I was promised glowing

Haluan heti alkuun korostaa, että vaikka tämä postaus ei ole vaaleanpunaista ihanaa hattarahöttöä, niin olen erittäin kiitollinen siitä, että olen tullut raskaaksi helposti ja olen saanut yhden maailman ihanimman lapsen ja nyt mulla on mahdollisuus kantaa toista pientä kullanmurua.Tällainen disclaimer tähän alkuun ennen kuin kukaan loukkaantuu lapsettomien tai kenenkään puolesta, sillä se ei ole tämän postauksen tarkoitus. 

Mut on tietyllä tapaa yllättynyt, kuinka erilaista on toinen raskaus verrattuna ensimmäiseen. Ei niinkään sen puolesta, että itse raskaus olisi oireiltaan kovin erilainen, vaan yksinkertaisesti oma suhtautuminen siihen. Jos nyt ihan kärjistetysti sanotaan, niin tää tuntuu vähän samalta kuin olisi jo kerran mennyt maailman mielenkiintoisimman vuoristoradan ja nyt on taas saman laitteen kyydissä. Tietäen, että se viimeinen etappi ennen saapumista vauvantuoksuiseen unelmakohteeseen on aivan hirvittävä koettelemus kropalle. Tietyllä tapaa oireet on ollu hyvin samanlaisia molemmissa raskauksissa. Kuollettava väsymys (menin sänkyyn eilen jo 20.00 ja varmaan simahan heti kun tämän saan julkaistua tänäänkin), pahoinvointi  ja ällöttävä olo koko alkuajan ja vähän nytkin ja iskias on taas palannut arkeeni. Vatsa kasvaa about samaa tahtia, katoilee ja on melkoinen pallo aina vähän vaihdellen.

Ensimmäisessä raskaudessa pelkäsin ihan hirveästi, olin jotenkin ihan vakuuttunut, ettei tää vaan voi mennä hyvin alusta loppuun. Nyt on paljon jotenkin rauhallisempi fiilis. Hyvinhän tää menee, miksei menisi? (Toki tiedostan riskimahdollisuudet edelleen ja sen, että kaikki voi mennä pieleen, mutta se ei ole tässä mukana samanlaisena pelkona kuin viimeksi) Viimeksi luin kaikki mahdolliset tiedot raskauden etenemisestä, tiesin joka sekunti tismalleen raskausviikot ja kuuntelin vauvan sydänääniä ainakin kerran päivässä dopplerilla, usein parikin kertaa. Nyt en oo ees ladannu raskausapplikaatioita, en aina muista mikä päivä raskautta nyt on menossa ja en oo tainnu kuunnella sydänääniä lähes viikkoon, kun Dee ei oo kiikuttanu mulle sitä doppleria ja todennu “vavva”, mitä on tehny muuten melkeen päivittäin. Luotan, että siellä se kasvaa vaikken valvoisikaan joka päivä ja muistan viikot, jos en ihan päiviä.

Eikä se missään nimessä tarkoita sitä, että haluaisin tätä lasta vähemmän tai että hän olisi vähemmän tärkeä. Ei suinkaan. Jotenkin mä en rehellisesti sanottuna vaan osaa fiilistellä raskautta. En oikein fiilistellyt sitä viimeksikään, mutta nyt vielä vähemmän. Viimeksi kaikki oli ihan uutta ja seurasin raskauden etenemistä mulle ominaiseen tapaan kaiken mahdollisen tiedon siitä etsien. En mä kuitenkaan voi sanoa koskaan hehkuneeni tai olleeni jotenkin ihan raskausfani. Se on musta välttämätön paha saadakseen maailman parhaimman lahjan. Mä en voi sanoa tykkääväni raskausajasta mitenkään erityisesti. Sitten kun vauva liikkuu ja sen liikkeet tuntee selkeästi, tuntuu se varmasti taas maailman ihanimmalta, mutta muuten raskaus on pahoinvointia, väsymystä, lihomista, hormoniheittelyä, rasvottuvaa tukkaa, hormoninäppyjä, leviävää nenää  ja odottelua ja mä en varsinaisesti tykkää noista mistään 😀 Aina kun joku toteaa, että “raskaus on elämän parasta aikaa!”tekee mun mieli kysyä mitenhän paskaa se normiarki sitten on. Nimimerkillä oon ontunu tänään aamuysistä koko ajan hirveän iskiaksen pakottamana.

Olen ehdottomasti kiitollinen, että voin olla raskaana ja kantaa meidän toista lastamme ja että kaikki on ollut tähän mennessä todella hyvin. Mut en oo kyllä ikinä ymmärtänyt, miten raskaus on maailman ihaninta jonkun mielestä. Ekassa se malttamattomuus ja kaiken uuden intoilu sai jotenkin sen raskauden tuntumaan mielenkiintoisemmalta kuin tällä kertaa. Ja samalla havahdun usein syyllisyyden tunteeseen siitä, että ei saisi ajatella näin negatiivisesti kun on näin onnekkaassa asemassa, että on saamassa toisen lapsen. Mut mun mielestä myös näistä fiiliksistä on lupa puhua. Ei kai kukaan oikeasti nauti 3 kuukautta kestävästä darrasta? Joo, syy sille on ihan mielettömän ihana, mut ei se olotila siitä mikskään muutu sen ajatuksen voimalla. Oksennuspelkoinen ihminen on aika kovalla koetuksella raskauden alkutaipaleella.

Ja hei, ainakaan mun kohdalla ensimmäinen kolmannes ei tarkoita mitään muuta ku nt-ultraan pääsyä 😀 Ihan oikein hyvin voi kaikki ne oireet edelleen, vaikka viikkoja on lähes 14 kasassa.

Mä oon sinänsä ollut aina avoin adoptiolle ja juuri nyt tuntuu siltä, että meille tulee kaksi lasta tai jos niitä lapsia tulee enemmän, niin sitten adoption kautta. Ehkä se on vaan tää aika hiton monta viikkoa jatkunut väsymys kirjoittamassa tätä postausta, mutta en tiedä. Aika tosin kultaa muistot, en muista Danten raskausajasta kuin niitä ihania tunteita enkä muista synnytyksestä kuin sen parhaat palat hirveän tarkasti 😀 Että katotaanko oonko mä yökkimässä jokaista pahaa hajua sitten taas muutaman vuoden sisään 😀

Raskaus näkyy usein sellaisena ihanan autuaana ja kauniina asiana ja se voi tietenkin olla kaikkea sitä. Mutta rehellisesti sanottuna, se on myös hyvin raskasta, väsyttävää ja kaikin puolin epämukavaa. Ainakin mun mielestä. Nukkumisasennot on mahallaan normaalisti nukkuvalle epämukavia. Kun mahaa ei vielä ihan hirveesti ole, niin sitä tulee koko ajan vahingossa pyörähdettyä vatsalleen ja sitten herään paniikissa siihen pelkoon, että liiskaan vauvan. On koko ajan kuuma tai kylmä, on koko ajan vähän sellanen ellottava olo. On ihan kuolemanväsynyt ja vähänkin rehkiessään (siivosin eilen puoli huushollia ja olin kuolemanväsynyt) tuntee sen iskiaksena ja karmeana väsymyksenä illalla. En mä nyt tätä voisi mitenkään maailman ihanimmaksi ajaksi sanoa. Vielä kun on kotona aktiivinen taapero, niin tuntuu että kaiken muun lisäksi elää todella vahvassa itsesyytöksessä koko ajan. Taapero haluaisi juosta ja kiivetä ja mennä ja leikkiä ja äiti on välillä ihan puhki eikä vaan jaksa. Haluaisi mennä ja tehdä täysillä, muttei jaksa. Se tuo koko juttuun mukavan kuorrutuksen pahaa mieltä ja syyllisyyden tunnetta.

Joka päivä tuntuu, että epäonnistuu jossakin. Ei ole tarpeeksi energinen olemaan oma itsensä äitinä. Illalla hädin tuskin jaksaa puhua miehelle saati käydä jotakin järkevää keskustelua. Ei saa töissä tehtyä samalla teholla kuin normaalisti, hyvä jos puolellakaan. Kotia ei saa pidettyä siistinä, ruokaa ei välttämättä jaksa laittaa pitkän työpäivän jälkeen ja blogi roikkuu melko hengettömänä. Sellasta tää viimeinen pari kk on ollut. Nyt on mennyt jo muutama päivä hieman paremmissa merkeissä. On ollut vähän enemmän energiaa tehdä ja puuhailla, on ollut hyvä ja sellainen kirkastunut mieli, väsymys on tullut vasta illalla ja jossei olisi iskiasta muistuttamassa niin olisin jo viimeiset pari päivää voinut kuvitella, että raskausoireet ovat tiessään.Viimeksi mä rakastin toista kolmannesta, ja nytkin odotan sen varsinaista alkamista, joka tosin mun kohdalla taitaa tarkoittaa vasta viikkoa 16, jos viime raskaudesta mitään opin.

No, onneksi tämä on väliaikaista ja vastasyntyneen tuoksua nuuskiessa ei enää muista tästä mitään. Nyt se ihan hetki sitten vastasyntyneenä sylissä maannut melkein 2-vuotias tekee tuolla keittiössä isin kanssa jäätelöä ja höpöttää hirveetä puheripulia minkä ehtii. Miten tää raskauden alku tuntuu kestävän 2 vuotta, mut lapsen ekat 2 vuotta hujahtaa kuin kolmessa kuukaudessa?

Onko muita, jotka ei oo millään lailla raskauden faneja? 😀

(Kuvat päivältä kun maha näytti ihan hugelta, tänään se oli ehkä 1/5 tuosta. Pukeutuminen on joka ikinen päivä äärimmäisen jännittävää :D)

38 thoughts on “I was promised glowing

  1. Kyllä. Vauvat ja lapset ovat ihania, raskaana oleminen vaan on jotain kamalaa. Mä olen lyhyt ja laiha, raskaus vääntää mun kropan aivan sijoiltaan. Iskias, yrjö, uupumus ja närästys iskee heti hedelmöityshetkellä. Kaikki maailman mahdolliset muut vaivat viimeistään seuraavalla viikolla. Enkä mä todellakaan hehku, mä olen laikukas kuin kirahvi ja peitän auringon valtavalla vatsalla. Enkä mä myöskään ole seksikäs, pelkästään vaan iso ja kömpelö. Synnyttäminen on ollut helppoa, mutta mikään sitä edeltävä ei ole helppoa eikä sujuvaa.

    Mua voi kanssa lapsettomuudesta kärsivät ruoskia tämän mielipiteen takia. Olen silti tätä mieltä. Meillä on neljä lasta. Ensimmäinen ja toinen raskaus alkoi vasta parin vuoden yrittämisen jälkeen. Yksi lapsista menehtyi puolivuotiaana. Mä olen äärimmäisen kiitollinen näistä lapsista, rakastan niitä eniten maailmassa. Silti raskaanaoleminen ei todella ole mun laji.

    Mä tykkään valkoisista, ehjistä ja hoidetuista hampaista, enkä tykkää käydä hammaslääkärissä.. Okei, tosi huono rinnastus.

    Tsemppiä Anna!

    1. Vahvasti tämä! Kuin kuvaus omista raskauksista. Hirveää kuraa koko raskauskonsepti. Onneksi palkintona sai maailman ihanimmat lapset (ja siis omathan on ihanampia ja kauniimpia ja ja ja ku muiden).

  2. Kiinnostava postaus. Oletko tosiaan paljon törmännyt sellaiseen, että raskaudesta ei saisi sanoa mitään negatiivista? Tuo tympeä kursivoitu kirjoituksen alku oli nimittäin minusta aivan turha, ja muu kirjoitus mielenkiintoinen ja hyvä. Oli kiva kuulla kokemuksiasi. Tosin myös edellinen kommentoija kokee, että lapsettomat tulevat häntä lynkkaamaan, että ehkä sitten monet lapsettomuudesta kärsivät ovat kohtuuttomia ja kauheita kusipäitä!?

    Ei kai toisten onni tai surkeus raskaudesta vaikuta minuun mitenkään, että en kyllä tajua, mistä minun olisi tässä pitänyt loukkaantua. Kiinnostavaa vain kuulla erilaisia kokemuksia raskaudesta ja eri näkökulmia. Kai raskaus on kuitenkin aika henkilökohtainen juttu, että miten kukin sen kokee. En minä ainakaan näe siinä mitään outoa tai väärää. Mutta ehkä olet saanut jotain haukkuja lapsettomilta aiemmin, samoin kuin eka kommentoija, että teille on tullut tuollainen fiilis.

    1. On jotenki vähän karmaisevaa alkaa mulle mesomaan “tympeästä” alusta, joka on tarkoitettu nimenomaan korostamaan, että negatiivisistakim fiiliksistä huolimatta raskaus on lahja, eikä itsestäänselvyys ja monille se on asia, mistä antaisi vaikka oikean käden, kunhan voisi tulla raskaaksi. Lapsettomat eivät ole kohtuuttomia tai kusipäitä, on vaan varmasti rankkaa kuulla jonkun valittavan asiasta, joka itselle on suurin unelma, enkä kyllä halua ketään sellaista loukata, joka ei pysty lapsia saamaan.

      Oletko lapseton as in et ole halunnut lapsia vai oletko joutunut kokemaan lapsettomuuden, lapsettomuushoidot ja saanut diagnoosin, ettet pysty lapsia saamaan? Siinäkin on aika iso ero. Moni lapsettomuuden läpikäynyt kokee isoja tunnehyökyjä toisten raskauksista kuunnellessa yms. Se on normaalia ja ymmärrettävää. Ja newsflash, kyllä laajemmassa keskustelussa hyvinkin usein paheksutaan kaikenlaista valittamista raskaudesta, juurikin koska se jää saavuttamattomaksi monille. Hienoa, että itse et niin ajattele, mutta se on ymmärrettävä ajatustapa, vaikkei ehkä mun mielestä hyväksyttävää, koska ei toisen ihmisen raskaus oo toiselta pois eikä tilanteita pidä verrata.

      1. Kirjoitan pienen sivuhuomion lapsettomuushoidoissa kävijän näkökulmasta: Nykyään lapsettomuudesta kärsivien tunteita pyritään hienosti huomioimaan monissa yhteyksissä niinkuin säkin Anna tässä postauksessa teit. Mä oon kuitenkin huomannut, että sen sivuvaikutuksena lapsettomuushoidoissa kävijään suhtaudutaan helposti niin,että tämä varmasti kärsii hirveästi & on todella ahdistunut tilanteesta. Meille tää ei kuitenkaan oo (ainakaan toistaiseksi) ollut mikään “elämän suurin vastoinkäyminen” vaan ollaan ihan lungisti käyty hoidoissa ja kerrottu niistä small talkin omaisesti ympäriinsä. Ei siis oikein tunnisteta itseämme monista lapsettomuutta koskevista kirjoituksista. Olisi hauskaa saada niihinkin kirjoituksiin enemmän moninaisuutta, tuskin kuitenkaan olla ainut pari, joka näin kokee.

        Ollaan myös huomattu, että lapsettomuuskirjoituksista välittyvä asenneilmasto välittyy kavereihinkin. Monien on ollut vaikea jotenkin uskoa ja hyväksyä sitä, että ei olla mitenkään rikki tästä, vaan ihan vaan normaalin toiveikkaita ja että meidän elämä menee omalla painollaan eteenpäin.

        1. Sama täällä. Vaikka lasta ei alkanut kuulua luonnollisesti ja hoitoihin päädyttiin, en missään vaiheessa suhtautunut muiden raskauksiin katkerasti.
          Kaksi ystävääni ja miehen serkku tulivat raskaaksi hoitojemme aikana ja olin heidän puolestaan vain iloinen, että edes joku saa lapsia.

          Blogimaailmassa ymmärrän Annan aloituksen, koska jotenkin näen, että joku olisi kuitenkin tullut sanomaan että “miksi valitat,tulit kuitenkin raskaaksi”.

          Ihan yhtä lailla itsekin valitan epämukavasta olostani nyt, kun lopultakin hoitojen myötä tulin raskaaksi. Ja valittamisesta huolimatta olet silti onnellinen että edes raskauduin.

          1. Tuo varmasti riippuu ihmisestä. Itsekin menin pari kolme vuotta silleen että eiköhän me vielä saada lapsi. Kun viisi vuotta oli kasassa, 10 ivf eli kymmeniä tuhansia euroja vessasta alas, yksi keskenmeno, niin eipä enää naurattanut taikka ollut hirveän ”lunkia menoa”… Sinänsä siis hieno aloitus Annalta, eiköhän moni kärsi melko paljon lapsettomuudesta. Harva tajuaa oikeasti sen trauman mitä monelle kuitenkin tulee. Jos parin IVFn aikana tulee raskaaksi niin ymmärrän myös ettei ehkä tunnu mitenkään hirveän rankalta, päin vastoin, silloinhan apu toimii aika lailla heti. No mutta kiitos Anna että mietit myös meitä traumatisoituneita 🙂

    1. Niin ja kuuluuko postauksessa näkyä noin paljon mainoksia? Mulla näkyy otsikon jälkeen 4 mainosta joka tuntuu vähän liialta määrältä näin lyhyeen postaukseen :/

      1. Ei pitäisi, lyhyessä postauksessa pitäisi näkyä vain yksi mainos. Mä oon pyytänyt tekniikkaa selvittää tän 🙂

  3. Toivottavasti helpottaa edes keskiraskauden ajaksi, alun väsymys oli minullakin ihan jäätävää. Muistan, kun opiskelupäivän jälkeen makasin vain olkkarin lattialla pikku kakkosen ajan ja toivoin, että esikoinen viihtyisi siinä mun päällä kiipeilemässä koko tunnin, eikä tarvitsisi juosta perään estämään jotain 1,5v älyttömyyksiä : D
    Vinkkinä iskiakseen, mullakin se oli tosi pahana toisessa raskaudessa. Kävin osteopaatilla, joka käsitteli minua 30min ja antoi kotijumppaohjeet, 3 helppoa liikettä, joita tekemällä iskiasvaiva ei vaivannut! Välillä vaiva meinasi palata, jos jätin liikkeet moneksi päiväksi tekemättä, mutta pakaran aluetta jumppaamalla sain kivut taas häviämään. Nimim. En saanut housuja jalkaan, kun vasen jalka ei kantanut ollenkaan… suosittelen osteopaattia, käytin hänellä myös pikkuvauvaani mahavaivoja hoidattamassa.
    Tsemppiä!

  4. Mulla on nyt kolmas raskaus, enkä muista ees millä raskausviikolla oon 🙂 eikä se tee vauvasta yhtään vähemmän kaivattua ja haluttua kuin kahdesta aiemmasta, nyt vaan arki on sen verran kiireisempää.

    Niin, joku rv +-25 menossa 😉

  5. Minusta näytät upealta ja onnea vielä raskaudesta. Meillä on reilu vuosi yrittämistä takana ja toivon että jossain vaiheessa myös me saamme ihanan lahjan.

  6. Kiitos vertaistuesta, mulla on aika samanlaiset fiilikset tässä toista raskauttani tukevasti elävänä ja vauhdikkaan kaksivuotiaan äitinä. 😀 Vatsa tuntuu jo valtavalta, ja vielä on yli 3 kk laskettuun aikaan… Alkuraskauden pahoinvointi ja närästys ovat onneksi ohittuneet, mutta taannoinen vatsatauti ja sitä heti seurannut, edelleen jylläävä superflunssa ovat vieneet voimat aika tehokkaasti. Mutta mutta, olen levollisempi kuin ekalla kerralla ja odotan innokkaasti sen näkemistä, millainen persoona tämä uusi ihme on. 🙂 Tsemppiä sulle.

  7. Raskauden toinen kolmannes on aivan ihanaa aikaa (mun mielestä)! Ja mä kyllä rakastin raskaana oloa, paitsi sitä 24/7 pahoinvointia viikoille 12-15 asti. Niin ja sitten ne karseat liitoskivut ja viimisten viikkojen vaappuminen kipujen takia, on sellasia ei niin kivoja. 😂

    Mä olen henkisesti voinut tooodella hyvin raskaana. Menkat kun sekottaa mulla pään ja kropan totaalisesti, ni raskaana ei oo sitä. Mun paniikkihäiriö ei tykkää hormoneiden heittelystä. Eli tarttis koko aika olla sen puolesta raskaana. Mut mä olen kanssa sanonut, että tää kaks lasta on meille hyvä luku. Ei mua innostais enää lähteä uudelle kierrokselle. 😅

  8. Mä nään kyllä pelkkää hehkua tuossa kuvassa! 🙂

    En oikein oo ymmärtänyt sitä mentaliteettia, ettei sais valittaa koska joku lapseton voi loukkaantua… Samaan kastiin menee, ettei perhearjen uuvuttavuudesta saa puhua ääneen koska itsepähän on niitä lapsia halunnut. And the list goes on. Afrikassa on nälänhätä ja sodissa kuolee koko ajan ihmisiä, joten ei oikeestaan valiteta mielummin mistään koskaan. 😀

    Uskon kaiken mitä kirjoitit, mutta silti voisin myydä vaikka mummoni siitä että saisin itse kokea ton kaiken kamaluuden! Yritys on kova ja takana yksi keskenmenokin. Mutta ehkä vielä jonain päivänä! 🙂

  9. Aivan hurjan paljon onnea!❤ Yritin laittaa jo aiemmin kommenttia, mutta se ei kuitenkaan tullut läpi tai jotain..
    Musta on jotenkin huvittavaa kuinka samanlaisia mielipiteitä ja asioita me koetaan. Mulla on noin pari viikkoa vanhempi poika kuin sulla ja nyt odotan toista ja ikäeroa tulee meidänkin lapsilla 2,5v😂 Alkuraskaus oli pahempi kuin viimeksi ja olin ihan valmis synnyttämään heti enkä kokemaan uudelleen sitä samaa kärsimystä kuin viimeksi tai varsinkaan pahempaa raskautta. Ja voin sanoa, että viime raskaus oli todella koettelemus, lähes kaikki vaivat mitä voi keksiä niin mulla oli ja niitä joutui lääkitsemään mahd paljon. Onneks onneks toinen kolmannes on ollut nyt paaaaaljon helpompi,en tiedä mitä tahoa kiittäisin tästä😍 Toivottavasti suomalainen helpottaisi jossain vaiheessa 🙏

    Ja siis sä näytät niin hyvältä ja mielettömän upea asu. Sait mut himoitsee jo viime laukkupostauksessa tota vaaleansinistä boyta,jonka oot näköjään ostanut😍 ja nyt toi takki, aivan liian täydellinen!!!

    Hyvää vointia ja kesän odotusta sulle!❤

  10. Hahaa, I feel you! Olin itse paksuna tavallaan vain 6 kk. Ensimmäiseen yli 7 viikkoon en tiennyt asiasta (joo, toki yleensäkään asia ei heti hedelmöityspäivänä valkene, mut tämä selvis erinnäisistä syistä aika myöhään) ja viimeiset 6 viikkoa katosi sektion myötä, ku tuplat leikattiin suunnitellusti pihalle viikolla 34. Eli lyhyt ja silti liian pitkä raskausaika allekirjoittaneella. Oon naureskellut, että raskausaikana kaikki kiva viedään: kun ei saanut ryypätä eikä urheilla, niin mitä jää jäljelle? ( Se pakollinen disclamer, joita tosin itsekin karsastan: en minä nyt mikään alkkis ole, mutta saunakalja, ruokaviini ja silloin tällöin kavereiden kanssa juhliminen kuuluu mun elämään. Ja juu, tiedän, että raskaana saa yleensä urheilla, kun katsoo mitä ja miten tekee. Mutta oma kaksosraskauteni oli erittäin korkean riskin raskaus ja totaalinen urheilukielto pärähti päälle jo viikolla 17. Jäljelle jäi kävely, joka kävi nopeasti myös tukalaksi ja on nyt vaan minusta muutenkin tylsää.) Parastahan raskaudessa oli se, että sai juhlavassa tiukassa trikoomekossa ihan vapaasti syödä pikkujoulubuffetissa itselle kunnon pömppövatsan ja kaikki vaan kehui, että “oi ku ihana vatsa”. Olin, että “joo, on siellä jo muutama santsikierros lohta, kinkkua, laatikoita ja what not. Noh, vissiin pari poikaa myös jossain seassa. ;D” Noh, onneksi tuli kaksi kerralla, niin ei ole tarvetta ruveta samaan hommaan uudestaan. 😉 Ja perään vielä toinen disclamer: raskaaksi tulemisen pitkän odottamisen sekä kaksi keskenmenoa kokeneena olin silti äärettömän kiitollinen. Tulos oli parasta ikinä.

  11. Ei mitään lisättävää tähän, täysin samat mietteet. Odotin esikoista samoihin aikoihin kuin sinäkin ja nyt toinen raskaus on viikkoa vaille “valmis” (mikä vitsi, laskettuaika lähinnä vituttaa tällä hetkellä enkä edes muista sitä kun ihmiset kysyvät). Eka raskaus oli helppo, ei pahoinvointia juurikaan, lähinnä väsytti ja järkyttävät krampit jaloissa oli kamalinta. Enkä todella fiilistellyt raskaana olemista silloinkaan! Tää toinen kierros on ollut sanalla sanoen perseestä ja never again. Viime kesä oli kertakaikkisen kurjaa pahoinvoinnin, helteen ja syömään opettelevan taaperon kanssa, joka ainoa ruokailukerta oli henkinen koettelemus ja päälle se väsymys ettei vain jaksa touhuta… Ja inhoan raskausvatsaa ja miten kömpelöksi ja turvonneeksi se tekee olemuksen, saati sitä että se jotenkin antaa jokaiselle ihmiselle oikeuden kommentoida ulkonäköä?!

    No, jospa tää kohta olis ohi, eka beibi oli maailman ihanin ja leppoisin lapsi, jännityksellä odotamme millainen kullanmuru tämä toinen on 🙂

    Tsemppiä, onneksi tämäkin on vain väliaikaista… 😀

  12. Sen enempää lisäilemättä, olen samaa mieltä. Musta oli kiva tunne kun se vauva oli siellä masussa turvassa, mutta muuten en kyllä osannut kummastakaan raskaudesta nauttia, vaikka ei mulla ollut edes mitään kovin pahoja kipuja/vaivoja. 😊

  13. Juu ei ollut raskaus herkkua. Olin viime supermegaHELLEkesänä raskaana (la oli syyskuussa) ja koko kesä oli suoraan sanottuna hirveetä tuskaa. Mukana siinä oli vielä 2v esikoinen. Toinen raskaus oli muutenkin paljon tuskaisempi kaikkine vaivoineen kuin eka ja kun koko ajan sai touhuta esikoisen kanssa niin kyllä siinä oli ihan loppu! Nyt tytöt 2,5v ja 6kk ja niin rakkaita molemmat tietty <3 mutta kun kuopus oli syntynyt olin myös helpottunut kun en ollut enää raskaana 😅

  14. Täällä kohta 16 viikkoa kasassa ja nyt alkaa olemaan jo energiaa vähän enemmän (siis niinä päivinä kun yö on ollut hyvä). En myöskään tykkää raskaana olemisesta, tai ainakaan niistä kaikista vaivoista oksentelusta suonikohjuihin. Vähän pisti vihaksi kun anoppi vielä vihjasi, että ei taida siivous paljoa kiinnostaa 😏

  15. Minua kiinnostaa tuo, että miten tosiaan oot pärjännyt oksennuspelkosi kanssa? Mulla on ihan sama pelko, todella voimakkaana. Pelottaa jo valmiiksi joskus toivottavasti tuleva raskaus, että miten ihmeessä siitä selviää. Ihan vaan sen mahdollisen raskauspahoinvoinnin ja oksentelun takia oon vakavasti harkinnut myös adoptoimista! Vaikka siihen en tietenkään lähde, ellei ole ihan pakko (ei pysty itse saamaan tms).

    1. Heippa! Mulla on kans aivan kamala oksennuspelko ja raskaana ollessa oli yrjöttävä olo aamusta iltaan rv 14 asti. Oli aivan kamalaa taistella päivästä toiseen mutta jotenkin siitä vaan selvisi. Mut piti työkuntosena pahoinvointirannekkeet. Toimiko oikeesti vai oliko placebo, ei sen väliä kun olo vaan helpottu edes vähän. Aivan uudella tavalla pääsi kohtaamaan pelkonsa kun 1,5v sai vatsataudin ja kerta toisensa jälkeen yökki ja oksensi sylissä suoraan päälle. Oli tosi vitsikästä… NOT! 😀

  16. Mä haaveilin monta vuotta raskaudesta. Mun mielestä kaikki raskaana olevat näyttivät niin kauniilta ja onnellisilta ja halusin kokea sen saman.
    Tein positiivisen testin kesäkuussa 2018. Siitä alkoi kolmen kuukauden krapula, joka viime kesän helteissä oli aivan kamalaa. Pahimmillaan oksensin verta ja sappinesteitä. Myös se huoli siitä pienestä tyypistä oli ihan kamala, kun alkuraskauden ultrassa selvisi, että alkuun pieniä oli ollut kaksi (luulin saaneeni keskenmenon). Toinen kolmannes oli vähän parempi, tosin mua supisteli aika paljon ja iskias vaivasi. Sitten sairastuin raskausdiabetekseen. Pari päivää äitiysloman alun jälkeen sain vielä raskausmyrkytyksen, jonka vuoksi makasin kahdesti sairaalassa kunnes synnytys käynnistettiin rv 38+1.

    Mun kohdalla raskaus ei todellakaan ollut sitä ihanaa ja hehkeää aikaa, kuten olin ajatellut. Nyt meillä on ihana 2kk ikäinen tytär, joka oli kaiken kärsimyksen arvoista. Ja kyllä mä vielä lisää voisin haluta 😀

    Tsemppiä raskauteen! 😊

  17. Heh, vitsi, aika kyllä kultaa muistot 😀 Muistan, et raskaus oli pelkkää ihanaa, mut nyt kun mietin, niin ei se ehkä ollutkaan ;D Se on varmaan silti luonnon tehtävä. Näytät kuitenkin hehkuvan!

  18. Kommenttisi tuosta, että et osaa fiilistellä raskautta, kolahti täällä! Odottelen ensimmäistä,jonka pitäisi syntyä lokakuussa. Oon päässyt tosi helpolla; muutaman viikon etova olo ja sen jälkeen ei kertakaikkiaan mitään. En huomaa mun olosta millään tavalla, että oisin raskaana (no rinnat, mutta pieni paha). Ja en osaa fiilistellä raskautta yhtään, vaikka äärimmäisen odotettu on hän ja oon aina ajatellut lapsien olevan juuri mun elämän tarkoitus. Toisaalta oon myös tosi rennosti, ja luotan että hommat siellä etenee. Mutta jotenkin itse raskaus ja päätön hösäys sen ympärillä tuntuu itselle oudolta!

    Tiedäppä sitä sitten mistä johtuu, tietty sun kohdalla tilanteesta täysin erin tekee toi oma olo 😣 mutta samaistua pystyn osilta tuntemuksiin. Toivotaan, että oireet siellä helpottaisivat tai vaihtoehtoisesti tulisi pian jo se syksy!😂😍

  19. Yksi sana: RASKAUSDIABETES.

    Koko raskaus oli yhtä niuhottamista, kyttäämistä ja itsensä kieltämistä. Eipä tarvinnu miehen kantaa kaupasta jäätelöä eikä paljon muutakaan, kun jokainen suupala piti punnita, laskea ja kirjata neuvolaa varten. Ai vähän jännittää synnytys, no mites ne sun sokerit? Liitoskipujako, ootko muistanu mitata sokereita? Helle heikottaa, luitko sen esitteen ruoka-aineiden sokerimääristä mikä annettiin sulle?

  20. Tää oli kiva . postaus ja ymmärrän hyvin alun korostuksen 🙂

    Näytät ainakin ruudun tällä puolen hehkuvalta 🙂

    Mekko on ihana, saanko kysyä mistä se on?

  21. Kiitos tästä kirjoituksesta! Minun on ollu äärimmäisen vaikea nauttia omasta raskaudestani, ehkä lisäsyynä se että hiukset tippui alkuraskaudessa päästä, ja on joutunut raskauden muutosten lisäksi sopeutumaan elämään kaljuna naisena. Onneks nykyään on sentään aidonnäköisiä peruukkeja!
    Olin itse ennen raskautta lukenu ilmeisesti vaan raskaudesta suuresti nauttivien kokemuksia, kun itselleni on tullut yllätyksenä tämä tunteiden vuoristorata raskauden aikana, ja se etten koe heti sisälläni kasvavaa vauvaa kohtaan suuria rakkauden tunteita(- mistä voi muuten myös kokea huonommuutta). Lisäksi seksi-elämäkin voi näköjään muuttua jo raskauden aikana eikä suinkaan vasta vauvan synnyttyä! Nyt loppuraskaudessa kaikki alkaa toki tuntua jo todellisemmalta, että ehkä minustakin vielä kelpo äiti kuoriutuu vaikka usko itseen on ollut koetuksella välillä näitten elämän tuomien haasteiden keskellä 😀

  22. Mä oon sun kanssa samoilla linjoilla! Mä voisin melkeinpä ihan rehellisesti sanoa vihaavani raskaana olemista. Odotan tällä hetkellä rv30 meidän toista lasta (esikoinen 3,5v) ja mulla on niin tässä kuin ekassakin todettu hypermeesi. Oksennan edelleen jokaikinen päivä, joinakin päivinä kerran, joinakin esim 7. Alussa ekat kuukaudet se oli ympärivuorokautista, mikään ei pysynyt sisällä, ei edes vesi ja olinkin osastolla hoidossa. Nyt näillä viikoilla se tosiaan on jo vähän helpottanut mut en mä töissä oo ollut koko raskausaikana ja suurin osa tästä ajasta on mennyt vaakatasossa kotona yökkien. En ois koskaan uskonut, että tässä toisessa raskaudessa voisi olla yhtä huono tuuri mutta näköjään oli.

    Näin jälkeenpäin mietittynä ne ekan raskauden ja 9kk aiheuttamat traumat kun oksensin viimeisen kerran synnytyssalissa ei todellakaan olleet lähteneet pois päästä, mutta kyllä täytyy sanoa että se aika vaan kultasi sen verran muistoja että uskaltauduin uudelleen tälle matkalle. Välillä mietin että oon kyllä hullu kun vielä maksoin tästä, sillä jouduimme käymään läpi myös ennen tätä toista raskautta lapsettomuuahoitoja.

    Ekan raskauden odotusta varjosti myös huono omatunto siitä että en pystynyt käydä töissä ja hoitaa velvollisuuksia ja se etten tiennyt yhtään millaista on olla äiti ja millaista se on kun sen oman lapsen saa syliin. Syyllistin vauvaa mun olosta ja kävin neuvolapsykologin luona juttelemassa lähes koko raskauden. Siitä oli kyllä iso apu esikoista odottavalle. Tämä toinen on mennyt vähän helpommin kun tiedän millaista on olla äiti ja tiedän senkin, että työt odottaa ja siellä pärjätään kyllä ilman muakin niinkuin viimeksi.

    Onneksi ei ole enää kauaa jäljellä. Sen tiedän, että tämä jää mun viimeiseksi raskaudeksi 100% varmuudella.

  23. Huh huh, mitä ryöppyä pelkällä disclaimerilla saa nykyään aikaiseksi 😀
    Tsemppiä Anna, itsellä täysin samat fiilikset raskaana olemisesta, vaikka itsellä ei edes oikein mitään ongelmia raskausaikana, jos ei isoa mahaa oteta lukuun.

    M-E
    mutkatonta.com

  24. Ihana pikkumasu! Näytät hehkuvalta raskaana, tsemppiä pahoinvointiin yms/toivottavasti se on helpottanut jo 🙂

    yst. Pinja //

Leave a Reply