kuulostaa siltä että ne ovat taakka. Toki olen välillä väsynyt kun yö on mennyt imettäessä, mutta olen nauttinut joka hetkestä.

    1. Niin samanlainen on meidänkin tarina. Lapsettomuutta ja sitten onnisti. Sen jälkeen tulikin muilta sanomista:”Teillä elämä muuttuu”, “loppuu matkustelu ja festareilla käynti”. Voi että minä olen niin nauttinut meidän tytöstä, että en ole mitään muuta kaivannut. Toki on itketty, kun oli silent refluksi ja sitten kireät jänteet suussa. Elämä on muuttunut! Se on muuttunut ihanaksi. Pienet itkut saavat minut vain tuntemaan, että olen niin tärkeä. Rakastan olla äiti.

  2. Itse halusin lapsia, kun olin yläasteella. Silloinen eksäni, jonka kassa aloin seurustella 16vuotiaana,ilmoitti heti ettei halua. Mun maailma musertu hetkeksi, mutta mietin että ehkä tää jätkä on vain “kokeilu”. Lopulta olikin vain kokeilu, mut samalla huomasin etten enää halunnut lapsia. Miksi? Koska se on kallista Suomessa. Ruoka maksaa aivan sairaan paljon jo kahdelle(jos halajaa terveellistä syödä) , niin mites sitten kolmelle tai neljälle.. Enkä näe itseäni enää mitenkään äitinä ihan senkin takia, että jos synnytät lapsen tänne, olet automaattisesti “parantamassa suomea”. En mä halua perhettä tänne 😀 rahaa menee muuhunkin. Toki harkitsin hetken nykyiseni kanssa ja miehenikin oli sitä mieltä että on se lapsi ihan kiva – niin kauan kun ei ole oma 🙈 jos elettäisi hieman parempia aikoja ja palkasta ei menis puolet veroina “mamuille”(isoäitini sanoin), voisin jopa ehkä harkita lapsenvahti hommia, vaikken lapsista yhtään välitä. Negatiivisuus kumpuaa täysin siitä, miten Suomessa koetaan tää tilanne 🥴

    1. En oikein ymmärtänyt tän kommentin loppuosaa. Joo, verotus voi olla kovaa, mutta ei kenenkään palkasta mene puolet mamuille. Ja muutenkin, koskiko näkemys vain lastenhoitohommia (joita ei ehkä kannata harkita, jos lapsista ei pidä). Kai muuta työtä oot valmis tekemään, vaikka veroja joudut maksamaan?

      1. Anteeksi mitä? “Palkasta menee puolet mamuille”?? Onpahan taas logiikkaa. Harvassa valtiossa tuetaan lasten hankkimista taloudellisesti yhtä paljon kuin Suomessa.

    2. Jos verotus olisi pienempi, tuskin oltaisiin hyvinvointiyhteiskunta. Eli se olisi myös hyvästit mm.pitkälle vanhempainvapaalle, neuvolatoiminnalle, ilmaiselle koulutukselle, terveydenhoidolle jne. _Kaikki_ menisi omasta pussista. Hyvin pieni määrä menee lopulta “mamuille” – meillähän on maahanmuuttajia Suomessa asiantuntijatehtävissä ja maksamassa myös isosti veroja? Jos tarkoitat turvapaikanhakijoita, niin heihin menee huomattavasti vähemmän kuin kantasuomalaisiin.

  3. Oon sun kanssa samaa mieltä 100%. Meillä on ollut tosin aika samanlainen tilanne kuin teillä, eli vakaa taloudellinen tilanne, hyvä parisuhde jota lapsi on syventänyt entisestään. Meillä on vain 1 lapsi tällä hetkellä.

    Vihasin raskautta yli kaiken, se oli minulle tosi epämiellyttävää aikaa. Ja aina kun sanoin mitään negatiivista raskaudesta, mulle sanottiin että ”NAUTI NYT VAAN, TUO EI OLE VIELÄ MITÄÄN, KOHTA SE MENEE VASTA OIKEASTI RANKAKSI”. On se kiva kun kaikki nivelet ja lihakset kipeänä, jalat pallonkokoisena turvonneena, oksennus suussa kuulee vaan tota.
    Ja vielä mitä: vauvavuosi oli IHANA! Se rakkauden ja onnen määrä on sanoinkuvaamatonta. ”Maailman paras lapsi, maailman paras isä maailman parhaalle lapselle. Maailman paras perhe. Maailman suurin onni.” Tuolta minusta tuntui, se oli mun perustuntemus, jota toki fyysiset rasitukset kuormitti, mutta ei se haitannut.

    Että joo. Kunpa tästä puhuttaisi enemmän.

  4. Aivan mahtava postaus täyttä asiaa! Meille esikoinen tulossa keväällä ja joka puolelta saanut jo kuulla kuinka en nuku enää ikinä ja nön nön nöö. Onneksi nuo toki osaa jättää omaan arvoonsa.
    Sulla on kyllä aivan mahtava asenne vanhemmuuteen ja teistä huokuu aito onnellisuus! Kaikkea hyvää tulevaan! 🙂

  5. Olen samaa mieltä, hyvä kirjoitus! Olen sua pari vuotta vanhempi ja odotan esikoista. Mietin todella pitkään onko minusta äidiksi, jotenkin ilmapiiri ja vaatimukset vanhemmuudelle tuntuvat todella kovilta. Onko minusta tähän? Kyllähän se jännittää ja mietityttää edelleen, mutta olen kuitenkin nyt jo onnellinen, että päätimme tähän ryhtyä. Tuntuu että nykyään perheen perustaminen ei ole enää “itsestäänselvyys” vaan tämä on asia jota punnitaan tarkkaan. Toisaalta hyvä että harkitaan, toisaalta ollaan ehkä menty vähän yli tässä asiassa. Työn ja perhe-elämän yhdistäminen mietityttää, vaikka meilläkin on tukiverkostoja.

  6. Me olemme se köyhä neljän lapsen perhe, enkä vaihtaisi päivääkään pois. 😊 Rakastan sitä talon täyttävää elämän ääntä kaaoksineen.

  7. Olen niin samaa mieltä tuosta megatiivisen asian levittämisestä sekä vanhemmuuden suorittamisesta ja toisten äitien syyttelystä ja arvostelusta.

    Olen raskaana ja jotenkin olen tllättynyt tuosta jatkuvasta arvostelusta. Lisäksi minusta on tuntunut, että koko ajan halutaan painaa alas. ”Kohta et enää nuku”, ”aluksi halutaan ottaa hoitoon, mutta sitten kun on taapero, niin kukaan ei enää ota”, ”kyllä mäkin ennen muin hesaria…”.

    Just sellanen fiilis, että okei eli ei siis mitään positiivista tuossa teidän lapsessa.

  8. Kuinka hauska juttu. Juuri niin. Neuvoja tulee aina. Niitä antaa kaverit ja sukulaiset. Meillä 5 lasta, joka oli meille hyvä. Nyt kun on lapsenlapsi, minä vaan nautin, en anna vinkkiä elämäään. He osaavat varmasti ja itse olen unohtanut kaiken. 🙃

  9. Tosi hyvä kirjoitus! Meillä on kolme lasta ja pakko kyllä sanoa, että kolme on ihan eri asia kuin kaksi, varsinkin jos on pienellä ikäerolla. Tämäkin toki riippuu paljon lapsista ja miten esim yöt sujuu yms.

    Olen näitä äitejä, jotka sanoo että olen väsynyt, mutta onnellinen. Lapset on parasta, mitä meillä on! Mutta ei yhteiskunta mitenkää kannusta useamman lapsen hankintaan ja meillä taloudellisesti neljäs lapsi olisi jo merkittävä asia, esim auton, kodin ja harrastusten suhteen.

  10. Olipas hyvin kirjoitettu! Tässä oli monta juttua, jotka jotenkin resonoi mussa 🙂

    Ihan ensimmäiseksi nuo pari pientä välihuomautustasi; hauskaa, kuinka mietit ihan samanlaista kuin minä toisen synnytyksen jälkeen. Lapseni ovat nyt 3v ja noin 7kk. Myös minä mietin heti, että haluankohan kolmatta (tuntui jotenkin että se jo pitäisi päättää, toisaalta en halunnut, että tämä olisi viimeinen vastasyntyneeni! Lienee jotain biologista 😀 ) ja nuo itkut, ettet ehdi leikkiä tarpeeksi esikoisen kanssa. Kovin tuttua <3

    Ja sitten itse aiheeseen. Odotas vaan, kun kerrot Danten ottaneen sisaruksen hyvin vastaan, että sinulle aletaan muistuttaa siitä, kuinka KOHTA NE ALKAA RIIDELLÄ. Muakin on peloteltu sillä riitelyllä. Viä ei oo alkanut, vaikka vauva jo ryömii. Voihan olla, ettei elämästä tule jatkuvaa riitelyä! Tai viimeksi pari päivää sitten, kun lapseni leikki pihan muiden lasten kanssa ja pyöräili vähän kauemmas (piti mennä hakemaan), niin toinen äiti totesi: “Kiitä onneasi, että tuo toinen on vielä tossa (=rattaissa kiinni).” Enpä osannut muuta kuin hymähdellä ja nyökytellä, että niin, varmaankin sitten kun kaksi menee eri suuntiin niin on enemmän hommaa joo… Vaikka toisaalta jotkut asiat voivat olla kyllä helpompiakin kun ne yhdessä siellä sitten pyöräilee! Mutta nämähän ovat myös vanhempien omia ns. synninpäästöjä ja kertomuksia siitä, kuinka välillä on rankkaa. Mutta ah, tämä suomalaisten negatiivisuus, sehän ilmenee ihan jokaisella elämän osa-alueella: kaikesta on helpompi valittaa. Olen sanonut jopa miehelleni, joka on ihanan positiivinen tyyppi, että onko hän huomannut, kuinka jokaisesta lukemastaan artikkelista hän ensimmäisenä sanoo kritiikin :D. Itse olen opettaja ja yritän ohjata oppilaita arvioimaan toisten töitä esimerkiksi näin: “Mitä kivaa tässä työssä on? Missä nämä esiintyjät onnistuivat?”. Kritiikin oppii tässä maassa jokainen, siitä ei tarvi huolehtia.

    Mutta niin. Kirjoitit aiheesta hienosti, että eipä siihen mitään lisäämään, muuta kuin että…
    Odotas vaan, kun sun vauva kasvaa niin että se alkaa lähinnä tuijottaa Dantea herkeämättä, kun isoveli on niin maailman paras ja kiinnostavin!!
    Ja odotas vaan, kun se isoveli alkaa keksiä kaiken maailman lempinimiä pikkuveljelle!
    Tai odotas vaan, kun alku”herkkyys” kosketuksissa yms. vauvankäsittelyssä vähän karisee ja sitten Dante antaa vähän mojovamman pusun, joka sua vähän hirvittää (“varo sen päätä!”), mutta johon vauva itse asiassa vaan nauraa!
    Tai odotas vaan, kun Dante alkaa huomioida vauvaa monin eri tavoin: “Hmm, hei, se voisi syödä vaikka luumusosetta! Hei, se voi tulla mukana vaunuissa! Hei, missä pikkuveli on? Nukkuuko se?”
    Tai odotas vaan, kun Dante itkee ja pyytää pikkuveljen lohduttamaan <3

    Ne raskaatkin hetket tulee, mutta niitä tulee elämässä aina, oli sitten lapsia tai ei. Mutta odotas vaan, kuinka ihanaa elämästä vähitellen tuleekaan- vaikka vastasyntynyt on maailman ihanin myös! 🙂

  11. Ihan samaa mieltä! On jotenkin todella outoa miksi raskaudesta sekä lasten ”hankinnasta” koetaan, että toisten (ei niin läheistenkään) elämää voi kommentoida miten vaan. Ensin koetaan että raskaana olevalle on oikeus taivastella mahan kokoa/turvotusta/you name it. Sen jälkeen on lupa taivastella kuinka ei nukuta ja lapset ovat taakaksi. Sain esikoisen kesällä, olen väsynyt, mutta en koe, että väsymykseni on mitään verrattuna siihen onneen ja iloon mitä pieni herramme perheeseemme toi❤️ Kun minulta kysytään miten menee niin vastaan todellisuuden mukaan positiivisesti, että tämä aika on ollut ihanaa. Monet lapsettomat tutut ovat jopa sanoneet, että ihana kuulla,että vauvan kanssa voi olla ihanaa, kun aina kuulee vaan negatiivista puhetta!

    Asiasta kukkaruukkuun, paljon matkustelevana perheenä, mikä matkasänky teillä on? Kuinka paljon painaa suunnilleen? Muistelen, että olet puhunut että matkasänkynne mahtuu matkalaukkuun? Kiitos superpaljon avusta!

  12. Mun yksi työkaveri joskus sanoi hyvin, kun totesin yhtä asiaa jännätessäni, että “en uskalla vielä hehkuttaa, että mitäs jos se meneekin pilalle. Työkaveri sanoi, että:”jos se menee pilalle, sua harmittaa joka tapauksessa olitpa ollu iloinen tai et ja jos et uskalla iloita, nii sillon sulle jää käteen koko hommasta pelkkä harmitus”. Niinpä mä oon todella nykysin tuota mieltä. Surua, epäonnistumista ja vaikeuksia kuulee ja näkee joka tuutista, mutta jos asiat on hyvin, nii antaa palaa ja sitä pitää hehkuttaa minkä ehtii. Onpa sitten ainakin nauttinut, jos käy niin ikävästi, että tuleekin vaikeampi elämänvaihe.
    Sama pätee minusta lapsiperheen arkeen: minusta on ihanaa, voimaannuttavaa ja kannustavaa kuulla, että ei se vauva- tai lapsiarki aina tarkota pelkkiä nyrkin kokoisia silmäpusseja, itkua ja niskapaskaa aamusta iltaan, vaan elämä lapsen kanssa voi oikeasti olla ihanaa ja helppoa. Kiitos siis Anna tästä, mä ainakin koen, että haluan lapsen entistä kovemmin näiden sun juttujen jälkeen. 🙂

  13. Tuli vielä mieleen, että ainakin blogistasi saa sen kuvan, että sulla on melko hyvä itsetunto ja myös sellainen suomalainen “itse täytyy kaikki tehdä”-ajattelu ei saa sinussa sijaa. Eli et ilmeisesti tunne jatkuvaa syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa siitä, että otat omaa aikaa, lapsi on hoidossa ja muutkin kuin äiti hoitavat häntä. Se auttaa jaksamaan. Voi olla yksi syy sille, että monilla on niin rankkaa, että on ajatus siitä, että kaikki pitää tehdä itse, vaikka apuja olisikin tarjolla (toki kaikilla ei ole apuakaan tarjolla). Itse huomaan joskus “unohtavani” oman ajan ja silloin vähitellen arki alkaa tuntua raskaammalta. Mutta kun muistan käydä vaikka yksin elokuvissa, niin ah, miten ihanaa elämä taas onkaan! 😀

  14. Tosi hyvä kirjoitus! Meillä olis toiveena lapsi (tuskin tullaan saamaan ilman lääketieteellistä jeesiä), eikä olla näistä vaikeuksista puhuttu läheisille. Lähipiirissä eräs nainen jaksaa _joka_ kerta kahden lapsen äitinä muistuttaa miten järkyttävää elämä tulee olemaan lasten kanssa. Sitten ei kuulemma pysty enää harrastamaan mitään, ei oo rahaa ruokaan, ei voi matkustella, parisuhde kärsii, et nuku enää ikinä, voit unohtaa itsesi ymsyms. Ja sitten jos tarjotaan lastenhoitoapua, sitä ei oteta vastaan? Joskus tekisi vaan mieli kysyä, että miksi helvetissä oot hankkinut lapsia ylipäätään.. Tuskin kellekkään ihan shokkiyllätyksenä tule, että lasten kanssa elämä on erilaista. Ja uskallan väittää, että jos meille lapsi siunautena suodaan niin aion myös tulevaisuudessa harrastaa ja matkustella.

  15. Musta yhteiskunnan painostus mihin tahansa toimintaan laittaa entistä enemmän jarrua sille mikä oikeasti olisi toivottavaa. Miettii nyt esimerkiksi sitä että ne lapset on mukana kuviossa ja joka tuutista tulee kaiken maailman ohjeistusta. Pitäisi ulkoilla vähintään 2h lasten kanssa, pitäisi olla parempi äiti ja pitäisi keksiä virikkeitä lapsille, lapsen tulisi osata kello jo ekalla luokalla ja pitäisi osata kanssakäymiset toisten lasten kanssa jo heti pienestä pitäen. Pitäisi vanhemman itsekin liikkua ja vähintäänkin tehdä se ruoka itse koska einekset edes toisinaan annettuna myrkyttävät sun lapsesi. Koulustakin tulee jatkuvalla syötöllä ohjeistusta kaiken maailman asioihin lasten peseytymisestä lähtien. Tuntuu jotenkin että yhteiskunta ei todellakaan kannusta noilla ohjeistuksilla vaan aina vain pitäisi olla parempi mutta silti mikään ei koskaan riitä.. Enkä nyt missään nimessä tarkoita että ulkoilu 2h päivässä olisi huono asia vaan lähinnä haen takaa sitä että painostus on kovaa jos olet lapsiperheellinen ja huonoa omaatuntoa saa joka asiasta itselleen. Vaikuttaa varmasti myös perheiden lapsiluvun määrään.

  16. Siis niiiiiin hyvä kirjoitus, että pakko kommentoida! Olen itse kelaillut näitä tismalleen samoja asioita, ja pohtinut myös omaa tilannetta (haluanko lapsia) aika pitkäänkin juurikin johtuen tästä erittäin negatiivisesta ilmapiiristä ja keskustelusta lapsiperheiden yllä. Odotan tällä hetkellä esikoistamme saapuvaksi hetkellä minä hyvänsä ja kaikenlaista olen saanut tässä 9kk aikana kyllä kuulla.. viimeinen pisara itselle oli se, kun kollegani viimeisenä työpäivänäni ennen äitiyslomaa totesi että ”tsemppiä synnytykseen, siitä se kaikki paska vasta alkaa ja heitä hyvästit vanhalle elämälle”. No mutta hei kiitos ihan sikana tsempeistä! Ko. kollegalla on itsellään yksi lapsi ja mietin etten ole kertaakaan kuullut hänen sanovan mitään positiivista lapsestaan tai elämästä tämän kanssa. Onneksi on ollut myös niitä ihmisiä/läheisiä, jotka ovat aidosti todenneet vain että ”ei vitsi kuinka makeeta että teille tulee vauva, se on kyllä maailman siistein juttu” sillä itse (onneksi) jaksan edelleen uskoa että vaikka varmasti tulee niitä rankkoja hetkiä kun on väsynyt ja omia juttuja joutuu väkisinkin laittamaan sivuun, niin kyllä se lapsi enemmän antaa kuin ottaa ja se elämän muuttuminen tiettyyn suuntaan ei ole välttämättä automaattisesti huonompaan suuntaan, mitä usein oletetaan! Mitä jos sen arjen ja elämän kokeekin lapsen saamisen jälkeen aiempaa merkityksellisempänä ja ei edes haluaisi sitä ns vanhaa elämäänsä takaisin? Mitä jos (ja kun) se rakkaus omaa lasta kohtaan onkin jotain sellaista, mitä ei ole osannut kuvitellakaan ja vanhemmuuden jakaminen vain syventää parisuhdetta sen rikkomisen sijaan?

    Musta on ollut ihana seurata instassa/muutamissa blogeissa sellaista positiivista ja realistista perhearkea, joista on kyllä todella tullut sellainen positiivinen fiilis ja tunne että hei, ei sen tarvitse aina olla niin kamalaa ja veikkaan että omalla asenteella ja sillä miten suhtaudut niihin huonoihin päiviin on erittäin iso merkitys myös!

    Tästä tuli nyt aivan kilometrikommentti, mutta jatka samaan malliin ja hehkuta ihanaa perhearkea niin paljon kun sielu sietää, nimittäin sitä todella tarvitaan tänne negatiivisen jauhamisen keskelle❤️

  17. Hyvä kirjoitus. Meillä on kolme lasta ja kun odotin kolmatta sain jatkuvasti selittää, että miksi kolmas, kun teillähän on jo tyttö ja poika. Vastasin, että lasta tässä ollaan tekemässä eikä tyttöä tai poikaa.

    Valvomisesta varoiteltiin. Jokainen on herännyt 6 viikon ajan syömään kahdesti yössä. Siitä eteenpäin noin puoli vuotiaaksi iltasyönnin jälkeen 7 tuntia unta ja syönti ja sitten vielä pari tuntia unta palloon. Puolesta vuodesta ylöspäin nukkuneet kokonaiset yöt satunnaisia sairasteluita lukuunottamatta. Täytyy sanoa, että enemmän mä valvon nyt, kun odotan teinejä riennoista kotiin.

    Mun lapset on maailman parhaita tyyppejä. Onhan niillä tosi hyvät geenit. 😜 Meillä on tosi lämpimät välit ja heidän kanssaan on ihana puuhailla. Tykkäsin olla kotona heidän kanssa, kun olivat pieniä ja nyt kun ovat isoja, niin on myös mukavaa. Ongelmia on ollut uhman ja puberteetin kanssa, mutta perheenä niistäkin on selvitty. Puhuminen ja kuuntelu on tosi tärkeitä juttuja.

    Rahaahan näihin on mennyt. En tiedä paljonko, mutta sanoisin, että elämäni parhaita sijoituksia.

    Aikaa. Omaa aikaa kaipasi silloin kun nää oli pieniä. Nyt omaa aikaa on ihan tarpeeksi. Loppujen lopuksi se lasten menoja rajoittama aika on tosi lyhyt, muutamia vuosia vaan.

  18. Eli tiivistettynä, nykyelämä on niin suorituskeskeistä, että jopa vanhemmuutta suoritetaan. Kaikki tämä on kapitalismin ja jatkuvan talouskasvun tavoittelun syytä. Pitää kasvattaa mahdollisimman tehokas veronmaksaja tätä yhteiskuntaa varten. Ei ihme että ihmiset palaa loppuun, masentuu yms. Työelämä on muuttunut paljon vaativammaksi kuin ennen ja vie paljon voimia, niin turha verrata sitä siihen aikaan kun nämä suuren ikäluokat syntyi. Tämä on varmasti yksi syy miksi ei jakseta siihen rinnalle hankkia lapsia, tai tyydytään siihen yhteen. Itselläni päällimmäinen syy on se, etten ole yksinkertaisesti koskaan kaivannut lapsia elämääni, jos ennen niitä oli tapana tehdä ja ei ollut kunnon ehkäisyä, niin moni minun tyyppinen ajautui siihen perhe-elämään. Nykyään on valinnanvaraa. Siihen päälle vaativa ja epävarma työelämä, ilmastonmuutos ja yhteiskunnan vaatimukset. Niin ei kauheasti houkutellut lapsen hankintaan. Lisäksi saa lukea miten synnytyssairaaloita suljetaan ja lapset syntyy matkalla sairaalaan, synnyttävät naiset lähetetään kotiin odottamaan.Itse olen syntynyt 2 tunnissa, joten en kyllä uskaltaisi ajaa edes takaisin kun on n. tunnin matkaa per suunta. Mun mielestä jos oikeasti haluaa lapsen, pitäisi ottaa rennosti ja tehdä niin kuin itselle ja omalle perheelle sopii, välittämättä mitä muut vaatii. Jos kyseessä täysin vapaaehtoinen asia. Näin olen itse opetellut toimimaan työelämässä, kun alettiin vaatimaan ja painostamaan kaikennäköiseen toimintaan mikä ei kuulu työnkuvaani. Pitää osata pitää omista rajoista kiinni ja pitää puoliaan, ei täällä nykymaailmassa muuten pärjää. Oman perheen asiat ei kuulu muille.

  19. Mä uskon, että lasten hankintaa viivyttää myös ajatus siitä, että kaiken pitää olla valmista ennen lasta. Korkea koulutus, vakituinen työ, hyvä palkka, omistusasunto ja mitä vielä. Mä olen oman kokemukseni mukaan sitä mieltä, että ei tarvitse. Tottakai pitää elämän olla mallillaan ja rahaakin lapsesta huolehtimiseen, mutta täydellistä koko pakettia ei tarvitse olla kasassa.
    Kirjoitin aiheesta myös:https://www.lily.fi/blogit/pelkkaa-timanttia/sananen-lapsiperhearjesta/

  20. Mulla meinas tätä lukiessa pari kertaa oikeesti päästä itku, kun puit niin täydellisesti sanoiks asiat mitä oon pyöritelly päässäni mutta stressaantunut epävarmuuden takia niistä vaan kahta kauheammin. Kiitos tästä 💝

  21. Olen itse vapaaehtoisesti lapseton.
    Oman empiirisen tutkimukseni mukaan suuri osa “lisääntymisikäisistä” lasten hankkimista miettivistä joutuu torppaamaan lapsihaaveet koska ei ole sopivaa kumppania tai kumppania lainkaan. Yksinhuoltajuus on raskasta, ja ilman turvaverkkoja aivan erityisen raskasta. Miehelle lapsen hankkiminen yksin on lähes mahdotonta.

  22. Olipa hyvä teksti! Itse olen vähän päälle 30 ja en ole ainakaan tähän mennessä kertaakaan tuntenut haluavani lapsia. Osittain siihen vaikuttaa oma tilanne (mm. kumppanin puuttuminen ja se, että aloitin vielä opiskella uutta alaa ja tulot on sen mukaiset) ja sitten juuri nämä sun mainitsemat asiat, eli jotenkin tämä yleinen ilmapiiri.

    Kun tuntuu että on viimein päässyt siitä iästä, jossa muut neuvoo sua koska olet “nuori ja kokematon”, niin ei haluaisi laittaa itseään taas sellaiseen asemaan, jossa muut tulevat olevinaan paremmin tietävinä kertomaan kuinka asiat tulisi tehdä ja millainen minun tulisi olla, sekä pelottelevat kaikenlaisista asioista joita voi sattua (mutta ei välttämättä satu koskaan) 😀

    Täytyy sanoa, että sun blogi on saanut mut näkemään vanhemmuuden ainakin hieman aiempaa positiivisemmassa valossa! Vaikka tuskin tulen koskaan itse lapsia hankkimaan/saamaan, on kiva lukea myös perhe-elämästä positiivisessa valossa ja saada sitä kautta pieniä kurkistuksia sellaiseen elämään/elämäntilanteeseen, mitä tuskin itse tulee koskaan kokemaan.

  23. Tää oli tosi kiva kirjoitus, kiitos siitä. Olet ihan oikeassa, että se pelottelun määrä on ihan epärealistista. Lapset ovat rehellisesti sanottuna ihan parasta mitä meille on tapahtunut ja esikoisemme täytti juuri 18 vuotta. Allekirjoitan oikeastaan kaiken mitä kirjoitit kaikesta siitä negatiivisuudesta, mitä lapsiperhe-elämään liitetään. Ihan turhaan. Se tunne, kun 14-vuotias poika käpertyy sohvalla kainaloon ja sanoo että “arvaa mitä äiti, mulla on tyttöystävä” on yhtä ihanaa kuin se pienen vastasyntyneen öhinä siinä kainalossa.

    Kolmen urheilevan, teini-ikäisen pojan äitinä esitän kuitenkin eriävän mielipiteen tuohon, ettei kolmas lapsi aiheuttaisi enää kuluja vaipparumban jne, jälkeen. Voi kyllä aiheuttaa.

    Olin itse aina etunenässä kritsoimassa näitä väitteitä, että teini-iässä ne lapset vasta kalliiksi tulevat. En vaan uskonut, en ikinä. Olihan päiväkotimaksutkin jo tyyliin yli 500 €/kk.

    Mutta se määrä, mitä urheileva teinipoika esim.syö, on jotain ihan uskomatonta. Ei. Sitä ei voi taaperon vanhempana ymmärtää. Myös ihan jo vaatteiden hinta pompsahtaa, kun pituus on yli 134 cm. En seuraa sinua kovin aktiivisesti, enkä tiedä myytkö lasten vaatteita esim. netissä (ja varmaan saat bloginkin kautta lasten vaatteita). Mutta kun se esikouluikä koittaa, ei niistä vaatteista jää enää mitään myyntiin ja pahimmillaan ostat kahdet talvikengätkin talveen, koska ekat kuluivat puhki. Kun ostaa 90 cm hupparin, maksaa siitä vaikka 50 € ja myy sen sitten hintaan 35 €, ei vaan osaa ajatella, että 160 cm se huppari maksaa 90 € eikä siitä jää oikeastaan mitään jälleenmyytävää. Ihan nyt vaan yhtenä esimerkkinä. Tietenkään ei ole mikään pakko ostaa kalliita merkkivaatteita.

    Ja tällä en millään muotoa halua peloitella tai olla juuri tarkoittamasi “odotapas vaan kun se kaikki ikävä alkaakin tapahtua…” jankkaaja. Ei se todellakaan ala. Kolme poikaamme ovat ihaninta mitä meillä on ja ihan jokaisen euron arvoisia. Kuitenkin sanoisin, että homma ei mene ihan niin, että “kolmas lapsi menee siinä takapenkillä siinä missä kaksikin”.

    Ihan jo reissatessa törmää ydinperheajatteluun: yritä varata huonetta hotellista viidelle hengelle. Eipä onnistu kovinkaan helposti. Standardi on aina että kaksi aikuista ja kaksi lasta. Kolmas sekoittaa pakan ja aina pitäisi olla kaksi huonetta, jo siinä vaiheessa kun lapset ovat hyvin pieniä.

    Teillä on ihanat pienet pojat, nauttikaa ajasta heidän kanssaan. Ja se kolmaskin kyllä menee hienosti, ei sitä tämän kirjoitukseni perusteella mitenkään kannata epäröidä, kunhan nyt kokemuksia kirjoitin, koska teinitodellisuus on hivenen yllättänyt tässä matkan varrella. Vaikutatte hyvin onnellisilta ja onnea uudesta tulokkaasta perheessä vielä näin lopuksi.

  24. Todella hyvä että tästä puhutaan. Tutkimusten mukaan ulkoa tuleva paine täydellisestä vanhemmuudesta on asia, joka aiheuttaa uupumusta. Pitäisi opettaa jo neuvolassa, että muiden kanssa kilpailu äitiydessä sen sijaan että arvioitaisiin kaikki pulloimetyksestä asti perheen jaksamisen ehdoilla tulee ohittaa. Eri asia toki jos neuvolassa tai sairaalassa painostetaan näihin – itse olen kuitenkin kokenut niin, että kun äitinä sanon selkeästi tahtoni ja puolisoni tukee päätöstäni, ei kukaan pakota mihinkään mihin ei itse halua. Naiset voisivatkin itse ilmaista tahtonsa esimerkiksi synnytystapaan, imetykseen ja koko äitiyteen liittyen sen sijaan että oletetaan että muut hoitaa.

    Sen sijaan tuota äitiyspäivärahaa tarkistettiin käsittääkseni väärinkäytösten vähentämiseksi. Tähän asti kaikilla palkansaajilla ja freelancereilla sekä mm. varattomilla opiskelijoillahan tuo tuki on määräytynyt 12 kk:n tulojen mukaan (edellisvuoden verotus). Sen sijaan yrittäjät ovat olleet ainoa ammattiryhmä, jotka ovat voineet itse määritellä tuen määrän 6kk:n alalta nostamalla omia yel-maksujaan. Näin varmistetaan vain, että yksi ammattiryhmä ei käytä tukea väärin, vaan kaikilla tulevilla äideillä äitiysraha määrittyy samoin perustein.

    1. Nyt meni kyllä pieleen. Ei tuo 6 kk ole mitenkään pelkästään yrittäjien juttu, vaan koskee yhtä lailla palkansaajia vielä vähän aikaa.

      1. Ei enää kauaa, onneksi. Tarkoitin tällä että hyödyt ovat tähän mennessä tulleet nykyisestä systeemistä yrittäjälle, koska palkansaaja ei ole voinut samalla tapaa nostaa äitiyskorvauksen summaa 6kk ennen. Työsopimukset kun tehdään usein vuosi aiemmin.

        Uusi järjestelmä helpottaa käsittääkseni myös freelancereiden ja itsensätyöllistäjien asemaa, sillä tarkkailujakso tuloilla on pidempi (1vuosi) ja siten esimerkiksi työttömäksi jääminen tai sairaus raskauden loppumetreillä ei torppaa rahaa. Voin toki olla väärässäkin.

  25. Yhden lapsen kanssa pärjää aina! Olen yh-äiti 6-vuotiaalle pojalle. Olin jo pitkään toivonut lasta, vain yhtä ja hyvin ollaan pärjätty ja ollaan onnellisia. Tie tähän päivään on ollut risuista ja ruusuista. Koen joo yhteiskunnan ja toisten ihmisten “pelottelun” olevan osasyynä, mutta mielestäni on hyvä asia tuoda ne myös esiin. Itse en ollut kuullut tai en välittänyt mitä toiset sanoo lapsiarjesta mutta koen näin jälkikäteen että niistäkin olisi hyvä puhua. On paljon vanhempia, jotka sairastuvat masennukseen lapsen synnyttyä koska nämä negatiiviset asiat joista puhutaan, tulevat pikkuhiljaa esille ja saattavat lyödä vasten kasvoja. On täysin totta että lapsiarki; väsyttää, vie voimia, vapaus muuttaa muotoaan, parisuhde on koetuksella, tukiverkostoa ei välttämättä ole, joudut miettimään “urasi” uusiksi jne. jne. On täysin ymmärrettävää että kaikki eivät halua tuota käydä läpi. Mutta tulevana vanhempana on myös syytä tiedostaa rikkaudet ja ns. huonot puolet, mutta uskon että ne jotka vanhemmiksi haluaa pystyvät säätelemään niin negatiiviset kuin positiivisetkin puolet vaakalaudalle. Ei vanhemmuus kurjaa ole, mutta ei se kaikilla ruusuilla tanssimistakaan ole. Pitää vain haluta olla vanhempi ja antaa mennä puheet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Uskon myös siihenkin, että vanhemmuus on ollut aikaisemmilla sukupolvilla itsestäänselvyys ja nyt kun on vaihtoehtoina muitakin elämäntapoja niin tottakai se ravisuttaa yhteiskuntaa. Mutta jokainen tehköön ja eläköön niin kuin parhaimmalta tuntuu, lapsia tekemällä tai ei. Mua ei ainakaan niin hirveemmin kiinnosta. Mutta olen silti hyvin onnellinen äiti yhdelle lapselle ja itse tein elämässä tietoisen valinnan ja kyllä äitiys välillä paskaakin on mutta asenne ratkaisee ;D
    Rakastan äitiyttä silti kaiken paskankin keskellä <3

  26. Samaa mieltä olen kanssasi, ja niin on varmaan moni muukin. Näiden lisäksi myös yleisesti Suomessa vallitseva diskurssi on että on ok olla tykkäämättä lapsista, ja niin moni viljelee tätä, joten eiköhän se jo ole syy olla haluamatta lapsia.

  27. Ihan mahtava postaus! Niin samaa mieltä tosta asenteesta ja negatiivisiudesta. Itsekin niin usein ihmettelin ennen kuin sain esikoiseni, kun kaikki vaan varoitteli ja valitteli niin paljon lapsiarkeaan. Meidän vauvavuosi on ollut ihan mahtava, eikä edes mitenkään raskas. Ehkä se toinen lapsi sitten tosiaan pilaa jossain vaiheessa kaiken 😉

  28. Jokaisen oma asia ja ikävää että tätäkin vatvotaan. Syyllisyyttä saavat myös tuntea nekin jotka päättävät olla tekemättä lapsia 🙁 ymmärrän kyllä mitä tarkoitat kaikella ja tottahan se on mutta ne ikävätkin puolet on hyvä tuoda esiin. Raskauksien jälkeen niin monet sairastuu masennukseen ja kadottaa elämänilon koska kaikki asiat tulikin kuin päin seinää elämän muutoksista. Ja pahinta lapselle on kasvaa ja kehittyä ongelmien keskellä eli komppaan myös sitä että kaikki tulisi olla suht valmiina ja mietittynä koska kyllä lapset jonkinlaisia haasteita tuovat elämään. Itse olen 6-vuotiaan pojan yh-äiti. Yrittänyt päästä kiinni takaisin työelämään todella vaikeasti, koska sana yh-talous on työhaastatteluissa todella iso punainen valo! Ja joudun sen tuomaan esille, koska se vaikuttaa työaikoihin, lomiin jne. eli minullakin on rajattua se mitä voin ottaa vastaan. Ennen lasta pystyi tekemään mitä työaikoja vain, missä vain ja teinkin silloin hyvin paljon töitä ja sain töitä aina helposti. Eli ammatinvalinnat, työt, asuminen yms. on mennyt itsellä täysin uusiksi. Mutta toisaalta olen iloinen että oli aikakin jo miettiä jotain muuta, mutta sen saaminen on lapsen kanssa paljon haastavampaa ja tästäkin voi osa masentua. Kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa. Lasta harkittaessa sitä pitää olla valmis ja haluta tosissaan. Tiedän naisia jotka tekevät sen myös senkin takia että saavat pitää jonkinlaisen otteen mieheen vaikka suhde olisikin jo menossa mönkään. Mielestäni lapsia on tehty kautta aikojen vääristä syistä ja nyt kun halutaan olla järkeviä niin yhteiskunta alkaa painostaa. Aikaisemmille sukupolville lasten hankkiminen on ollut itsestäänselvyys. Nyt on hyvä kun ihmiset tosissaan miettivät lasten hankkimista erilaisten järkevien syiden kautta. Lisäksi nyt kun muutenkin talousasiat yms. ovat Suomessa retuperällä niin syitä on paljon. En usko että se on tuo pelkkä syyllistäminen vaan kerrankin porukka tekee päätöksiä järjen äänellä. Mutta jokaisen oma asia hankkia tai ei lapsia eikä sitä tulisi niin vatvoa. Itse olen elämääni kaikesta huolimatta tyytyväinen ja lapseni on rikkaus <3

  29. Suomessa monella taloudellinen tilanne ei anna periksi lasten hankintaa, sillä määräaikaistöitä on liikaa, eivätkä kaikki löydä sopivaa kumppania. Kuitenkin eläkejärjestelmä yms. tulevat kaatumaan jos ei lapsia synny, ilmeisesti sitten turvaudutaan maahanmuuttoon. Työstä tienatut rahat eivät aina välttämättä edes riitä elämiseen ainakaan pk-seudulla, jossa on Sveitsin hinnat mutta eri palkat

  30. Hyvä postaus! Itse olen aina ajatellut, että jokin päivä toivottavasti saan omia lapsia ja miehen kanssa on yrittäminen alkamassa, mutta kun sivusta seuraa miten raskaana olevia pelotellaan jo etukäteen ja kuinka kaoottiseksi vauva- ja pikkulapsiaika maalaillaan, tulee kyllä välillä mieleen että haluanko elämäni muuttuvan tuollaiseksi… Eikä tuo kyllä rajoitu edes vain pikkulapsiaikaan, on sitä kuultu niitä “ai ei ole ollut pahaa uhmaa? No kyllä viimeistään teini-iässä…” -pelottelujakin jos alkutaipale on mennyt “liian hyvin”.

    Tuohon perhearjen kaoottisuuden maalailuun kun lisätään joka puolelta toitotettava ilmastoahdistus (ihan kuin se ei ahdistaisi jo ilman että joka saakelin keskustelu saadaan somessakin käännettyä tappeluksi joko ilmastoasioista, kasvisruokavaliosta tai maahanmuutosta), kyllä laittaa ajoittain miettimään kannattaako tänne puskea lisää elämää.

Leave a Reply