Toinen lapsi

“As I walk along holding your 2-year-old hand, basking in the glow of our magical relationship. Suddenly I feel a kick from within, as if to remind me that our time alone is limited. And I wonder: How could I ever love another child as I love you?

Then he is born, and I watch you. I watch the pain you feel at having to share me as you’ve never shared me before. I hear you telling me in your own way, “Please love only me” And I hear myself telling you in mine, “I can’t,” knowing, in fact, that I never can again.

You cry. I cry with you. I almost see our new baby as an intruder on the precious relationship we once shared. A relationship we can never quite have again.

But then, barely noticing, I find myself attached to that new being, and feeling almost guilty. I’m afraid to let you see me enjoying him — as though I am betraying you.

But then I notice your resentment change, first to curiosity, then to protectiveness, finally to genuine affection.

More days pass, and we are settling into a new routine. The memory of days with just the two of us is fading fast. But something else is replacing those wonderful times we shared, just we two.

There are new times — only now, we are three. I watch the love between you grow, the way you look at each other, touch each other. I watch how he adores you — as I have for so long. I see how excited you are by each of his new accomplishments.

And I begin to realize that I haven’t taken something from you, I’ve given something to you. I notice that I am no longer afraid to share my love openly with both of you. I find that my love for each of you is as different as you are, but equally strong.

And my question is finally answered, to my amazement. Yes, I can love another child as much as I love you — only differently.

And although I realize that you may have to share my time, I now know you’ll never share my love. There’s enough of that for both of you — you each have your own supply.

I love you — both. And I thank you both for blessing my life.”

Luin tämän runon joskus helmikuussa, ja itkin silmät päästäni. Olin ihan raskauden alkutaipaleella, enkä osannut yhtään ymmärtää, miten voisin rakastaa toista lasta ikinä yhtä paljon kuin Dantea. Koko raskausajan olen taistellut erilaisten vahvojen tunteiden kanssa. Järkeni uskoo kyllä, että juuri näin menee kahden lapsen äitinä olo, osaan rakastaa molempia lapsia yhtä paljon mutta ainutlaatuisesti. Sydän ikään kuin tuplaantuu ja siinä on yhtä iso tila molemmille. Mutta vaikka järjellisesti ajatellen tiedän tämän, joka ikinen päivä mukana kulkee syyllisyys, pelko ja jopa pieni ahdistus.

Kun siihen, että toinen lapsemme on maailmassa, on enää aivan enimmillään kuukauden päivät, ja tunteet alkaa ottamaan valtaa vieläkin enemmän. Tänään pysähdyin mielessäni anelemaan tätä toista pientä jo syntymään, melko unettoman ja supistelujen täyteisen yön jälkeen. Samalla tuli hirveä pelko ja paniikki! Enhän minä tunne tätä pientä! En ole ehtinyt häneen rakastumaan, häntä tuntemaan ja häntä edes kunnolla iloitsemaan. Joka toinen potku on jäänyt huomaamatta juostessani hänen isoveljensä perässä. Hän on kasvanut täysiaikaiseksi kuin varkain ja samalla kun olen erittäin valmis jo jättämään raskauden taakseni, en ole vielä yhtään valmis kahden lapsen äidiksi. En minä osaa vielä. Osaanko ikinä?

Tässä hormonien hyrrätessä ja mielialojen vaihdellessa tasalta ja puolelta, pelkään jo nyt kaikkia niitä tulevia tunteita ja tunnevyöryjä. Sitä älytöntä rakkautta, joka valtaa vastasyntyneen ensikosketuksesta ja sitä ahdistusta, jos sitä ei tulekaan samalla tavalla tällä kertaa. Sitä varmasti järkyttävää syyllisyyden ja petollisuuden tunnetta esikoista kohtaan, kun ensimmäisen kerran ymmärrän kokevani niitä ennen vain esikoiselle kuuluneita rakkaita tunteita uutta tulokasta kohtaan. Sitä epäonnistumisen tunnetta, kun joutuu sanomaan esikoiselle “ei”, koska on kiinni vauvassa juuri sillä hetkellä. Sitä varmaan musertavan kamalaa tunnetta, jos ja kun ensimmäisen kerran esikoinen suhtautuukin tähän kaikkeen kipuillen asiaa.

Me opetamme lapsiamme. Mutta he opettavat meitä niin paljon enemmän; kaikesta siitä tärkeimmästä, ja erityisesti rakkaudesta. Odotan ja pelkään seuraavaa elämän jaksoa enemmän kuin ikinä ♥

13 thoughts on “Toinen lapsi

  1. Tulin kattomaan kanelipulla ohjetta ja tän luin ja nyt itkettää.
    Erittäin koskettava runo ja teksti. Kaikkea hyvää ja nyt niitä pullia 🤣

  2. Kun äitini odotti minun pikkusiskoani hän oli kysynyt neuvolassa miten hän voisi varmasti rakastaa sisartani yhtä paljon kuin minua. Neuvolantäti vastasi äidilleni: Tuo riittää jo vastaukseksi että pohdit asiaa, tulet rakastamaan yhtä paljon molempia. Olet hieno äiti Anna!

  3. Ja kuin varkain, huomaat että nyt mahassa asuva pikkuinen onkin jo osa perhettä ja kaikki sujuu niin kuin on aina tarkoitettukin. Ja isoveli juoksee etsimään tuttia itkevälle pikkuveikalle. (Kunnes alkuhuuman lakattua, alkaa ihanat uhmailut ja protestit kun pitää sopeutua pikkuveljeen, ja yrität kaikin tavoin estää niitä vahingoittamasta toisiaan, mutta hei ei puhuta siitä nyt). Ne hellyyttävät halit sisarusten kesken ja pienet pusut, ne ensimmäiset hetket on teillä vielä edessäpäin, miten ihanaa ❤️ Meillä esikoinen halasi pikkusiskoa yhden yön erossa oltuaan ja totesi ”parhaat tytöt” – onneksi sisaruskin oppii rakastamaan uutta perheenjäsentä aikanaan. Niinkuin sinäkin, kaikki omalla painollaan.

  4. Joku on osannut kirjoittaa siinä osuvasti. Luulin aluksi että se oli omaa tekstiäsi, niin tilanteeseen sopivia sanoja….

    Niin, mitähän siitä sanoisi? Kyllä rakkautta riittää molemmille. Ja jos vaikka isompi jotain”menettääkin” saa hän sen myötä tilalle paljon uutta. Itse tunnen välillä huonoa omaatuntoa pienempää kohtaan; mitä kaikkea esikoinen onkaan saanut tuntea ja kokea, tuo pienempi ei saa sellaista koskaan…

    Tässä tilanteessa on todella helppo ymmärtää, että synnyinjärjestyksellä on varmaankin paljon tekemistä henkilön persoonallisuuden kanssa.

    Voimia viimeisille viikoille ja ihanaa syksyn jatkoa.

  5. Nyt kun sisarukset ovat isoja ja he tulevat meille. Yksi Australiasta 5v päästä, yksi Espoosta pari viikkoa sitten, yksi Kajaanista, loput täältä ja he tapaavat. Olen ihmeissäni siitä, että minä tein nuo kaikki ihmiset ja miten älyttömän hyvin ne käyvät yhteen. Sitä puheensorinaa. Eivät he enää tarvitse minua, ovathan he sisaruksia. Samaa verta ja minä olen äärettömän onnellinen, että sain nuo kaikki.

  6. Hyvin se menee ja kohta huomaat että toinen pikkunen sujahtaa teidän perheeseen niin ku olis aina siihen kuulunut. 😊 Meillä just 2viikkonen pieni ja isoveli 2v2kk. Monin tavoin toisen kans on erilaista, mutta päällimmäisenä musta ainakin tuntuu niiiiin paljon helpommalta toi pikkusisko ku isoveli, ehkä ne negatiiviset tunteet tota isomman uhmailua kohtaan onkin ollut tässä se vaikein osuus ja siitä tullut välillä bad mum – fiilis ku ärähtää liian kovaa vaikka pitäs ymmärtää että onhan se isoveljeksi tuleminenkin iso muutos. Mutta kyllä sitä toista vaan rakastaa ihan yhtä kovasti, usko pois. 😍❤️💙

  7. KUN ET TULLUT AJATELLEEKSI, ETTÄ HUOMASIN

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    näin sinun laittavan ensimmäisen maalaukseni jääkaapin oveen ja halusin heti maalata toisen.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    näin sinun syöttävän kulkukissaa ja opin, että on hyvä olla ystävällinen eläimille.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    näin sinun tekevän lemppari kakkuani ja opin, että pienet jutut voivat olla aivan erityisiä elämässä.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    näin sinun laittavan aterian ystävälle, joka oli sairaana ja opin, että meidän kaikkien tulee huolehtia toinen toisistamme.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    Näin sinun antavan aikaa ja rahaasi auttaaksesi ihmisiä, joilla ei ollut mitään
    ja opin, että niiden joilla on jotain tulisi antaa niille joilla ei ole mitään.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    tunsin sinun antavan minulle hyvän yön suukon ja tunsin itseni rakastetuksi ja turvalliseksi.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    näin sinun huolehtivan kodista ja kaikista kodissa ja opin, että meidän on huolehdittava siitä, mitä meillä on.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    näin sinun huolehtivan velvollisuuksistasi silloinkin kuin sinulla ei ollut hyvä olo ja opin, että minunkin tulee olla vastuuntuntoinen, kun kasvan isoksi.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    näin kyynelten tulevan silmistäsi ja opin, että joskus jotkut asiat satuttavat, mutta itkeä saa

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    näin, että välitit ja halusin olla kaikkea mihin vain pystyisin.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    opin useimmat elämän oppitunnit, joita tarvitsin ollakseni hyvä ja ahkera ihminen, kun kasvan aikuiseksi.

    Kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin,
    katsoin sinua ja halusin sanoa:
    “Kiitos kaikesta siitä, mitä näin, kun et tullut ajatelleeksi, että huomasin!”

    Tämän jostakin kopsatun (?) runon sain jo aikuistuneelta kuopuspojaltani äitienpäivänä ja tajusin, että rakkaus ei ole vain niitä tekoja, joita me itse huomaamme tekevämme, vaan rakkaus on läsnä koko ajan ja lapsemme tuntevat sen. Silloinkin, kun ei ole aikaa ottaa esikoista syliin kun nuorempi on rinnalla, tai silloin kun nuorempi joutuu odottamaan vuoroaan hieman kauemmin kun pitää auttaa esikoista kengännauhojen kanssa.

  8. KIITOS!!❤️
    Tää teksti tuli niin tarpeeseen.

    Meidän esikoinen on hieman vajaa 2 vuotta. Mieheni on puhunut toisesta lapsesta jo tovin, mutta mua pelottaa. Pelottaa niin paljon, etten ole oikeen edes halunnut puhua ajatuksesta kahdesta lapsesta. Tuo runo sai mut itkemään ja oon nyt vollottanut varmaan puoli tuntia. Runo osui ja upposi aivan täysillä. Se puki sanoiksi ne ajatukset, joita oon itsekseni käynyt mielessäni läpi, mutten ole osannut niitä tuoda julki. Nyt aion näyttää runon miehelleni, jotta voimme keskustella aiheesta. Vihdoinkin osaan itsekin pukea sanoiksi tuntemuksiani, joita ajatus toisesta lapsesta on luonut.

    Tämä tulee nyt hiuka jo etukäteen, mutta mulla ois toiveena, että kirjoittaisit tästä aiheesta sittenkin, kun olet jo hetken ollut kahden lapsen äitinä. Sä osaat kirjoittaa niistä vaikeistakin asioita niin upeasti.

    Tsemppiä loppuraskauteen!❤️

    P.S. Oot mun idoli, koska oot niin aito!!!

  9. Minäkin tulin katsomaan kanelipullia ja nyt itken liikutuksesta 😭😍❤️ juuri näitä asioita minäkin mietin

  10. Mä mietin puoli vuotta sitten ihan samoja juttuja. Nyt mulla on puolivuotias ja kolmevuotias.

    Meidän isompi tarvitsee vielä yöunille nukuttajan viereen makoilemaan – se on ollut kaikista aina mukavaa, eikä ole ollut tarvetta “opettaa” nukahtamaan yksin. Viime talvena ja syksynä hän vielä kömpi tosi usein viereen yms. ja huomasin miettiväni, että voisiko VAUVAN sitten opettaa nukahtamaan yksin, jotta ei tarvisi opettaa sitä isompaa. Nyt tuntuu hupsulta, että ajattelin niin. Järjelläni tiesin, että se olisi hölmöä, koska vauvahan on nyt vauva ja tarvitsee syliä yms. eri tavalla kuin isompi. Mutta kun minä tunsin sen esikoiseni, en sitä vauvaani vielä. Ja kaikki sellainen, josta isomman täytyisi “luopua” pienemmän takia, tuntui ihan kamalalta. Hän tuntui tärkeämmältä siinä kohtaa. (Lopulta päätimme, että katsotaan ne nukkumisjärjestelyt sitten, muutetaan niitä sitten jos tarvitsee. Eikä lopulta tarvinnut. Hommat sulahti ja solahti yhteen niin, ettei siinä ollut mitään ongelmaa). Lisäksi oli mahdotonta kuvitella raskausaikana, että se ISOMPI saattaa joskus minua ärsyttää ja toivoisin rauhaa olla kahden vauvan kanssa. Ajattelin, ettei niin kävisi ikinä. Mutta niinkin on käynyt.

    Kaiken kaikkiaan koin haikeutta, samanlaista kuin sinä. Puin sen itse sanoiksi pohtimalla esikoisen ainokaisuuden menetystä – myös minun näkökulmastani. Se meidän välinen suhde oli/on niin tiivis. Rakastin myös vauva-aikaa ja vauvakuplaa ja oikein odotin sitä toisen kohdalla. Minulle tuli yllätyksenä se, ettei se ollut ihan samanlaista. Lopulta tajusin, mistä se johtuu: en voi vauvakuplailla vauvan kanssa yhtä tiiviisti kuin esikoisen kanssa. Koska meitä ei ole siinä kaksi vaan kolme tai neljä. Koska jos “kupla” olisi samanlainen, jäisi esikoinen sen ulkopuolelle. Mutta kyllä sitä ihastusta ja ihanaa silti riitti, ja monenlaista uutta ihanaa mitä ei esikoisen kanssa ollut, mikä on erityistä tälle toiselle.

    No, nyt kun minulla on nuo kaksi, niin voin sanoa, että noin se menee. Kyllä sitä rakkautta riittää – se vain laajenee. Rohkeutta tulevaan <3 Kaikki ratkeaa kyllä.

  11. Niin kaunis runo.<3
    Minulla on esikoinen 3-v ja vauva 3kk enkä ole koskaan ollut näin uupunut ja ahdistunut. Esikoinen on yhtäkkiä erittäin tarvitseva ja tietysti myös vauva on niin kuin nyt vauvat ovat, vaikka leppoisa tyyppi onkin muuten. Kahden äitinä oleminen on yllättänyt minut eri tavalla kuin luulin; olen tuntenut uusia raivon ja kiukun tunteita esikoista kohtaan, kun hän on “tahallaan” hankala ollessamme kolmistaan (vaikka tietysti vain reagoi uuteen tilanteeseen ikätasoisesti) sekä aivan uudenlaista, täysin loppuun kaluttua väsymystä. Vauva on ihana, mutta muuten kaikki tuntuu niin uskomattoman paljon vaivalloisemmalta kuin ennen. 🙁 Toivon, että tämä tasaantuu joskus – eikä ehdi pilata ihanaa esikoistani lopullisesti.

    Jätän tämän kommentin, koska itsekin jännitin etukäteen juuri sitä, pystynkö rakastamaan vauvaa samoin kuin esikoista enkä odottanut tällaisia tunteita.

  12. Tätä samaa minäkin mietin toista lasta odottaessani. Ja täytyy nyt todeta, että kysymys on oikeastaan täysin käsittämätön heti toisen lapsen syntymästä alkaen. Jostain se rakkaus vain tulee. <3 Tsemppiä loppuodotukseen! 🙂

Leave a Reply