MIELIPIDEMAANANTAI – TÄYDELLINEN VAPAUS?

Viime aikoina keskustellessani läheisteni kanssa yhä useammin huomaan minun ja läheisteni olevan aika samojen ajatusten äärellä. On intoa ja intohimoa vaikka mihin kaikkeen, mutta aikaa ja resursseja rajoitetusti. On urahaaveita, on lapsihaaveita, on reissuhaaveita, on downshiftaushaaveita, rikastumishaaveita, opiskeluhaaveita ja vapaaehtoistyöhaaveita. Yleensä nämä kaikki tai ainakin moni näistä vieläpä samalla ihmisellä. Siinä vähän sitten aina itse kukin pohtii mihin satsaa ja missä vaiheessa ja koko ajan on monta rautaa tulessa ja koko ajan on vähän kuin hamsteri pienessä juoksupyörässään. Round and round it goes, mutta mihinkään ei pääse. Tai ainakin siltä tuntuu.

Paljon puhutaan nykyihmisen vapaudesta. On mahdollisuus matkustaa ja nähdä maailmaa, on mahdollisuus tehdä töitä Suomessa tai missä tahansa maailman kolkassa. Yksi maailman arvokkaimmista passeista päästää minne tahansa ja mahdollistaa tosi paljon. Ei ole vaaraa jäädä täysin kadulle ilman ruokaa, sillä hyvinvointivaltiomme toimii ainakin suurimmaksi osin erittäin hyvin, melkeinpä parhaiten maailmassa (ei nyt mennä tähän sen tarkemmin). Voi tehdä uran tai hankkia lapset nuorena. Nainen voi olla hävittäjälentäjä, mies voi olla kätilö. On mahdollisuuksia vaikka mihin presidentistä pelastajaan, mitä tulee urasuunnittelussa. Voi harrastaa mitä voi, seurustella kenen kanssa tahansa. Voi itse asiassa määritellä vaikka oman sukupuolensa uudelleen.

Meidän vapaus on viety niin äärimmilleen, että on oikeasti mahdotonta kuvitella, kuinka sitä enää voisi vapaammaksi viedä. Tietenkin olemme sitoutettuja yhteiskuntamme normeihin ja lakeihin, mutta ne ovat aika suuntaa-antavia ja niiden sisällä on aika laaja liikkumavapaus. Ei tarvitse mennä nuorena naimisiin ja tehdä muksuja ja olla kotiäiti. Voi, jos haluaa. Vapaus on.

Kaiken tämän vapaan elämämme keskellä en voi muuta kuin pohtia, että vapaudellakin on varjopuolensa. Vapauden varjopuoli on jatkuva luopuminen tai ainakin luopumisen tunne.

Jokaisen valinnan kohdalla me voimme itse vapaasti käyttää valintaa, jolloin valitsemme kahden potentiaalisen tulevaisuuden väliltä. Valitsemme kahden polun väliltä ja näin ollen kannamme itse seurauksemme. Jos vaikka entisaikaan ei ollut valinnanmahdollisuutta sille, että meneekö nainen yliopistoon ja uraihmiseksi vai jääkö kotiäidiksi nuorena, nykyään se on ihan meidän oma päätöksemme. Ja myös meidän oma vastuumme kantaa päätöksemme seuraukset. Jos vaikka sitten nelikymppisenä harmittelee, ettei olekaan perustanut ajoissa perhettä ja sitoutunut kumppaniin tai päinvastoin lapsikatraan keskellä ihmettelee 27-vuotiaana, että mihin se huoleton nuoruus menikään, ei ole oikein ketään, ketä “syyttää”. Ei ole ketään, kenen vastuulle voi mahdollisen pettymyksen tai onnettomuuden sysätä. Se syyllinen on itse.

Eikä tarvitse olla päätökseensä mitenkään pettynyt tai onneton. Voi olla täysin tyytyväinen siihen, mitä on päättänyt ja mitä on halunnut. Voi olla onnellinen ja arvostaa kaikkea sitä mitä on. Mutta se ei tarkoita, ettei siellä jossakin oman tietoisuuden syövereissä olisi tietoa siitä, että olisi voinut valita toisin. Että olisi voinut elää erilaisen elämän. Olisi voinut olla sen toisen ihmisen kanssa. Olisi voinut mennä eri kouluun ja tehdä muita töitä. Olisi voinut perustaa perheen eri aikaan tai olla perustamatta kokonaan.

Elämämme poluilta meille kertyy mukaan monen monta tienhaaraa, jossa olemme tehneet valinnan. Ja samalla meille kertyy monta kuviteltua kohtaloa, kuviteltua elämää, joita emme eläneet. Jokaisen valinnan kohdalla joudumme ikään kuin hyvästelemään sen elämän, joka meillä olisi voinut olla. Jokaisen valinnan kohdalla edessämme on kaksi tulevaisuutta. Toisen niistä hyvästelemme, ilman, että pääsemme sitä elämään. Kun näitä valintoja koko ajan kertyy, huomaan ainakin itse, että valintojen kohdalla on hirveän vaikea päättää. Mä olen viimeiset pari vuotta miettinyt tosi paljon eri valintoja. Haluaisin jatko-opiskella, koska mua kiinnostaa parikin alaa. Toisaalta halusin ja haluan myös mennä työyhteisöön, jossa voisin tuntea ryhmään kuulumista ja saisin uusia haasteellisia tehtäviä. Toisaalta nautin suunnattomasti täyspainoisen bloggaamisen hyödyistä ja vapaudesta. Toisaalta haluan panostaa työhön ja tekemiseen, luoda itselleni ja tulevaisuudelleni stabiilimpaa pohjaa työnteolle ja taloudelliselle vakaudelle. Toisaalta haluan olla Danten ja tämän tulevan lapsemme kanssa ja panostaa heidän varhaiskasvatukseensa kotona ja läsnäollen. Miehen työn erityispiirteet tuovat omat lisänsä soppaan, joka tekee jokaisesta valinnasta yhtä hyvän ja samanaikaisesti yhtä huonon. Eri tavoin vaan. Ei olekaan niin helppoa valita yhtä tietä ja seurata sitä. Varsinkin kun tietää koko ajan hylkäävänsä pari muuta, jotka ovat potentiaalisesti kuitenkin ehkä parempia.

Luovumme fiktiivisestä tulevaisuudesta, johon voimme ihastua aina uudelleen ja uudelleen. Voimme kirjoittaa sen yhden tulevaisuuden, jota emme koskaan valinneet aina uudelleen ja uudelleen. Se joku nuoruuden rakkaustarina, se joku nuoruuden urahaave, se joku nuoruuden opiskeluvalinta. On helppoa miettiä jälkeenpäin, että se olisi ehkä ollut parempi. Se olisi ehkä ollut onnellisempi. Ja on helppo valheellisesti jäädä pohtimaan, että luopui jostakin arvokkaammasta ja paremmasta. Se meidän fiktiivinen tulevaisuus, josta luovuimme olisi voinut olla mitä tahansa. Mutta koska se on vain meidän mielikuvituksemme tuotos valintamme jälkeen, sitä voi aina muokata ja se voi aina vastata sitä, mitä kussakin hetkessä ajatus täydellisestä elämästä olisi. Sen takia siitä luopuminen voikin olla hyvinkin vaikeaa. Jos voisimme mennä ajassa taaksepäin ja valita toisin, olisimmeko sen onnellisempia senkään valinnan tulevaisuudessa? Vai onko tämä kaikki vähän kuin tuore sekopäinen rakastuminen? Kun rakastuu mielikuvaan ihmisestä, eikä se mielikuva välttämättä pidemmän päälle vastaakaan todellisuutta ja rakkaus hiljalleen hiipuu pois? Rakastummeko myöhemmin elämässä niihin valintoihin, joita emme tehneet, ja haikailemme niiden tuomien mielikuvien perään. Koska onhan meillä ollut aina jokin syy valita niin kuin valitsimme?

Usein koen valitsemisen jopa vangitsevaksi. En tietenkään halua palata menneisiin aikakausiin ja saneltuun elämään, mutta toisaalta välillä miettii, että olisi ihanaa, jos ei aina tarttisi kantaa vastuuta omista valinnoista. Että joku muu sanelisi niitä. Ettei aina tarttisi luopua toisesta tulevaisuudesta, toisesta elämästä, toisesta mahdollisuudesta onneen. Ettei huonoina hetkinä tulisi ajatelleeksi “mitä jos olisin valinnut toisin?”. Ettei valintojen hetkinä sukeltaisi valinnanvaikeuden syövereihin, ja valittuaan uuden tulevaisuuden osaisi oikeasti arvostaa sitä 100 %, eikä hieman kuitenkin aina miettisi “mitä jos?”. Tuntuu, että yhä useammin monikaan ei ole tyytyväinen elämäänsä, ainakaan 100 %. Jotenkin tuntuu, että kun tiedostamme koko ajan toiset valinnat, luovumme koko ajan, ja se vie hohtoa siltä, mitä saamme.

Konkreettinen hyvä esimerkki on mielestäni lapsen saaminen. Kun saa lapsen, on luovuttava monesta asiasta. Lapsi on kuitenkin parempi kuin mikään niistä, mistä luopuu. Ainakin siis minun mielestäni. Mutta voiko nykyinen melko myöhäinen ensisynnyttäjien ikä liittyä siihen, että tiedostetaan mitä tullaan menettämään, ja siksi hieman koko ajan siirretään sitä lapsen saamista? Tai jos ajatellaan opintoja, niin jatko-opiskelut voivat tuoda eteen mielenkiintoisia haasteita ja uusia ulottuvuuksia uraan, mutta samalla ne voivat tarkoittaa muutamaa hieman vähemmän mukavaa vuotta taloudellisesti ja luopumista tietyistä asioista. Opiskelu ei välttämättä vastaakaan odotuksia ja työllistyminen sen jälkeen ei ehkä tuokaan mitään parempaa mukanaan? Tuntuuko se opiskelu enää niin mielekkäältä kun ymmärtää joutuvansa luopumaan ajasta ja mahdollisesti myös rahasta? Ennen kaikkea tietenkin ajasta; siitä valuutasta, jota emme koskaan saa lisää ja joka on kaikista arvokkainta, koska sillä voisi tehdä jotakin muutakin?

Tätä ajatusta on ehkä hieman vaikea selittää, mutta uskon monien kuitenkin ymmärtävän mitä ajan takaa.

Tämä ei ole mikään ongelma, joka vaatii ratkaisua. Tämä ei ole mikään huono asia, vaan tää on vaan toinen puoli siitä, mikä on nykymaailmassa parasta. Samalla mietin, että tekeekö se meidät ajoittain onnettomaksi? Yhteen ihmiselämään ei mahdu rajattomasti asioita ja polkuja, vaan on valittava. Ja kannettava vastuu niistä valinnoista. Onko valinnanvapaus tehnyt meidät ahneeksi ja samalla hieman onnettomaksi? Kun kaikkea ei voi saada, mutta samalla koko nyky-yhteiskunta perustuu vähän sille indivisualistiselle ajatukselle, että jokainen voi saavuttaa ja saada mitä vaan. Joillekin tuntuu olevan hirveän vaikea sitoutua yhteen ihmiseen, yhteen tulevaisuuteen, yhteen työpaikkaan, yhteen valintaan. Entisenä sitoutumiskammoisena ymmärrän tätä erittäin hyvin. Olenhan itsekin vältellyt sitoutumista kuin ruttoa.

Mulle tulee tästä yksi hieman sukupuolistereotyyppinen vitsi mieleen, mutta sovellan sitä mieluummin niin päin, että ajatellaan hetken aikaa nykymaailman ihmiselämää tavaratalona. Katutasossa on info, jossa lukee, että jokaisessa kerroksessa on jotakin uutta ja erilaista. Voit mennä kerroksia ylöspäin, mutta et voi palata takaisinpäin alempiin kerroksiin. Voit jäädä mihin tahansa kerrokseen. 1. kerroksessa on hyvä koulutus. 2. kerroksessa on hyvä koulutus ja kiva työpaikka. 3. kerroksessa on hyvä koulutus, kiva työpaikka ja hyvä sosiaalinen elämä. 4. kerroksessa on hyvä koulutus, kiva työpaikka, hyvä sosiaalinen elämä ja ihana oma perhe. 5. kerroksessa on vähän parempi koulutus, hieman kivempi työpaikka, vähemmän ystäviä ja ihana oma perhe. 6. kerroksessa on ihana oma perhe ja mahtava ystäväpiiri, mutta huonompi koulutus ja huonompi työpaikka. 7. kerroksessa on tyhjää lukuun ottamatta lappua, jossa lukee “mitä vielä haluat?!” Kuinka moni osaisi pysähtyä jo ennen 7. kerrosta? Kuinka moni osaisi arvostaa pysähtymistään vuosien päästä, eikä miettiä, mitä ylemmillä kerroksilla olisi ollut tarjolla? Viidennen kerroksen kohdalla varmasti miettisi, että onneksi en jäänyt ekaan kerrokseen, mutta mitähän vielä voisi olla, kutosessa ehkä miettii jo, että olisipa pitänyt jäädä viidenteen, eikä sinne enää pääse takaisin ja seiska-kerros on erinomainen esimerkki siitä, kun mikään ei riitä. Mutta miten mikään voi riittää nykymaailmassa, jossa tuntuu, että voi saada kaiken ja jokainen valinta on samalla luopumista?

Mä tajusin tän yks päivä. Oma elämä riittää, kun hyväksyy sen, että omat valinnat on omia ja vapaita ja siksi ainoita oikeita. Ja on onnellisuuden ensiaskel osata olla onnellinen kaikesta siitä mitä on, aina janoamatta lisää. Ehkä se itsensä sitominen tiettyihin asioihin ei ole täydellistä vapautta, mutta täydellistä onnea se voi silti tarjota.

Onko oikeasti sataprosenttista vapautta? Vai onko vapaus aina rajoituksia ja sitä, että vapauden rinnalla kulkee aina luopuminen? Mitä mieltä te olette? 

29 thoughts on “MIELIPIDEMAANANTAI – TÄYDELLINEN VAPAUS?

  1. Nyt ollaan asian ytimessä. Kiteytit upeasti sen, minkä kanssa olen tuskaillut monta vuotta. Kaikki tämä vapaus tietyllä tapaa ahdistaa,kun voi tehdä ja olla mitä vain. Valintojen maailma. Kiitos tekstistäsi!

  2. Kaikilla ei ole vapautta valita, eikä jokainen ole oman onnensa seppä. Vapaus on vain niillä, joilla on riittävän vauraat ja kannustavat lähtökohdat. Valinnanvapauden esteenä on monia yhteiskunnan rakenteita, köyhyys, perhetilanne, maantieteelliset seikat. Valinnanvapaus on kuvaamallasi tavalla vain hyvistä lähtökohdista ponnistavilla valkoisilla ihmisillä.

    1. Ahmm, okei. En minäkään voi valita samoja asioita kuin Kardashianit tai Graffit. Valinnanvapautta se on niilläkin, joiden lähtökohdat ovat vähemmän vauraat kuin toisilla. Jokaisella on erilaisia valintoja elämä täynnä; mihin panostaa ja mihin ei panosta. Ja se ei katso ainakaan Suomen kaltaisessa maassa yhtään lähtökohtia.

      1. Voi Anna, et kai yli kolmikymppisenä oikeasti voi lausua tosissasi tuollaista? 🙁 Ymmärräthän että niin tehdessäsi vaikutat hieman yksinkertaiselta?
        Jos silmät, korvat ja ymmärrys on edes hieman ollut auki, ymmärtää ettei lapsi jonka perheessä on suuriakin vaikeuksia, olkoon ne taloudellisia ja/tai henkisiä, ole tietenkään samalla viivalla turvallisesta, tasapainoisesta kodista tulevan kanssa. “Pelkästään” em.mahdollisesti sulkee tulevaisuutta tuhansilta. Sen tajuaminen kuinka näköalattomuus vangitsee sisälleen, ei vaadi omaa kokemusta, ainoastaan empaattisuutta ja sydäntä. Osan pelastaa loistava opettaja tai joku muu oikeaan hetkeen osuva ihminen, aikuinen, mutta ei ehkä kaikkia.
        En ymmärrä miksi edelleen jyräät ryskien eteenpäin mielipiteidesi kanssa, etkä tunnu ymmärtävän k e s k u s telun ja mielipiteiden v a i h d o n merkitystä. Et kai sentään aidosti kuvittele itse olevasi kaikkien alojen asiantuntija, postauksiesikaan aihealueilta? :’)
        <3

        1. Voi hyvä luoja miten epämiellyttävän kuvan itsetäsi annatkaan. Puhut empatiasta ja sydämestä, samalla haukkuen minut aiheesta, jota et selkeästikään edes ymmärrä 😀 kukahan meistä on siis yksinkertainen, asettaa itsensä tässä asiantuntijaksi aihetta edes ymmärtämättä ja samalla vieläpä kokee tarpeetonta ylemmyyden tunnetta. Annan sinulle vinkin, se en ole minä.

          Se, onko kaikilla ihmisillä SAMAT valinnan mahdollisuudet on AIVAN ERI ASIA kuin se, että kaikilla vapailla länsimaisilla ihmisillä on valinnanvapaus ja valinnanvaikeus. On ne isoja ja tärkeitä tai pieniä ja vähäpätöisiä asioita. Yritä nyt siihen empaattiseen ja suurisydämiseen päähäsi takoa edes se, mitä tämä postaus koskee.

          On todella hurskastelevan itsensä ylemmäksi nostavaa leimata huonommista lähtökohdista tulevat ihmiset lähes orjamaiseen tilaan, jossa heihin ei päde samat lainalaisuudet kuin muihin ihmisiin. Valinnat voi olla eri asioista, valinnat voi olla eri mittakaavan, mutta ne ei poista sitä luopumisen tunnetta. 16-vuotias, joka pitää raiskauksesta alkunsa saaneen lapsen ja tekee matalapalkkaista työtä elättääkseen itsensä ja lapsen, tiedostaa varmasti luopuneensa jostakin muusta pitäessään lapsen eikä turvautuessaan aborttiin. Näin niinku esimerkkinä, jos sellaista tarvitset.

          Mitä tulee keskusteluun, ja mielipiteiden vaihtoon. Ensin pitäisi ymmärtää mitä keskustelu koskee. Sitten pitäisi kunnioittaa vastakeskustelijaa vittuilematta jollain asiantuntija-kommenteilla ja yksinkertaisuusargumenteilla, kun ei selkeästi ymmärrä mitä asia edes käsittelee. Ja kun sulle korjataan, mitä postaus koskee (edelleenkään se ei koske sitä, onko kaikilla samat mahdollisuudet, vaan sitä, että valintojen vaikeus vaikuttaa onnellisuutemme tunteeseen). Olepa ystävällinen ja lakkaa asettamasta itseäsi a) minua paremmaksi ja b) muita paremmaksi ja tietävämmäksi. Jokainen ihminen, kaikista eri lähtökohdista, on yksilö, joka kokee asiat eri tavoin. Murtavan kamalista lähtökohdista on ponnistettu menestykseen ja kultalusikka perseessä syntyneenä on päädytty huonoon tulevaisuuteen. Lähtökohdat ei sanele kaikkea ja on käsittämättömän törkeää tunkea kaikki tiettyjen lähtökohtien ihmiset samaan laatikkoon ja sitten päteä kuinka empaattinen on kun ymmärtää.

          Yhdessä asiassa olet oikeassa. Jyrään eteenpäin enkä käytä tähän “keskusteluun” aikaani minuuttiakaan enempää, koska käytän ennemmin aikani keskustellessani ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät mitä keskustelu koskee ja keskustelevat toisen ihmisen kanssa kunnioittavasti tai vähintään asiallisesti. Sinun kohdalla tämä ei valitettavasti toteudu ja en koe tarvetta julkaista tällaista tämän enempää blogissani.

  3. Mäkin periaatteessa uskon, että vähäinen määrä valinnanvapautta johtaa onnellisimpaan lopputulokseen. Tätähän on tutkittukin jäätelömakujen suhteen: kymmenien eri makujen joukosta valitseminen tekee kuluttajasta onnettoman kuin vain muutamasta eri mausta valitseminen. Toisaalta ihan mutulla väitän, että kolmesta jäätelömausta valitseva on tyytyväisempi kuin se, jolle annetaan vain yksi jäätelömaku ja joka tietää, että muitakin makuja olisi olemassa…

    Sinänsä luulen kyllä, että tietynlainen jossittelu kuuluu aina ihmiselämään. Kukin sukupolvi vaan luulee aina olevansa ensimmäinen lajissaan 😉 Tästä ajattelumallista hyvä todiste oli viime aikainen opiskelijoiden pahoinvointia koskenut keskustelu. Opiskelijajärjestöt kauhistelivat, että peräti 30% opiskelijoista kärsii mielenterveysongelmista. Taka-ajatuksena oli, että opiskelijan asema olisi kurjistunut niin paljon vuosien saatossa. Tosiasiassa tuo pahoinvoivien määrä eli kolmannes on vakio, joka on toistunut tutkimuksissa jo 60-luvulta lähtien.

    1. Niin, onhan se niinkin. Maailmahan ei ole niin radikaalisti muuttunut, mutta esim. some on tuonut jokaisen käsille sen, että näkee muiden elämien huiput ja se varmasti laittaa kyseenalaistamaan omia valintoja vaikeina hetkinä. Siinä mielessä me ollaan kyllä ihan oikeastikin ensimmäinen sukupolvi, tässä asiassa.

  4. Tämä on tärkeä asia tiedostaa, ja tiedostaminen on ehkä avainasemassa onnelliseen elämään. Aiheesta on tehty myös tutkimuksia. Ihminen, joka valitsee isommasta valikoimasta, on usein tyytymättömämpi valintaansa, kuin se joka valitsee vain muutamasta. Jollain tavalla karu kolikon kääntöpuoli.

    1. Juuri näin! Ja aivan jokaisella on jotain valintoja tehtävänä, toisilla enemmän toisilla vähemmän, mutta vastuunkanto omista valinnoista ja vapaudesta kuuluu kaikille 🙂

  5. Ai ei katso lähtökohtia? Joo, täälläkin voi periaatteessa hakea opiskelemaan mitä haluaa, mutta esim jos kotiolot on huonot (tulee vaikka hakatuksi/rais katuksi kerran viikossa) , voi ihminen traumatisoitua ja sairastua ja menettää työkykynsä jo nuorena. Ja ainahan voi sairastua vaikka Alssiin ja menettää sen työkykynsä. Plus, ei kaikista nyt vaan ole miksikään kovapalkkaiseksi aivokirururgiksi. Tuskin sinäkään voisit ryhtyä sadan metrin juoksun mm-mitalistiksi vaikka kukaan ei ole sinua varsinaisesti estämässäkään…eli,jos on kaikin puolin terve ja riittävän älykäs, voi vapaasti opiskella mitä haluaa, muuten ei.

    1. Mä en jaksa vääntää tästä asiasta. Jos tätä postausta ja sen liittymättömyyttä ei tajua, niin sit sitä ei tajua 😀 siihen in turha vetää sadan metrin juoksuja ja ALS-tauteja 😀

    2. No nyt, valinnanvapaus ja takuu siitä että valinta johtaa päämäärään on avain eri asioita. Se, että ryhtyy harjoittelemaan sadan metrin juoksua tavoitteenaan mm-mitali on VALINTA. Se että onko niin hyvä että saa mitalin vai ei on eri homma.. Sama juttu aivokirurgian kanssa. Valinta on opiskella pääsykokeisiin lääkikseen. Se että pääseekö sisälle vai ei on eri asia.

  6. On paljon myös niitä, jotka ovat halunneet jotain (opiskelupaikan, ihmissuhteen, lapsen, työn, whatever) ja sen valinneet täydestä sydämestään, mutta heidän omista valinnoistaan riippumatta se on jäänyt saamatta.

    Itse yritän elää aina niin että teen parhaani. Siten ei voi olla mitään mitä voisi katua, koska on täysi tietoisuus siitä ettei siinä tilanteessa ja niillä resursseilla olisi ollut mahdollista tehdä enää mitään enempää tai paremmin.

  7. Olen samaa mieltä siitä, että nykymaailmassa on paljon vaihtoehtoja joista valita ja olen joskus paininut itsekin niiden ajatusten kanssa, että teenkö nyt väärän valinnan. Kuitenkin perehdyttyäni läsnäolon voimaan olen päässyt tuosta ahdistuksesta irti. Teen päätökset sen mukaan mikä tuntuu siinä hetkessä parhaalta ja oikealta, luotan vaistooni. Joten miksi katua jälkeenpäin valintaa, joka tuntui silloin oikealta. Uskon, että jokainen polku johdattaa lopulta siihen oikeaan paikkaan ja joskus voi tajuta vasta paljon myöhemmin elämässään, että joku joskus kaduttanut valinta onkin ollut merkityksellinen jostain toisesta näkökulmasta. Se on voinut opettaa esimerkiksi tärkeän läksyn ja kasvattaa ihmistä henkisesti, auttaa valmistautumaan johonkin mitä tulevaisuudessa on tulossa. Me emme voi ennustaa tulevaisuutta joten myös ne haavemaailman polut olisivat voineet päätyä yhtä hyvin karikkoon, mutta emmehän me sitä halua ajatella katuessamme jotakin valintaamme. Siksi uskon intuitioon ja tässä hetkessä elämiseen. Onni löytyy kun ei murehdi menneitä tai haaveile liikaa tulevaisuudesta, vaan nauttii niistä asioista mitä elämä tuo eteen tässä ja nyt 🙂

    1. Juuri näin! Sehän se on, että nähdessämme potentiaalisten tulevaisuuksien hyvät puolet ja oman valinnan myös huonot, tulee helposti vääristynyt mielikuva kaikesta. Siksi tärkeää olisi elää nykyisyydessä ja käsitellä menneet menneinä. Itse oon treenannut tämän tiedostamista paljon ja yrittänyt oppia paremmaksi tässä, mielestäni myös onnistuen, kun en haihattele menneiden perään ja oon tosi onnellinen mun nykyisyydessä 🙂

  8. En ihan täysin allekirjoita nyt tätä kaikkea, vaikka äärimmäisen mielenkiintoinen postaus olikin. Olen aina tiennyt haluavani (mielellään kolmen lapsen) äidiksi, nyt ikää on kohta lähemmäs 40 eikä minulla edelleenkään ole niitä lapsia ja alan pikkuhiljaa totuttautua ajatukseen etten niitä ikinä saakkaan.

    Olen seurustellut ja asunut yhdessäkin toki useamman miehen kanssa aina siitä saakka kuin olin 18 – heistä vain jokainen tuli lopulta siihen päätökseen ettei halua lapsia. Koen että moraalisesti väärin olisi tällöin ollut jättää ehkäisy salaa pois tai iskeä baarista joku mies, sillä uhalla että saat sitten jonkun taudin lisäksi.

    Olen käynyt AMK:n mutta olen töissä hyvin matalapalkkaisella alalla, josta ei säästöä jää niin että vuokran yms muiden pakollisten menojen vuoksi pystyisin menemään lapsettomuushoitoihin.

    En koe että olisin saanut tässä asiassa valita. Minusta vain ”jäi” lapseton. Toki jälkeenpäin mietin että olisi pitänyt valita yliopisto, toisenlaisia miehiä jne. Nyt alkaa iän puolesta vaan olla jo melko myöhäistä.

    1. Ymmärrän, ja olen puolestasi pahoillani <3 Kuitenkin itsekin tiedostat, että olisit voinut valita joitakin asioita eri tavalla, kuten kirjoitat. Niissä hetkissä ne valinnat ja ihmiset on tuntuneet oikealta ja jos olisit valinnut toisin, voi olla, että tuntisit nyt jostain luopuneesi (ihmisestä, alasta tms.) Valitsit myös moraalisi mukaisen valinnan lasten hankinnasta yhteistuumin (kunnioitan sitä). Mutta, olet vasta 40 lähestymässä. Älä valitse jättää äitihaavettasi kokonaan, sillä se on sinulle vielä mahdollista, jos se on elämäsi suuri haave, vaikka kolmen lapsen osalta tulee toki kiire. Tuossa iässä ei ole poissuljettua, että tapaa ihmisen, joka haluaa perheen pian. Ja asiat saattaa mennä sitten onnellisesti omalla painollaan. Anyway, toivotan kaikkea hyvää ja paljon iloa tulevaan, miten ikinä se meneekään <3

      1. Tulipa hyvä mieli tästä sydämellisestä vastakommentistasi, vaikkei alkuperäinen kommentti minulta ollutkaan. Arvostan 🙂

  9. Hei. Kiva, kun otit aiheen käsittelyyn. Ymmärrän, mitä haet takaa, ja olen kanssasi täysin samaa mieltä. Nyky-yhteiskunnassa valinnanvapautta on vaikka millä mitalla – toki jokaisella on subjektiivinen käsitys siitä, mitä ne valinnat loppupeleissä ovat. Itse tuskailin pari vuotta sitten opintojen päätyttyä näitä aiheita. Opiskelijana oli aikaa, muttei välttämättä rahaa tehdä/kokea kaikkea. Ajattelin, “sitten, kun olen työelämässä…” – tyyppisesti, että asia kyllä korjautuu, kun varallisuustilanne työpaikan kautta paranee. No, eihän sitä aikaa enää työpäivien jälkeen niin vain ollutkaan. Olisin halunnut tehdä ja kokea paljon, keskittyä parisuhteeseen, harrastaa, matkustella, ja kun resurssit tähän kaikkeen eivät yksinkertaisesti riittäneet, tuntui tuo valinnanvapaus enemmän kiusalta kuin siunaukselta. Piti valita, mihin keskittyy, ja jättää muu pois. Tajusin vasta vähän aikaa sitten itsekin, ettei tuo “luopuminen” nyt niin paha juttu olekaan eikä siitä jossittelusta ole juuri hyötyä 🙂

  10. Olipa hyvin kirjoitettu! Luin graduani aikanaan tehdessäni tästä samasta teemasta yhden artikkelin, joka kolahti. Siinä puhuttiin, että nimenomaan tämä valinnan vaikeus on nykyajan nuorten iso haaste, jollaista ei monilla aiemmilla sukupolvilla ole ollut. Ja elämässä “menestymistä” (millä toki voi tarkoittaa montaa asiaa) voi saavuttaa sellainen ihminen, joka kykenee tekemään valintoja. Joka pystyy nimenomaan valitsemaan eri polkujen välillä eikä aina odota sitä parempaa (esim. Koulutus, parisuhteet, lapsi…). Valinnan tekemisen taito on siis olennaista.

  11. Mielenkiintoinen postaus kerrassaan. Mä olen miettinyt tätä paljonkin elämäni eri vaiheissa ja vaikka kadun monia päätöksiä periaatteessa,niin kuitenkin niiden summa on tuonut mut siihen missä olen nyt; siellä missä haluankin olla. Mistä sitä tietää,olisiko esim. taloudellisesti kannattavampien päätösten teko vienyt mua johonkin sellaiseen suuntaan,että en vaikka olisi tavannut nykyistä puolisoani. Puhumattakaan siitä,että vaikka olin tiukan paikan edessä tullessani raskaaksi vain reiluparikymppisenä,niin nyt tiedän sen mitä silloin en tiennyt eli etten enää yli kolmikymppisenä saanut lapsia eli jos en silloin olisi päättänyt pitää poikaani,en olisi saanut todennäköisesti kokea äitiyttä.

  12. Kiitos Anna <3 Mietin ettet enää millään voi ylittää parhainta mielipidekirjoitustasi niin taas – se oli tässä.
    🙂

  13. Oon jostain lukenut, että nykyään ihmiset ei enää eroa sen takia, että oltaisiin onnettomia, vaan siksi, että kuvitellaan voivansa olevan vielä onnellisempia. Että jossain siellä edessä se lopullinen onni siintää ja sen vuoksi ei osata arvostaa niitä senhetkisiä asioita. Ei nyt ihan suoranaisesti liity tähän postaukseen, mut musta on mielenkiintoista miten nykypäivänä tässä valintojen maailmassa mennään hyvin usein aina vaan oma napa ja omat tarpeet edellä. Toki haaveita ja unelmia saa olla, mut jotenkin tää yksilön oikeuksien ja vapauden korostaminen on menny nykypäivänä ihan ihmesfääreihin (mun mielestä). Itse pyrin aina myös ajattelemaan miten jotkut omat valinnat vaikuttaa myös läheisiin ja ottaa heidät niissä myös huomioon. Muistan kun jokin aika sitten Maaret Kallio, jonka verbaalista lahjakkuutta ihailen yli kaiken kirjoitti tästä aiheesta, kuinka nykyään vaan korostetaan omaa hyvinvointia ja onnellisuutta joskus jopa muiden kustannuksella ja se kolahti tosi syvälle.

  14. Todella hyvää pohdintaa Anna! Osaat hienosti pukea ajatuksia sanoiksi. Samantapaisia ajatuksia on myös Mark Mansonin kirjassa “Kuinka olla piittaamatta paskaakaan”. Suosittelen lämpimästi kaikkia lukemaan kyseisen opuksen! Antaa todella hyvää perspektiiviä elämään kaikille ihmisille, omasta taustasta riippumatta. 🙂

  15. Palaan kommentoimaan tekstiä myöhemmin, mutta ihan aiheen ohi: olisko sulla intoa toteuttaa taas jossain vaiheessa oikein vanhan ajan q&a- postausta? Voisit vaikka itse määritellä aiheet, tai aiheen, mihin liittyen kysymyksiä voisi esittää, jolloin skaala ei menisi liian laajaksi.

  16. Haluaisin esittää toiveen voisitko joskus tehdä mielipidepostauksen kuninkaallisista? fanitatko/inhoatko jotain kuninkaallisia? näitkö brittikuninkaallisia esim. bilettämässä silloin kun asuit Lontoossa? mitä mieltä olet Meghanista?

  17. Mielenkiintoinen postaus, kiteyttää hyvällä tavalla ongelmaa, mitä monella (ja itsellä) tuntuu olevan tänä päivänä! Olen samaa mieltä siitä, että vaikka valinnanvapaus onkin meidän yhteiskunnan parhaimpia puolia se voi joskus tuntua myös ahdistavalta. On totta, että valitsemalla saattaa joutua luopumaan jostain muusta joka ehkä joskus huonona päivänä vaikuttaakin paremmalta kuin se oma valinta (tai ainakin sen toisen vaihtoehdon kuviteltu lopputulos). Never look back 🙂

    Kaikilla ei tietenkään ole samoja mahdollisuuksia valita täysin samojen asioiden välillä, mutta monessa asiassa Suomessa on (esim. ilmainen koulutus, saa seurustella kenen kanssa haluaa, kuten postauksesta käykin ilmi). Se, että ihmisillä on erilaisia taustoja lähtökohtia elämässä on aika kaukana tämän postauksen pointista niin kuin minä sen ymmärsin.

  18. Mun mielestä on ihanaa, että on niin paljon vaihtoehtoja, mistä valita! Tähän saattaa vaikuttaa se, että tärkein oma arvoni on vapaus (ei esim. turvallisuus) ja olen aina uskonut siihen, että menestyn missä tahansa päätän menestyä ja saan mitä haluan (kunhan siihen keskittyy 100%). Mielestäni jokainen on oman onnensa seppä ja oma nykytilanne on seurausta omista valinnoista.

  19. Hei Anna, tämä ei varsinaisesti liity tähän aiheeseen, mutta voisi olla kuuma mielipidemaanantain aihe.
    Nuoret naiset ja miksei hieman vanhemmatkin, jotka elävät varakkaamman miehen(sä) rahoilla tekemättä varsinaisesti mitään. Nyt näitä riittää jo ihan ilmiöksi asti. Ennen oli kotirouvia tai kotiäitejä, jotka hoitivat kotia ja lapsia, mutta yhteinen piirre näille naisille on, ettei heillä ole välttämättä edes lapsia. Hoitavat pääasiassa itseään ja käsilaukkujaan. Kyllä minäkin lahjat ymmärrän ja itse työllä tai bisneksillä hommatut tavarat, mutta tässä tuntuu nyt olevan jotain muuta. Luulisi naisen itsenäisyyden olevan heikoissa kantimissa jos se on kokonaan jonkun miesseuralaisen varassa, ilman avioliittoa naisella ei näissä suhteissa ole mitään suojaa, jos mies löytää hemaisevamman pakkauksen. Mitä mieltä olet ja mitä mieltä muut ovat?

Leave a Reply