Mama

Tekisi mieli kirjoittaa pitkä postaus äitiyden ihanuudesta ja siitä, miten korvaamattoman arvokasta itselleni on äitiys. Luulen, että jokainen äiti tietää sen kaiken sanomattakin, eikä tunnetta muutenkaan pysty selittämään.

Pysähdyin kuitenkin miettimään, mitkä ovat olleet äitiyteni tähtihetkiä viimeisen kahden vuoden aikana. Joku TOP10-lista. Rehellisesti sanottuna, en osannut sellaista muodostaa mielessäni. Mieleeni tulvi kymmeniä ja kymmeniä pitkiä hetkiä, onnistumisen tunteita, rakkauden tulvahduksia ja kaikkea sellaista arkista pientä hassua, että mikään ei tuntunut sopivan siihen vaatimukseen äitiyden parhaista hetkistä. Mutta äitiys ei olekaan kauniita kuvia ja mielettömiä tarinoita. Äitiys on arkea. Äitiys on spontaaneja haleja, mustikkakeittoa kashmirhousuilla, pierujen aiheuttamille kikatuskohtauksille nauramista, yöheräämisiä, ruokataisteluja, hassuja ensimmäisiä lauseita ja kaikkea sitä pientä, mikä saa joka päivän tuntumaan maailman parhaalta. En minä osaisi valita yhtäkään hetkeä äitiyteni tähtihetkeksi. Joka päivä, joka kerta kun lapseni hymyilee ja halaa, on iloinen ja tunnen hänen olevan turvassa ja onnellinen, koen onnistumisen iloa, loputonta rakkautta ja onnea.

Mulle äitiys on kaikkia näitä pieniä hetkiä, jotka tekevät elämästäni aivan täydellistä.

Niitä hetkiä, kun suuhun tungetaan omenaa niin, että huulipunat on pitkin naamaa…

… näitä ilmeitä (ja eittämättä ajatuksia niiden takana :D)…

… meidän omia omituisia juttuja ja leikkejä…

… spontaaneja kukkatoimituksia (kukapa olisi kuvitellut, että leskenlehdet ja voikukat olisivat ruusuja ja pioneitakin mieluisampia?)…

 ‘

…maailman ja jokaisen pienen asian yhdessä ihmettelyä…

… satoja epäonnistuneita kuvia, jotka on kaikki onnistuneita, koska niissä on maailman ihanin pieni olento mukana…

 

… korujeni varastamista ja vaatimista…

… likaisessa maassa möyrimistä…

… yhdessä maailman valloittamista…

… loputonta nauramista…

… ihania pusuja…

… ja jatkuvaa yhdessä sekoilemista.

Äitiys ei ole aina kaunista. Se on loputtomia kuvia kaksoisleuoista ja hassuista ilmeistä. Se on loputonta säätämistä, häsläämistä, sotkemista ja epäonnistumistakin.

Äitiys on täydellistä, sillä äitiys on loputtoman aitoa. Äitiys on joka hetki, yhdessä tai erikseen, tuntemista, että oma sydän lyö toisessa kropassa.

En tiedä osaanko kasvattaa toisen sydämen ja rakastaa toista lasta yhtä paljon. Kai sekin on äitiyttä, sen oppiminen. Odotan pelolla ja innolla. En osaa kuvitella, että elämässäni olisi tuplasti enemmän rakkautta, tuplasti enemmän onnea. En osaa kuvitella sitä, koska elämäni tuntuu jo nyt ylitsepursuavan täydeltä sen osalta.

Kiitos rakas hassu pieni poikani, että teit minusta äidin. Se on paras lahja, mitä kukaan on minulle ikinä antanut. 

Ihanaa äitienpäivää kaikille arjen supertähdille, pienten tyttöjen ja poikien mahtaville äideille! ♥

3 thoughts on “Mama

  1. Ihanaa äitienpäivää! 😊 Todella hyvä kirjoitus, niin totta joka sana. Kahden pojan äitinä, pian 4 v ja maaliskuussa 2 vuotta täyttänyt, ymmärrän ja muisyan tuon tunteen ennen kuopuksen syntymää: miten on mahdollista, että sitä rakkautta tulee lisää. Mutta se vaan tapahtuu. Vaikka arki on välillä just sitä säätämistä, häsläämistä, turhautumista näiden kanssa, ei ole mitään parempaa kuin nämä kaksi jotka auttavat toinen toistaan, pitivät toisiansa kädestä autossakin, jättimäisellä sohvalla ovat käpertyneet sohvan nurkkaan kaksin kerroin katsomaan lemppariohjelmaa, nauravat omille jutuilleen ja toisilleen ja keksivät kaikkia hullutuksia.. ❤ Se on jotain niin parasta, sydämen pakahduttavaa. Se on myös niin hienoa, kuinka näillä veljeksillä on samoja piirteitä, mutta myös paljon eri luonteenpiirteitä ja kuinka toisessa rakastaa sitä toista piirrettä ja toisessa toista. Esim. Esikoisemme on mm. herkkä sielu kun taas kuopus on pelkäämätön rämäpää 😀 Rakastan heitä niin paljon juuri tuollaisena kuin he ovat, omine piirteineen 💜 Hyvää kevättä ja kaikkea hyvää loppuraskauteen.

  2. Se on kyllä kumma että en pysty tuntemaan lapsia kohtaan yhtään mitään (siis lapsia yleensä, omia ei ole eikä tule), kun taas jos tämä teksti olisi kertonut vaikka koiranpennusta, niin olisin voinut samaistua, vaikka lemmikkejäkään ei ole. En vain ymmärrä lapsia ollenkaan, tai miksi ne herättävät muissa niin paljon positiivisia tunteita.

    1. Tän tunnistan itsekin mutta voin kertoa, että tunne on oman lapsen kohdalla AIVAN eri. Itse en pidä lapsista enkä oikeastaan edes siedä niitä mutta jostain syystä halusin kuitenkin oman (narsismia tai jotain, en tiedä) nimenomaan biologisen lapsen. Ja onnekseni hänet sain. Hän on aivan parasta mitä voi olla <3 Ja silti muiden lapset on edelleen vaan todella rasittavia. No ok, on se omakin mutta se on taas aivan eri asia.

Leave a Reply