Kun tahtoikäisen kaveriksi tulee vauva

Valehtelisin jos väittäisin, että mua ei jännitä syksyn mukanaan tuomat muutokset. Monellakin eri tapaa on todella jännittävää, miten jaksaa itse venyä kahden pienen vanhemmaksi ja miten oma elämä ja rutiinit muuttuvat. Juttelin tässä vähän aikaa sitten ystävän kanssa ja sanoin keskustelun lomassa, että mun on helppo haaveilla isosta perheestä ja useammasta lapsesta, sillä tämä ensimmäinen on ollut niin helppo. En välttämättä ajattelisi yhtä ruusuisesti, jos olisi ollut tässä aika rankat pari vuotta. Ja samalla tajusin, että jollakin tapaa pelkään hieman sitä, että mitä jos toinen lapsi ei samalla tavalla olekaan “helppo”.

Meillä on mennyt Danten kanssa aika helposti aina. Hän on aina nukkunut yöt hyvin, ollut melko terve ja hyvinvoiva lapsi ja sairastaessaankin itse asiassa hirveän reipas ja hyvin jaksava potilas (me ei esim. usein edes oltais tajuttu pojalla olevan korvatulehdusta ilman öiden muuttumista rauhattomiksi, meidän mittapuulla siis). Meillä ei oo ollu kovin vahvoja eroahdistus-kausia ja pikkuisemme on ollut kaikin puolin jotenkin hurjan mukautuvainen. Nyt kun poika on 2v5kk, ollaan jo tovi ehditty elämään hänen tahtoikäänsä. En pidä termistä uhmaikä vaan suosin termiä tahtoikä. Se kuvaa mun mielestä ikävaihetta paremmin, sillä sitähän se on, oman tahdon mittailua ja ymmärtämistä. Tiedän kyllä, että tahtoikä on 2-3 -vuotiaana kovimmillaan ja voi hyvin olla, että omamme ei ole vielä päässyt siihen terävimpään kärkeen tuota omaa “uhmaa”. En halua siis nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta so far so good. Meillä ei elämään oo onneksi kuulunu Xksi heittäytymiset ja raivarit ja itse asiassa poika itkee aika harvoin ja raivoaa tooooodella harvoin. Testailee kyllä rajojaan, mutta ei mitenkään niin, että menisi täysin hermot. Yleensä hän on kovin touhukas tekemään jotakin ja haastaa kiellot vaatimalla, että tehdään hänen tavallaan. Oon itse asiassa tosi yllättynyt siitä, miten helposti nämä hetket on saatu menemään. Ehkä olennaisin oppi mulle on ollut se, etten yritä mennä tahto tahtoa vastaan läpi harmaan kiven huutaen joota toisen huutaessa eitä. Olen selittänyt asian yksinkertaisesti, selkeästi ja ytimekkäästi ja silloin koko uhmakohtaus on mennyt ohi melko lailla hetkessä. Kyllä meillä omaa tahtoa kokeillaan monta kertaa päivässä erilaisin tavoin, mutta ollaan jotenkin yleensä aina onnistuttu löytämään yhteinen sävel tekemiseen. Jossain asioissa lapsi saa päättää. Haluaako hän kaivurihousut vai siniset housut? Haluaako hän banaanin vai omenan? Haluaako hän mennä leikkiä legoilla vai lukea kirjaa? Toisissa hän ei saa päättää. Me syödään nyt. Me siivotaan nyt. Me puetaan nyt ja me mennään nukkumaan nyt. Aivan sama haluatko vai et. Oon ollut myös tarkka siitä, että jos kiellän lapselta jotain sellaista mikä on normaalisti sallittua, perustelen sen kiellon, ettei asiat oo ristiriitaisia. Jos kysytään haluaako mennä suihkuun äitin vai isin kanssa, saa valita. Jos on sanottu, että menee jomman kumman kanssa, pidetään siitä kiinni, vaikka vaatisi toista mukaan. Jos ollaan ottamassa autoon mukaan hiirilelu, mutta haluaakin nallen, se on päätös, jonka lapsi saa tehdä. On päätöksiä, jotka lapsi tekee ja on päätöksiä, jotka vanhemmat tekee.

Me myös pyritään jo nyt kasvattamaan Dante niin, että hänellä on rajallisessa määrin oma oikeus määrätä itsestään. Kysyn aina pojalta saanko halin tai saanko pusun. Jos ei halua, niin sitten niitä ei väkisin anneta. Lapsella on oikeus päättää mielestäni läheisyydestä ja siitä, saako häneen koskea, ellei se ole välttämätöntä tai tarpeellista.

On ollut oikeasti tosi mielenkiintoista seurata lapsen ajattelun kehittymistä ja sitä, kuinka nykyään hänen kanssaan voi keskustella. Hän kysyy lisäkysymyksiä ja on utelias ja kiinnostunut. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti selitykset ja perustelut ja oikein näkee pienten aivojen raksuttelevan. En oikein oo missään vaiheessa osannut olla “Ei ja piste”- vanhempi, vaan yritän selittää asian niin, että lapsi ymmärtää. Meillä tahtokohtausten paras ase on mennä kyykkyyn (kasvot lapsen kasvojen tasolle) ja selittää rauhallisesti ja sanoittaa niitä lapsen tunteita. “Sua harmittaa nyt koska oot tosi väsynyt ja sen takia tulee harmi. Sitten kun ollaan levätty on parempi mieli, eikä harmita enää”. “Sä et saa leikkiä tavaralla X, koska sen kanssa voi sattua tai se voi mennä rikki ja äitille/isille/jollekin tulee paha mieli”.

Vaikka tahtoikä on ollut mun mielestä paljon helpompi ja lievempi kuin mitä olisin ajatellut (edelleenkin, so far, tässä saatetaan vasta kerätä kierroksia), jännittää mua uusi vauva tähän aikaan. Dante kyselee koko ajan tosi paljon. Tosi paljon. Musta tuntuu usein siltä, että oikein haluan olla läsnä ja jutella hänen kanssaan. Hän on myös todella puuhakas ja osallistuva ja suurimmat harmit tulee oikeastaan siitä, ettei saa osallistua tai tehdä itse. Esimerkiksi haluaa pukea itse sukat. Se ei vielä mee hirveen näppärästi ja siinä menee iät ajat. Normaalisti maltan odottaa ja antaa yrittää. Autan tarvittaessa. Aina välillä on vaan kiire ja pitää päästä liikkeelle nopeammin. Sitten lapsesta onkin kamalaa, kun ei itse saakaan tehdä asiaa X. Välillä sitä on itse turhautunut ja malttamaton ja hengittelee vaan syvään kun taapero on niin “hidas”, “unohteleva” ja “poukkoileva”. Tai oikeammin sanottun, taapero on ikäisensä kehitystasolla. Yhden lapsen kanssa aikatauluttaminen ja tekeminen on helppoa, kun voi mennä paljonkin hänen tarpeidensa mukaan, eli jos pitää vaan sen oman turhautumisen aisoissa, niin asiat menee aika sulavastikin. Aika hyvin me saadaan myös kiireiset lähdöt aikaiseksi ja usein lapsen saa harhautettua johonkin toiseen asiaan kuin siihen, mistä voisi nousta joku ärsyyntyminen.

Mutta mitä sitten kun on vauva? Kun ei voi vaan mennä yhden lapsen rutiinien mukaan, vaan on mentävä kahden rutiinin mukaan? Mitä jos ne ei oo yhtään synkassa? Tänään hikoilin sadetakki päällä eteisessä kun lapsi puki sukkia jalkaan ja manasin, että olin typerä kun puin takin ennen kuin lapsi oli valmis. Ei ollut ees kiire, kunhan siinä hikoilin itekseni ja laskin hiljaa päässäni sataan kun se sukka meni neljännen kerran väärinpäin jalkaan. Kun yritin auttaa, vastaus oli “Dante itse”. Sit aloin miettimään samaa tilannetta vaikkapa tammikuussa, kun pitää pukea itsensä, vauva ja taapero. Lohduttauduin sillä, että poika on aika järkevä ja luulen, että perusteluksi kiirehtimiseen riittää se, että vauvalla on kuuma. Jos sen vauvan hölmönä pukee ennen taaperoa siis. Mutta toisaalta, hän on taapero eli ihan yhtä todennäköisesti se oman sukan laittaminen on sittenkin tärkeämpää 😀

Nään yhdeksi isoksi avaimeksi meidän “onnistumiseen” tässä kehitysvaiheessa sen, että ollaan molemmat vanhemmat aika levänneitä ja hyväenergisiä. Ei oo vauvavuoden univelkaa, kun yöt meni hyvin. Saadaan nukkua rauhassa ja kunnon yöunia, saadaan halutessamme paljon apua tukiverkolta ja paljon apua toisiltamme. Herään yleensä ilman herätyskelloa ennen lasta. Ei olla ihan loppurikkipoikki pikkulapsiarkeen, ei ollenkaan. Oon itse asiassa ollut tosi yllättynyt, miten vähän oon turhautunut lapseen koko tänä aikana. Olisin kuvitellut itseni malttamattomammaksi, räjähdysherkemmäksi ja ärsyyntyvämmäksi. Yllättävää kyllä, lapsi ei ole kuin kahdesti ajanut mut todella ärsyyntyneeksi. Molempia on yhdistänyt se, että olen ollut itse todella väsynyt, muista syistä kuin lapsesta johtuen. Aina kun on väsynyt, kipeä tai stressaantunut, ei löydä sitä hyvää energiaa, jolla jaksaa porhaltaa eteenpäin ja vastailla sataan kysymykseen, siivota kaatuneet kaakaot ja seurata varttia sitä sukan pukemista jalkaan. Vanhempien lepo on ihan ykkösenä siinä, että tahtoikä ja arki taaperon kanssa on oikeesti kivaa. Jos oon nukkunu hyvin ja oon mieleltäni levollisessa tilassa, mulla on lehmän hermot ja jaksan mitä vaan. Mut auta armias jos oon nukkunu liian vähän, stressaantunut ja uupunut. Jokainen miehen poikittainen sana on potentiaalinen perheriita ja mitta taaperon tekemisten suhteen täyttyy aivan eri nopeudella. Nyt yhden lapsen kanssa on ollut helppo pitää huoli siitä, että oma henkinen pankki on koko ajan plussalla. Mutta mitä kun perheeseen tulee vauva? Mitä jos yöunet on katkonaisia, vauva on tissitakiainen ja omat voimat on vähän niin ja näin? Miten silloin jaksaa olla läsnä, olla tukena, olla koko ajan turhautumatta ja ärsyyntymättä juuri sen taaperon kanssa olemiseen?

Nyt jonku tahtokiukun iskiessä on helppo keskittää energiansa 100 % lapseen, kyykistyä viereen, halata ja selittää, kysyä ja sanoittaa, olla läsnä ja paikalla ja täysin vastaanottavainen. Mutta mitä jos on valmiiksi aivan väsynyt ja uupunut? Jaksaako silloin hyvällä meiningillä olla järkevä, rauhallinen ja tukeva vanhempi?

Tosiasiahan on se, että lapsi ei käyttäydy kuin robotti ohjattuna. Hän on täysin arvaamaton. Aamulla sängystä saattaa nousta maailman kultaisin pikkuinen, joka tulee itse kämpän poikki viereen, antaa halin ja sanoo “rakas äiti”. Tai sit sieltä lapsen huoneesta saattaa kuulua jumalaton itku, kun äiti on aamulla “väärässä huoneessa” ja koko maailma on pielessä. Tai sieltä saattaa nousta sellainen mato, joka haluaa vaan matoilla pitkin lattiaa eikä suostu ottamaan pois pyjamaa saati menemään potalle. Herätyksestä viis, viidentoista minuutin päästä tilanne voi olla ihan kamalan erilainen. Joka aamu lapsi kysyy “missä isi on?”. Vastaus “isi on töissä” on yksi aamu täysin OK, toisena aamuna aivan kamala kriisi ja kolmantena saa pitkän vastauksen siitä, kuinka isi tulee töistä ja sitten Dante menee vastaan. Koskaan ei tiedä, miten päivä alkaa eikä se alkukaan kerro mitään siitä, miten se jatkuu 😀

35-vuotias mieheni hädin tuskin osaa käyttää itsesuojeluvaistoaan sen vertaa, ettei heittele jotain “hyvää” läppää tai tee jotain mun mielestä ärsyttävää vaikka sanoisin ihan suoralla suomen kielellä “mä oon tänään tosi väsyny, älä oo ärsyttävä”. 2-vuotiaan kohdalla tällaisesta ei voi edes unelmoida. Taapero on taapero ihan sama vaikka vauva ois valvottanut koko yön ja hormonit jylläävät. Jotenkin uumoilen, että kotonamme tullaan näkemään päiviä, jolloin äiti on väsynyt vauvan valvomisesta tai mistä tahansa, vauvalla on huono päivä ja taaperokaan ei ole loistavimmillaan. Kai niistäkin aina selviää jotenkin. Selviäähän?

Nyt onkin vielä hetki aikaa miettiä omia selviytymismekanismeja, kehittää omaa turhautumisen sietokykyä, malttia ja harjoitella sitä, että laskee sadan sijaan tuhanteen. Tahtoiän rinnalle saattaa hyvinkin tulla vahva mustasukkaisuus, sillä poika on vahvasti kiintynyt sekä minuun että isäänsä ja voi olla aikamoinen paukku jakaa meitä jonkun toisen kanssa. Mustasukkaisuus voi tuoda aivan uuden tason tahtomiseen ja “uhmaamiseen” ja siinä laitetaan sitten meidän vanhempienkin kommunikaatio ihan eri tavalla testiin. Miten osataan sanoittaa nämä kaikki uudet tunteet ja niistä johtuvat harmit? Kaikki hyvät neuvot otetaan mielellään vastaan. Jollakin tapaa uskon nimittäin tosi vahvasti tietynlaiseen valmistautumiseen ja johdonmukaisuuteen. Vaikka lapset on kaikki yksilöitä, eikä ohjelmoitavissa omiin toiveisiin, on musta tärkeää tietää ne omat toiveet, vahvuudet ja heikkoudet ja lähteä miettimään “toimintasuunnitelmaa” sen pohjalta. Monella tapaa koen, että meidän jotkut valinnat on auttaneet siinä, että meillä on ollut “helppo alku” Danten kanssa, vaikka varmasti suurin tekijä on ollut Danten persoona ja sen erityispiirteet.

Jos siis olette huomanneet jotain hyviä ja toimivia malleja vauva-arjen ja tahtoiän yhdistämisen suhteen, lukisin mielelläni teidän ajatuksia!

14 thoughts on “Kun tahtoikäisen kaveriksi tulee vauva

  1. Hei Anna! mä oon lukenut sun blogia kohta jo 10vuotta! On ollut jotenkin aina super inspiroivaa olla “mukana” sun eri elämän vaiheissa ja oot tavallaan mulle sellanen iso-sisko jota mulla ei koskaan ole ollut.
    Oon sua muutaman vuoden nuorempi mutta mun pojalla ja Dantella on vaan about puolisen vuotta ikäeroa (mun poika 10/17) joten nämä tahtoikä asiat jnejne on ihanan ajankohtaisia itellekkin ja oon myös miettinyt paljon miten mun esikoinen aikanaan reagoi jos luoja suo vielä sisaruksia. Joten kiitos edelleen siitä inspiraatiosta mitä jaat olemalla ihana itsesi! Paljon rakkautta, voimia ja terveyttä tähän syksyyn, koko teidän perheelle! <3 -J

  2. Tää postaus tuli taas niin oikeeseen kohtaan, kiitos siitä 😍 Meillä just 2 v täyttävä ja vauva syntyy 4 kk päästä. Oon ajatellut ihan samoja juttuja. Tahtoa alkaa löytymään ja poika on erittäin energinen ja vauhdikas. Silti ollut aina ns. helppo ja kiltti, eikä hänkään itke juuri ollenkaan. Ainoastaan univelkaa on edelleen.. poika oli vauvavuoden tosi huono nukkuja eikä vieläkään nuku jokaista yötään heräämättä. Joskus siis mietityttää vauhdikas, tahtova taapero + mitä jos toinen valvottaakin vaikka lisää, tai on kovin itkuinen tai vaikkapa yhtä allerginen. Koitan silti ottaa mahd. rennosti ja uskon, että kaikki menee omalla painollaan. Kovin innoissaan odotetaan pikkusisarusta ❤️

  3. Meillä esikoisen tahtoikä iski kunnolla päälle 1 v 10 kk iässä kun mies palasi töihin kuopuksen syntymän jälkeen pitämänsä isyysloman päätyttyä. Lapsille siis ikäeroa 1 v 9 kk. Muuttuneella perhetilanteella oli varmasti vaikutusta. Olen miettinyt että olisiko ollut helpompaa jos itse olisi päässyt edes vähän “harjoittelemaan” tahtomisen kohtaamista ennen toisen lapsen syntymää, koska tuolloin aneemisena ja öisin aika paljon valvoneena oli kyllä ajoittain todella haastavaa. Mitään vinkkejä ei ole antaa mutta siitäkin selvittiin, kuopuksen tahtoikää odotellessa…

  4. Niinhän sitä sanotaan että vauvan tulo taloon on kuin oma puoliso toisi uuden vaimon kotiin ja sanoisi että koita sopeutua. 😅
    Itselläni on 4 lasta syntyneet 2 vuoden välein,eli aina on tuo ihana tahtoikä ollut päällä, en muista sitä, että paheniko ”uhma”, mutta se vinkkinä, että pienen vauvan,jota tietenkin kannattaa aina korostaa olevan hänen pikkuveli, kanssa tehtävät vaipanvaihdot ja imetys, on hyvä tehdä esikoisen kanssa yhdessä, ottaa isoveli mukaan. Imetysmaratonit on loistavaa aikaa lukea esim. kirjaa hänelle,jutella tai muuten vaan olla läsnä. 😊

  5. Meidän lapset on nyt 4 ja 1,5v, eli melko sama ikäero kuin teidän lapsilla. Kuopuksen vauvavuosi oli itselleni rankka. Esikoisen tahtoikä oli pahimmillaan, en saanut tarpeeksi unta, kirjoitin graduani loppuun jne. jne. Kolmatta meille ei tule :D. Mutta tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö jollain toisella voisi mennä paljon helpomminkin.

    Mutta niihin vinkkeihin: Esikoisen päiväjärjestyksen jatkuminen mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin, esikoinen mukaan vauvanhoitoon (vaipan hakeminen, bodyn neppareiden avaaminen jne jne), päivittäin edes joku lyhyt kahdenkeskinen hetki äidille ja esikoiselle. Mielestäni päivät myös kannattaa suunnitella mahdollisimman hyvin etukäteen ( esim ruuat valmiiksi jo edellisenä päivänä) niin ei mene kaikki pieleen niistä lukuisista ennalta arvaamattomista muuttujista huolimatta. Nälkäinen tahtoikäinen on pahempi kuin kylläinen tahtoikäinen. Imettäminen oli jossain vaiheessa esikoiselle kova paikka. Pyrki häiritsemään vauvan syömistä tai alkoi ihan itkemään kun tissi tuli esiin. Tähän auttoi esikoisen oma ”imetyspakki” eli lelukori, jonka sai käsiinsä vain silloin kun vauva oli tissillä.

    Sitten armollisuus itseä kohtaan. Aina ei vain pysty olemaan täydellinen äiti ja ne huonotkin päivät menee kyllä ohi. Eikä ne lapset traumatisoidu, vaikkei aina olisi täydellinen. Nykyään elämä on jo huomattavasti helpompaa, vaikka pieniä ja tarvitsevia ovat toki edelleen.

    Kiitos kivasta blogista!

  6. Hei, minulla samanikäinen lapsi kuin sinulla ja sain toisen alkukesästä.
    Kaikki on mennyt hyvin, vaikka toki tahtoikä alkoi näyttäytyä enemmän ja äidistä tuntui alkuun, että aika ei riitä. Tärkeintä on tietenkin uni, että koko perhe nukkuisi hyvin. Päivät on eri tavalla hektisiä kuin esikoisen vauva aikana niin itsekin huomaa tarvitsevansa unta enemmän.

  7. Aivan ihana äiti olet. Jos olet yhden lapsen kanssa onnistunut noin hyvin säilymään positiivisessa mielentilassa, on edellytykset myös jatkossa onnistumiselle todella hyvät <3 Kokoajan ei tarvitse olla täydellinen, ja vaikka välillä menisikin väsyneenä ja ärtyneenä, on teillä todella hyvät edellytykset palata ihanaan arkeen sitten myöhemmin kun asenne ja tahtotila on noin mahtavat! Ihana teksti, joka kertoo minulle vain siitä, että olet kyllä mahtava äiti.

  8. Meillä on pian 3 vuotta täyttävä poika ja viisikuinen vauva, ja aiemmin tosi kiltille lapselle iski kyllä todella paha uhma sen jälkeen kun vauva oli muutaman viikon ollut kotona ja hän tajusi, että vauva on tullut jäädäkseen. Poika on purkanut sitä rajusti varsinkin minulle (tekee tahallaan kiellettyjä juttuja kun imetän, muksii ja läpsii). En ole keksinyt tähän oikein muuta kuin että yritetään järjestää yhteistä aikaa niin, että vauva on isin kanssa, ja kehun tosi vuolaasti hyvästä käytöksestä. Ja kun käy vieraita tai lapsenhoitajia niin ollaan pyydetty että huomioivat pojan ensin.

    Eipä tässä voi muuta kuin yrittää kestää tämän vaiheen ohi. En halua pelotella, mutta itselleni tämän elämänvaiheen rankkuus tuli yllätyksenä vaikka oltiinkin puhuttu etukäteen siitä että väsyttävää voi olla. Vauva onneksi on helppo tapaus!

  9. Moi! Mulla on puolivuotias vauva ja ensi viikolla 3 täyttävä esikoinen. Heillä on siis täsmälleen tuo 2,5-vuotta ikäeroa. Tässä vaiheessa voin jo kertoa vähän, miten meillä on mennyt, mikä on ollut meille haastavaa, mikä helppoa, ja mikä yllättänyt. Sitähän sanotaan, että toisesta lapsesta huomaa sen, kuinka erilaisia lapset voivat olla. No, meillä on lapsissa paljon samaa, mutta temperamentit ovat vähän erilaisia. Jälkimmäinen on kärsivällisempi, mikä on ihan hyvä ominaisuus kakkoselle :D. Saatuani toisen lapsen ymmärsin myös, miksi sanotaan, että syntymäjärjestys vaikuttaa ja että lapsilla voi olla “eri” vanhemmat. Lapsia ei vaan voi kohdella samalla tavalla, täysin. Kakkonen ei saa kaikkea huomiota mutta toisaalta hän saa kokeneet vanhemmat. Erot johtuvat myös siitä, että lapset toivovat ja vaativatkin erilaisia reaktioita; toinen vaatii jatkuvasti syliin ja toinen voi viihtyä lattialla itsekseen ja haluaa enemmän “omaa rauhaa”. Se ei siis välttämättä ole huono asia.
    Itseäni ahdisti alussa se, että esikoiselle ei enää ollut saman verran aikaa kuin ennen. Se kahdenkeskeinen yhteys, mikä meillä oli, muuttui, ja koin siitä haikeutta. Toisaalta sain siihen sitten toisen ihanan, jonka kanssa syntyi uusi suhde. Ehkäpä juuri se oppiminen neljän hengen dynamiikkaan vei meillä jonkin aikaa – miten paljon annan kenellekin huomiota? Sitä ei ikinä meinaa riittää sopivasti! Ja kun on neljä, tarvitaan koko perheen aikaa, molempien vanhempien omaa aikaa, parisuhdeaikaa, aikaa molemmille lapsille yhdessä ja erikseen vanhempien kanssa, niin siinä on jo aika monta erilaista ajankäyttäjää, joiden oppiminen vaati ainakin meiltä joitakin kuukausia. Mutta hei – me opittiin se! Ja nyt meillä on aivan tosi ihanaa, ja on huippua seurata noita kahta.
    Mutta siis pari käytännön vinkkiä:
    -Jos jäät yksin kotiin lasten kanssa (=mies menee töihin tai sinä), huolehtikaa, että kaikilla on vaatteet päällä ennen kuin toinen lähtee. Mieluiten myös syöty.
    – Aina jotain evästä matkassa sekä Dantelle että sinulle
    – Lasten yhteiset rytmit on ihan jees oman ajan ja parisuhdeajan kannalta. Mutta jos rytmit on kovin erilaiset, niin sekin on kiva! Meillä vauva menee yöunille pari tuntia ennen esikoista, ja se on tosi kiva – illasta ehtii rauhassa möllötellä isomman kanssa!
    – Esikoinen joutuu opettelemaan uusia asioita, siitä ei pääse mihinkään. Se joutuu odottamaan, jos vaikka pitää imettää, ja se joutuu välillä leikkimään yksin enemmän. Mutta siitäkin selviää. Ja siihen opitaan.
    -Joskus voi myös käydä niin, että oma hermo menee useammin. Sanot, että sulla on kaksi kertaa mennyt hermo pahasti ja ne on liittyneet omaan jaksamiseen. Oon huomannut sen, että mullakin se liittyy siihen, että odottaa esim. omaa aikaa, ja toinen ei nukahdakaan. Silloin voi mennä hermo. Kun on useampia lapsia, on useamman tarpeet, ja kaikkia ei vaan aina pysty sovittamaan yhteen. Se on ok. Mä just sanoin kaverille, että yhden lapsen kanssa vielä jaksoi aina niin, ettei juuri koskaan mennyt hermo. Nyt hermo menee vähän useammin, koska ei vaan riitä joka paikkaan, vaikka haluaisi. Jotkut tilanteet voi päättyä siihen, että kaikkia itkettää. Mutta sitten taas halitaan ja sovitaan ja aikuinenkin voi pyytää anteeksi. Toisaalta on myös hyvä, että se lapsi oppii, missä menee raja – kuinka paljon voi tehdä, ennen kuin aikuinen kilahtaa (toki aikuismaisesti eikä saa vaikka lyödä tai haukkua tms.). On yllättänyt myös välillä ne hermostumisen tunteet siihen OMAAN maailman IHANAMPAAN lapseen.
    – Ja sitten kuitenkin se, kuinka se arki muuttuu, muttei ollenkaan niin paljon kuin nollasta yhteen -lapsessa. Toinen solahtaa siihen paljon helpommin. Se kulkee mukana ja sillä on katseltavaa, kun esikoinen höyryää vieressä ja pomppii ja leikkii. Kyllä se sujuu ja se on kuule kivaa ja ihanaa!
    – Ja niin kuin joku sanoikin, korosta sitä, kuinka UPEAA on olla isoveli, ai että kun vauva tykkää kun noin silität… ja meillä oli semmonen isovelikaappi, missä olevia leluja sai vaan imetettäessä katsella ja leikkiä.
    – Ja onneks on tv tiukimpiin hetkiin!
    Sori tää maratonviesti… mutta mä odotan kovasti sun päivityksiä sitten joskus parin kuukauden päästä että miten teillä sujuu ja miten nämäkin asiat on ratkenneet! Te löydätte varmasti ne uudet arjen toimintatavat, miten homma lähtee rullaamaan! On ihanaa kun on kaksi lasta <3

  10. Hei! Meillä jo teini-ikäiset lapset samalla ikäerolla. ❤ Miten vuodet ovatkaan menneet niin nopeasti!
    Meidän esikoisella oli massiivinen tahtoikä meneillään juuri ollessani viimeisillään raskaana. Muistan kuinka eräänkin kerran supistusten ja itkun kanssa puin hänet väkisin toppavaatteisiin, kun pakkaseen ei vaan voinut ilman niitä lähteä. Ja päiväkotiin lähtiessä hän veti itsensä voimakkaasti kaarelle, jolloin miehenikin oli vaikea saada hänet turvaistuimeen. Odotimme kaksilapsista arkea siis jännityksellä…Mutta kuinka ollakaan, kuopuksen synnyttyä uhmaikä loppui kuin seinään. Esikoisesta tuli yhtäkkiä jopa liikutukseen asti säyseä ja mukautuvainen. Niin monet leikkipuistoleikit piti jättää kesken, kun vauva heräsi ja piti lähteä syöttöpuuhiin. Kiltisti esikoinen nousi saman tien seisomalaudan kyytiin ja sai isot kehut siitä miten huomaavainen oli vauvaa kohtaan.
    Ennakointi ja tilanteiden selittäminen lapselle etukäteen auttoi varmasti paljon. Kerroin, että kun vauva herää, pitää lähteä, vaikka leikit olisivat kesken. Myös isän läsnäolo esikoiselle oli tärkeässä roolissa ja se, että minullakin oli välillä aikaa kahden isomman lapsen kanssa.
    Tsemppiä loppuraskauteen ja arkeen kahden pienen kanssa. Hyvin kaikki menee! Terkuin Laura

  11. Hyvin teillä tulee menemään, vaikka uusi vauva olisikin haastavampi. Tietysti oma lisähaaste tulee siitä, että on tosiaan ne kaksi lasta tarpeineen yhden sijaan, mutta kaikki sujuu hyvin ja elämänmakuisesti varmasti. Lapsiin ja vanhemmuuteen liittyvillä asioilla aina pelotellaan (“odotapa sitten kun—“), mutta lapset on vaan ihmisiä eikä mitään mörköjä. Olette selvästi hoitaneet ekankin lapsen järki päässä, varmasti se pysyy siellä toisenkin lapsen kanssa. Huumoria vaan kaaostilanteisiin, niin kaikki menee hyvin. Onnea siis koko porukalle! 🙂

  12. Mulla on ihan samoja mietteitä. Toinen lapsi tulossa ja ikäero esikoiseen tulee olemaan vain 1v 10kk. Esikoinen on ollut aina helppo lapsi ja hyvä nukkumaan, joten eniten jännitänkin sitä, jos vauva ei olekaan yhtä helppo. No, täytyy toivoa parasta! Mulla on itse asiassa muutenkin samanlainen tilanne kuin sulla, koska sain myös maisteripaikan yliopistosta tänä vuonna. En tosin ole saanut aikaiseksi tehdä mitään opintojen eteen, kun tuntuu että jo tämä taapero+raskaus -yhdistelmä vie voimat. Tsemppiä loppuraskauteen!

  13. Heippa! Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä. Itsekin miettinyt että mitä jos tämän hyvin tahtoikäisen neitokaisen kaveriksi tulisi uusi pienokainen niin kuinka sitten jaksaisi kaupan lattialle heittäytymiset 🙈
    Mutta mulle on tullut mieleen että sitten jos saadaan sisarus kaveriksi niin järjestäisin ennen vauvan syntymää esikoiselle isosisko juhlat. Sinne pääsisi mukaan parhaimmat leikkikaverit ja kaikki ne läheiset ketkä on ollut esikoisen arjessa vahvasti läsnä. Kehuttaisiin, kannustettaisiin ja juhlittaisiin tulevaa isosiskoa. Herkuteltaisiin ja ehkä saisi jotain pientä kivaa muistoksi: tarroja tms. mitä voitaisiin yhdessä äidin/isän kanssa puuhailla, ilman vauvaa. Sitten hän saisi lopulta lahjan minkä saisi tuoda vauvalle synnärille. Hän saisi itse antaa sen vauvalle juuri niillä sanoilla varusteltuna kun siinä tilanteessa ne tulevat ulos. Synnärillä olisi vauvalta lahja isosiskolle ja kerrottaisiin miten vauva on niin onnellinen kun hänellä on tuollainen isosisko vierellä. Lahjat voisi olla sellaiset sisarus tyyppiset. Olen miettinyt Mailegin pikkusisko/veli ja isosisko hiirtä/pupua. Molemmilla olisi samanlaiset mutta symbolisessa merkityksessä erilaiset.

    Ainakin itse toivon että tästä mahdollisesti olisi apua siihen mustasukkaisuuteen ja tunteiden kertomiseen. Että molemmat ovat yhtä tärkeitä eikä kumpaakaan unohdeta, varsinkaan esikoista ☺️

Leave a Reply