Jokaiselle lapselle kuuluu näkymätön kruunu

Joku muu vois viettää sairaslomansa jotenkin fiksummin, mut mä näköjään haluan tuoda kylkiäiseks vielä valtavan ahdistusken siihen. Pakko jakaa hieman tänpäiväisiä mietteitä, sillä mä oon ihan varma, että mun lukijoiden joukossa on samanlaisia tyyppejä kuin minä, jotka aina välillä löytävät itsensä tekemästä jotain, mitä ei todellakaan pitäisi. Enkä nyt siis tarkoita pankkiryöstöä tai mitään laitonta, vaan ainoastaan omaa mielenterveyttä heikentävää toimintaa.

Mä yritän vältellä mahdollisimman paljon uutisten lukemista. Avaan yleensä jonkun iltapäivälehden etusivun kerran päivässä, selailen sen läpi ja oon semikartalla siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Harvemmin mitään hyvää ja siks tykkään enemmän niistä Facebookin pandavideoista, joista tulee hyvä mieli. Mut seuraan myös aika aktiivisesti Facebookissa ja Linkedinissa kavereiden sinne linkkaamia juttuja ja artikkeleita. Ja sit käy silleen, että luen jonkun linkkaaman jutun pitkään poliisina toimineesta miehestä, joka muistelee karuja tarinoita vuosien varrelta ja sitten päädyn naputtamaan googlen hakukentään Vilja Eerikan nimen ja sukellan uudelleen todella mustaan aukkoon. Luen Wikipedia-artikkelin, luen jokaisen lehtikirjoituksen, luen pari keskustelua. Ja voin aivan äärimmäisen huonosti. Ahdistaa, surettaa, turhauttaa. Tuntuu pahalta, mutten pysty lopettamaan. Haluan ymmärtää, mikä saa ihmisen tekemään toiselle niin. Haluan ymmärtää, miten on mahdollista, että lasten suojelu epäonnistuu niin pahasti tällaisessa tilanteessa. Haluan ymmärtää ja jotenkin laittaa sille kaikelle jonkun selityksen, mitä ei tietenkään ole, sillä pahuutta ei vaan voi selittää.

Ja tunnin googlen laulattamisen jälkeen nään vaan koko ajan silmieni edessä kauniin pienen lapsen hymyilemässä kameralle. Ja mietin kuka hän olisi voinut olla, mitä hän olisi voinut tehdä, millainen maailma olisi voinut hänelle olla.

Ja sit oon ihan raiteiltani ties kuinka monta tuntia enkä saa ajateltua mitään muuta. Ja tämä on vain yksi esimerkki. Saatan menettää päivästä välillä kaksi tuntia siihen, että luen tämäntyyppisiä juttuja, jotka hirvittää ja ahdistaa mua. Ja kun yritän itse miettiä, miksi mä näitä luen, niin en tiedä. Joku käsittämätön tarve tietää ja ymmärtää, joka voittaa henkisen itsesuojelun. Vien tän jopa niin pitkälle, että googlaan millaisen koulutuksen lastensuojelutyö vaatii. Jos omalta osaltaan voisi joskus vaikuttaa johonkin positiivisesti. Ihan vaan todetakseni, että ei musta vaan olisi siihen. En pystyisi ikinä käsittelemään tuollaisia asioita, vaan menisin ihan pirstaleiksi.

En todellakaan voi sanoa rakastaneeni kaikkia lapsia ennen äidiksi tuloa. Monet lapset oli mun mielestä vähän ärsyttäviä, kovaäänisiä ja vielä mitä. En voi sanoa vieläkään, että olisin muiden lapsille lässyttäjä, sellainen “kaikki lapset on ihania“-tyyppi. Mut nykyään oon hyvin vahvasti se tyyppi, jonka mielestä jokainen lapsi on ehdottoman arvokas.

Oon ensimmäisenä tassu pystyssä, kun kysytään onko oma lapsi välillä turhauttava ja raivostuttavakin. No onhan se. Mut oon myös ensimmäisenä tassu pystyssä, kun kysytään kenen lapsi on 99% ajasta maailman ihanin ja täydellisin. Äitiys on muuttanut mun käsityksen ihmisistä, elämästä ja tietenkin lapsista. Heille, joilla ei ole omia lapsia, ei ole mahdollista selittää sitä. Sitä suurta tunteiden heilahtelua, jota mahtuu jokaiseen päivään. Että joku hetki se oma nassikka ajaa täysin hulluksi uhmaikäisellä kitinällä jostain ihan turhasta ja tekisi mieli vaan repiä hiuksia omasta päästä. En revi. En myöskään huuda, en karju. Hengitän syvään, ilmoitan miehelleni, että mä tarviin hetken ja meen sihisee hetkeks muualle. Ja sitten, ihan oikeasti, kaksi minuuttia myöhemmin se sama nassikka kiipeää kainaloon sohvalle (jolla istun murjottamassa) ja laittaa pään rinnalle ja sanoo “mamma, hali“. Ja mä ihan oikeasti tunnen, kuinka kaikki mun sisuskalut liikahtaa sisälläni, muhun tulvahtaa valtava hyvä olo ja rakkaus ja haluan vaan rutistaa sitä nassikkaa tästä iäisyyteen. Aivan varmasti jokainen lapseensa kiintynyt vanhempi tietää, mitä tarkoitan. Se ei ole pelkästään henkinen reaktio, se on fyysinen reaktio, kun koko kroppa reagoi ilolla ja rakkaudella.

Vihasin lapsettomana sitä, kun aina sanottiin, että “et sä voi ymmärtää, kun sulla ei oo omia lapsia”, mut ymmärrän sen nyt. Ja sittemmin oon saanut mun seuraajiltakin palautetta siitä, että oon muuttanut mielipiteitäni asioista, vaan koska mulla on nyt lapsi ja ne koskee nyt mua ne asiat, jotka ennen ärsytti. Usein siinä palautteessa on sellainen maku, että asioissa ei saisi muodostaa mielipidettä tai muuttaa sitä, subjektiiviseen kokemukseen perustuen. Se on musta vähän erikoista. Koska tietenkin äitiys muuttaa. Olisi pelottavaa, jos se ei muuttaisi. Äitiys on varmaan koko elämän pysäyttävin ja opettavaisin kokemus. Toiset meistä osaavat ehkä muita paremmin asettua muiden kenkiin ja ovat empaattisempia ja tunneälykkäämpiä. Toiset meistä taas eivät ikinä edes halua asettua toisten kenkiin, koska tietävät, että sitä asettumisen oletusta maalaa aina oma kokemus ja elämänkatsomus, jolloin koskaan ei oikeasti voi asettua kunnolla toisen saappaisiin. Minä en osaa ajatella edes miltä minusta tuntuisi, jos asiat X tai Y tapahtuisi, miten edes voisin tietää, miltä se tuntuu jostakin toisesta? Koko elämä on subjektiivista kokemusta, jossa jokainen tuntee ja kokee asiat eri tavoin.

Nyt kun olen äiti, näen jokaisen lapsen jonkun toisen Dantena. Ajoittain erittäin raivostuttavana, mutta pääsääntöisesti aivan ihastuttavana, vekkulina, fiksuna, hauskana, kekseliäänä, hassuna, ainutlaatuisena. Rakkaana. Ja jos näen tai kuulen tilanteista, joissa joku lähipiiristä kohtelee lasta huonosti, näen hänet aina lapsena, joka hän olisi voinut olla. Lapsena, jolla olisi ollut rakastava perhe. Lapsena, joka olisi ollut iloinen ja energinen ja onnellinen. Jokainen kamala tarina lapsen kohtalosta on nykyään jotenkin hirveän kova kolaus, sellainen, jossa näkee silmiensä edessä koko sen menetetyn elämän, persoonan ja rakkauden. Sen ilon, mitä siitä lapsesta olisi voinut olla hänen läheisilleen.

Jo ennen lapsen saamista mua suretti lasten karut kohtalot ja lasten kohtaama väkivalta ja pahuudet. En ollut ennenkään tunteeton ja aina lasten kohtalot ovat minua liikuttaneet. Mutta oman lapsen myötä nää kaikki tunteet voimistu ihan tuhatkertaiseksi. Jokainen uutinen, jokainen tarina, ne koskettaa nykyään aivan eri tavalla.

Mä en osannut arvioida lapsia oikein ennen kuin sain omani. Lasten metelöidessä, poukkoillessa, sotkiessa, raivoitkiessä  ja käyttäytyessä “muuten epäsopivasti”en nähnyt heistä muuta kuin sen puolen. Nyt äitinä tiedän kuinka valtava määrä onnea ja iloa lapsessa on. Kuinka pienet asiat on valtavan isoja asioita.Mulla loppuu illalla sormet ja varpaat kesken kun alan laskemaan minä kaikkina hetkinä päivän aikana Dante teki jotain suloista ja ihanaa. Isojen elämyksien ja kokemusten perässä pitkin maailmaan poukkoilleena mä en tiennyt, että maailman paras ja voimakkain tunne voi olla olla se, että tulee kotiin ja lapsi juoksee hymyssä suin halaamaan. Kun hänen tuoksunsa tulvahtaa nenään ja kun hänen pienet kätensä rutistavat. Mä olin onnellinen ja onnekas ihminen jo ennen äitiyttäni, mutta lapsi vei kaikki positiiviset tunteeni uusiin ulottuvuuksiin. Se laittoi perspektiiviin kaikki vieraidenkin lasten kiukut ja itkut ja muut. Ei enää ikinä tule ajateltua, että “miten noi vanhemmat kestää tota?“. Ei ikinä. Koska tietää vastauksen. Vanhempien mielestä siinä ei varmaan ole edes mitään kestämistä. Se on vain yksi pieni hetki niiden satojen ihanien keskellä.

Oon lapsen saamisen myötä törmännyt ihan eri tavalla siihen kuinka moni suhtautuu nuivasti lapsiin ja jopa vihaa lapsia. Ja sen lisäksi olen alkanut kiinnittämään ihan eri tavalla huomiota kaikkeen lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, niin yhteiskunnassamme kuin maailmassakin. Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ei voi selittää millään, se on niin pahaa ja sairasta, ettei sille ole mitään hyväksyttäviä selityksiä. Se aiheuttaa minussa vihan lisäksi kuitenkin nykyään myös sääliä, sillä se kielii mulle siitä, että ihminen itse ei ole koskaan kokenut lapsen rakkautta tai osannut itse rakastaa lasta, kiintyä lapseen. Mikään maailmassa ei ole sen parempaa ja jos sen kokee, on mun mielestä mahdotonta vihata yhtäkään lasta tai vaikka niitä “huonostikäyttäytyviä lapsia”.

Muistatteko Twilight-sarjan? Joo, lapsellinen ja ah-niin-ällöromanttinen ja mitä vielä. Mut mä tykkäsin siitä kirjasarjasta ihan hurjasti aikanaan ja mulle on ikuisesti jäänyt mieleen se ihmissusien leimaantuminen. Jotenkin vuosienkin jälkeen se tuli mieleen pohtiessani tätä lasten aiheuttamaa tunnetta ja sen voimakkuutta.

It’s not like love at first sight, really. It’s more like… gravity moves… suddenly. It’s not the earth holding you here anymore, she does… You become whatever she needs you to be.”
– Jacob Black

“When imprinting happens, the experience is described as being gravitationally pulled toward that person while a glowing heat fills him, and everyone and everything else in his life becomes secondary, and only the imprintee is left to matter, leaving the shape-shifter with a deep need to do anything to please and protect his soulmate.”

Twilightissa lauman jäsenen leimaantuessa kehen tahansa, kukaan muu lauman jäsen ei voisi satuttaa leimaantumisen kohdetta, sillä saman lauman ihmissudet jakavat ajatukset ja tunteet, eivätkä voisi ikinä aiheuttaa toiselle ihmissudelle sellaista kipua ja tuskaa. Tietääkseni Meyer ei ole koskaan kertonut ajatuksia leimaantumisen takana sen enempää, mutta näin äitinä mä näen sen hyvin samanlaisena kuin äidinrakkauden lasta kohtaan. En voisi ikinä kuvitellakaan satuttavani toista lasta enkä voi ymmärtää miten joku voi tehdä niin. Täysin tuntemattomien ihmisten kipu, suru ja menetys tuntuu käsinkosketeltavan pahalle nykyään. Kyllä varmasti minäkin ajattelen ajoittain, että apua, mitä jos omalle lapselleni kävisi niin ja näin. Se ei kuitenkaan oo mun mielestä itsekästä. Se on avartavaa, sillä se auttaa laittamaan asian perspektiiviin. Se auttaa ymmärtämään ja samaistumaan. En ajattele pelkästään sitä, että voi kun omalle lapselle ei ikinä kävisi mitään pahaa vaan ajattelen, että voi kun yhdellekään lapselle ei ikinä kävisi mitään pahaa. Sen takia meitä, yhteiskuntana, varmaan järkyttää ihan hirveän pahasti tuollaiset äärimmäisen kamalat lapsiin kohdistuvat tapahtumat. Meillä on tietynlainen “laumakäsitys” ja huoli lapsista. Iso osa väestöstä on kokenut tämän omanlaisensa leimaantumisen tai vähintäänkin on todistanut sitä läheltä ja ymmärtänyt. Harmi vaan, että tässä asiassa ne fiktiiviset sudet ovat parempia kuin me ihmiset, sillä lapset joutuvat edelleen kokemaan aivan liikaa väkivaltaa, samalla kun sosiaalipuolen resurssit paukkuu yli ja asiat lipsuvat sormien välistä. Lapset lipsuvat välittävien ja valvovien silmien näköpiiristä.

Mun ei pitäis mennä lukee kaikkii noita juttuja, jotka järkyttää mut loppupäiväks. Mut ehkä se on ihan hyvä käydä välillä laajentamassa maailmankuvaa ja muistuttamassa kuinka kamalia juttuja tapahtuu. Mä niin haluaisin uskoa, että maailmassa ei joku päivä olisi tarve yhdenkään lapsen kadota fantasiamaailmaansa selviytyäkseen julmasta todellisuudesta. Muovitiaran ei pitäisi olla pakokeino vaan jokaisen lapsen tulisi saada kasvaa niin, että he tuntisivat kantavansa päässään näkymätöntä kruunua.

En aio hokea lapselleni “always wear your invisible crown”-mantraa, mutta yritän kaikkeni kasvattaa hänet siihen voimaan ja uskoon, että hänellä sellainen on. Että hän on tärkeä, hän on ainutlaatuinen, hän on kaunis, hyvä ja arvokas. Kuten jokainen muukin lapsi.

Kuvituksena täysin asiaan liittymättömiä viimeaikaisia kuvia maailman ihanimman lapsen kanssa ♥ Vähän piristykseks tähän masentavaan ja ahdistavaan aiheeseen.

23 thoughts on “Jokaiselle lapselle kuuluu näkymätön kruunu

  1. Olen ala-asteen opettaja Briteissä, ja täällä työ on aikalailla sosiaalityöntekijän työtä, ja se kurjuus mitä täällä näkee on aika järkyttävää. Lapsia tulee kouluun niin että kukaan ei ole kammannut hiuksia tai pessyt naamaa edellisillan ruokailun jälkeen, tai edellisillan ruokailun jälkeen ei ole mitään syöty. Lapsia jotka hakee mummo ja pappa, koska äiti ja isä ei pysty. Lapsia, jotka tulee ilman uniformua, koska kotona on pyykkikone rikki eikä varaa korjata sitä, eli kuljetaan samoissa vaatteissa pari viikkoa.

    Sanoisin ihmisille, joita tämä tilanne itkettää, että vaikuttakaa äänestämällä. Joka kerta kun ihmiset äänestää puolueita, jotka vähentää tukia lapsiperheille, niin rahallista kuin sosiaalista, niin lapset kärsii. Joka kertaa kun ihmiset äänestää puolueita, jotka vähentää rahoitusta kouluista, niin lapset kärsii. Kun säästetään kunnallisista palveluista, kuten kirjastoista, uimahalleista ja urheilukentistä, niin lapset kärsii.

    1. Yhdyn tähän kommenttiin! Äänestäkää hyvät ihmiset. Ei asiat muutu valittamalla (en tarkoita että tämä postaus on sitä valitusta), vaan vaatii jokaiselta toimintaa muuttuakseen paremmaksi.

      Itse olen Suomessa vastaavanlaisessa työssä. Suomessa tilanne on yhtä paha meidän koulun piirissä. Lapset tulee kouluun likasena, nälkäisenä, pienissä/rikkinäisissä vaatteissa. Lapsilla on hirveät määrät käytösongelmia, jotka on opittu kotoolta.
      Tätä on hirveää katsoa joka arkipäivä, kun tekisi mieli jokainen lapsi pelastaa 🙁

      1. Oon samaa mieltä, että äänestää täytyy ja hallituksen pitäisi tehdä enemmän, nyt se on vaan poliittista peliä ja taktikointia. Se mistä oon eri mieltä, on se ettei kaikki ole niin yksinkertaista. Vasemmalla olevat puolueet on niitä, jotka voisivat lisätä tukia lapsiperheille yms. mutta valitettavasti vastauksena siellä on ottaa kaikki rahat verorahoina työssäkäyviltä ja yrittäjiltä. Ja mä voisin maksaa 10% enemmän veroja vielä, jos ne menis kouluihin, päiväkoteihin ja liikuntahalleihin. Valitettavasti vaan siellä vasemmalla tasapäistäminen, moderni kommunismi ja yrittäjyyden polkeminen on aika kovia juttuja ja rahaa myös laitetaan asioihin, joihin mun mielestä sitä ei voi tai pidä laittaa. Et sen puolesta asiat ei oo musta niin yksiselitteisiä. Mun mielestä lapsiperheiden arjesta ei saa kiristää yhtään, mutta samalla yrittäjyydessä on mun mielestä avaimet isoihin työttömyysongelmiin ja sitä kautta monenlaisten perheiden taloustilanteeseen. Tää on mulle iso vaikeus äänestämisessä, kun joka puolueessa on hyvien asioiden lisäksi paljon sellaisia, joita en allekirjoita yhtään. Huonoista täytyy vaan yrittää valita paras :/

        1. Mutta nämä oikealla olevat puolueet leikkasivat tällä kaudellla eniten juuri perusduunareilta. Esim. kätilönä itseltäni. Ja vaikka talon lääkärit eivät joutuneet kikyihin osallistumaan. Tuntuu käsittämättömältä. Mut tosiaan, kannattaa äänestää sitä puoluetta, joka ajaa itselle tärkeitä asioita. Se, että äänestää vaikka Kokoomusta, ei tee itsestä hyvätuloista, jos on hoitaja. Silloin niitä omia asioita ajaa ihan eri puolueet. Äänestäkää!! Kaikki!

          1. Joo, en siis missään nimessä sano, että oikeaakaan kannattaa äänestää. Tai keskustaa ainakaan 😀 ei vaan jää mitään äänestettävää ja se on musta se ongelma. Oma usko päättäjien kykyihin on miinuksella, tää on ollut sellasta roskaa koko mun aikuisiän ja ennen kaikkea verorahoja törsäävä saamattomuus laittaa hampaat irveeseen mulla. Mutta rehellisesti, mua huolestuttaa Suomen tulevaisuus eniten SDPn johtamana, joten mä luulen, että mun suurin syy mennä äänestämään on se, että jokainen ääni pois SDPlta on arvokas ääni näissä vaaleissa. Tarkemmin en halua politiikasta avautua tai avata. Sen voin kuitenkin sanoa, että ykskään poliittinen puolue ei tunnu “omalle”, laisinkaan 🙁

        2. Hyvä kommentti! Samoilla linjoilla olen. Tällä hetkellä toki opiskelijana veroprosentti on matala, mutta tulevaisuudessa tulojen noustessa tietysti olen valmis maksamaan enemmän veroja. Tämän hetkinen veroaste on kuitenkin ehdottomasti tapissaan, eikä sitä pidä missään nimessä nostaa – ennemminkin mahdollisuuksien mukaan laskea. Uskon että muitakin keinoja palvelujen saannin varmistamiseksi on olemassa. “Moderni kommunismi” on yksi syy miksi en vasemmalla olevia ikinä äänestäisi, mutta eipä nuo muutkaan suuremmista puolueista hirveästi houkuttele. Hankala valita oma ehdokkaansa!

        3. En itsekään ole ehdottomasti minkään poliittisen puolueen kannalla,mutta mielestäni lapsia autetaan paljon muutenkin kuin panostamalla liikuntaan ja päiväkoteihin. Onnellisia lapsia tulee tasapainoisista vanhemmista ja hyvinvoivasta, tasa-arvoisesta yhteiskunnasta.

          Kärjistettynä, lasten surullisia kohtaloita ei pelasta ne uudet uimahallit vaan se että meillä olisi mahdollisuus panostaa esimerkiksi mielenterveysongelmien ehkäisyyn ja hoitoon. En sano, että nykyinen talouspolitiikka on kestävää, mutta vasemmiston rahanmenokohteet vaikuttaa välillisesti meidän kaikkien hyvinvointiin.

          1. Kuten sanoin, en asu Suomessa vaan Briteissä, mutta edulliset uimahallit ja kirjastot ihan oikeasti on tärkeitä lapsille. On monia perheitä, joissa ei ole varaa harrastaa ja kuukauden uimahallireissu voi olla se tärkein juttu. on monia perheitä, joissa äidin ja isän lukutaito ei ole kummoinen, ja silloin on todella tärkeää että lapsi pääsee kirjastoon. Tietenkään nämä ei ole pois mielenterveysongelmien ehkäisystä ja hoidosta, mutta nämä on lapsille itselleen tärkeitä.

  2. Kuinka hyvin pystyitkään kuvaamaan äitiyden herättämiä ajatuksia ja tunteita! Ei mitään lisättävää. Upea teksti ♥️

  3. Työskentelen rikoksesta tuomittujen kanssa, joten sitä kautta julmuudet liittyvät päivittäiseen työhöni. Silti lapsiin kohdistuneet teot ovat niitä, jotka koettelevat poikkeuksetta omaa ammatillisuutta.
    Tekstissäsi oli erittäin tärkeä pointti: Väkivaltaisuuden, päihdeongelmien ja seksuaalirikollisuuden taustalla on hyvin usein lapsuuden turvattomuutta, osattomuutta – ylipäätään laaja-alaista huono-osaisuutta ja monimuotoista laiminlyöntiä. Nuo tosiasiat eivät kuitenkaan ole puolustelu teoille. Taustat on kuitenkin pakko tunnistaa ennaltaehkäisyn mahdollistamiseksi. Siksi olenkin tyrmistymiseen – jopa vihaan – saakka hämmentynyt siitä, missä tilassa lastensuojelu on. Päihde- ja mielenterveyspalvelujen osalta tilanne ei monilla paikkakunnilla ole juurikaan parempi. Näin vaalien alla onkin äärimmäisen tärkeää seurata ehdokkaiden arvoja ja politiikan painotusalueita.

  4. Mulla ei oo lapsia, mutta kyllä lapsiin kohdistuneet väkivallanteot kouraisee tosi syvältä. Luin syksyllä Laura Gustafssonin Anomalian ja siinä esiteltiin Baby P:n tapaus (ja mainittiin myös Vilja Eerika) ja voin kertoa, että vaikka ahdisti ihan huolella valmiiksi, niin pakko oli kaivaa lisää tietoa tapauksesta. Minkäänlaiseen katharsikseen tämmöinen toiminta ei johda, mutta onneksi jossain vaiheessa ahdistus lakkaa, tai no, ehkä se vain siirtyy uusiin juttuihin…

  5. Huojentavaa kuulla, että löytyy samankaltaisia vanhempia enkä ole ainoa. Jokaisen kärsivän lapsen kohdalle kun pystyy liian hyvin kuvittelemaan omansa, on elämä välillä harvinaisen haastavaa. Yhdenkään lapsen kun ei kuuluisi kärsiä ja kärsimys konkretisoituu usein vasta siinä vaiheessa kun saa sen itselle maailman rakkaimman ihmisen elämäänsä ja ymmärtää, että jokainen lapsi on kaunis ja viaton ja ansaitsisi tuntea sen.

  6. Koskettava postaus. Outoa kyllä, mutta mulla menee enemmän ihon alle uutiset eläinrääkkäyksistä kuin lasten pahoinpitelyistä.

  7. Ehkä hiemaan aiheen ohi avaan kommentilla madonreiän ihan toiseen keskusteluun, mutta mainitsit postauksessa, että ennen ärsyynnyit lauseesta ”et sä voi ymmärtää, kun sulla ei oo omia lapsia”. Itse olen lapseton ja sellaisena erittäin todennäköisesti pysynkin. Nykyäänkin tällaisia ratkaisuja saa selitellä ihan loputtomasti ja normeja vastoin kulkeminen koetaan tässä yhteydessä jotenkin todella paheksuttavana. Tietysti pystyn käsittämään, että en voikaan ymmärtää, koska minulla ei ole omia lapsia. Kysymysmerkki tulee kuitenkin siinä, että mitä kaikkea oletetaan, etten voi ymmärtää tai mihin en voi samaistua. Erityinen punainen vaate itselleni on kuitenkin lausahdukset, kuten “lapset ovat elämän suurin lahja” tai “lapset ovat elämän onnellisin asia”. Tässä tulee helposti olo, että minun elämästäni ja kokemuksistani tehdään oletus ja olisin silloin automaattisesti kokenut elämässäni vähemmän kuin henkilö, jolla lapsia on ja että minun elämästäni jotain puuttuisi ja sitä pidettäisiin vajavaisena.

    Kuten mainitsinkin heti alussa, tämä kommentti tulee ehkä vähän väärään paikkaan ja tekstiin, mutta tämä on taas ollut paljon mielessä kavereiden saadessa lapsia ja näiden lauseiden lentävän joka puolella 🙂 Tulipa vain mieleen kun asiasta mainitsit!

    1. MT kiitos kun puit tunteeni sanoiksi! Itsellä tilanne on se että 33-vuotiaana sinkkuna on pakostakin myönnettävä itselle että voi hyvinkin olla ettei eteen osu kumppania sillä aikataululla että ehtisin lapsia saada vaikka niitä ehdottomasti haluaisinkin. Siksi tällaiset “vasta äidiksi tultuani ymmärrän tätä ja tuota”ja “äitiys on elämän suurin onni” -tyylisistä kommenteista tulee järkyttävän kamala olo koska tiedostan että kovasti toivomani äidiksi tulo ei ole omissa käsissä.

      Äitiyden onnesta ja sen ajatusmaailmaa laajentavasta vaikutuksesta saa ja pitääkin puhua mutta se ei poista sitä että sellaisesta lukeminen tekee tahtomattaan lapsettomalle järkyttävän kipeää. Tällä hetkellä vapaaehtoisesti lapsettomana (vaikka minulla olisi kumppani ei lasten hankinta olisi ihan vielä ajankohtainen uran takia) taas herää tunne että lapsettomia tosiaan pidetään hieman toisen luokan kansalaisina, ihmisinä jotka eivät pysty ymmärtämään tiettyjä asioita koska eivät ole vanhempia.

      Herää ajatus että miksi kaikkien pitäisikään ymmärtää samoja asioita? Miksi lapsettoman pitäisi ymmärtää jokin asia samoin kuin lapsellisen, eikö riitä että vertailemme kokemuksiamme ja kuuntelemme miten toinen asian kokee? Eihän lapsellinenkaan voi ymmärtää miten paljon onnea lapseton voi kokea siitä että saa aamusta toiseen herätä puolisonsa kanssa kahdestaan, ilman lapsia. Ei oma onnen kokemus tee onnesta parempaa kuin toisella eikä asioita voi mustavalkoisesti kuitata sillä että “et voi ymmärtää koska…”

  8. Heippa! Aika hämmentävää lukea tää postaus, kun just eilen puhuin miehelle samasta asiasta. Että nyt kun on 3 kk vanhan tytön äiti, noi lapsiin kohdistuvat ikävät uutiset kourasee jotenki syvemmältä kuin ennen. Aivan samoja ajatuksia täällä asiasta <3

  9. Noihin huonoihin uutisiin sen verran, että olen joskus kuullut ajatuksen, että on parempi, että uutiset ovat negatiivisia. Sillä silloin suurin osa asioista on hyvin, ja uutistatus tulee negatiiviselle asialle. Verrattuna siihen siis, että maailma olisi niin paha paikka, että kaikesta harvoin tapahtuvasta positiivisesta tulisi uutisoida. Tällä ajatuksella olen lohduttautunut silloin kun maailman uutiset laittaa mielen matalaksi..

  10. Hyvä kirjoitus, ja I feel you! Olen 1.5-vuotiaan pojan äiti ja jouduin jättämään Tuntemattoman Sotilaan lukemisen kesken koska itkin niiden nuorten takia jotka 17-vuotiaina kuoli rintamalla peloissaan huutaen äitiään. Ja meinasin muuten käydä tohon samaan ansaan kuin sinä luettuani sen yhden artikkelin Vilja Eerikasta, mutta jätin onneksi sikseen. Myös Jemenin nälänhätä on itketyttänyt mua monta kertaa, rupesin kuukausilahjoittajaksi vaikka se tuntuukin vain pisaralta meressä. Sitä niin toivois että kaikki maailman lapset ois kylläisiä ja onnellisia, ja saisivat käydä nukkumaan turvallisessa kodissa rakastavan huoltajan kanssa. Ja joo en todellakaan ajatellut näitä juttuja ennen äidiksi tuloa! Mä jopa mietin joskus että miks jengi haluu lapsii ku sit elämä on tylsää 😀

  11. Sama täällä, lapsiin kohdistuvat rikokset ovat järkyttäviä.
    Kadun syvästi, että (myös) minä olen lukenut kaikki yksityiskohdat Vilja Eerikan tapauksesta. Mielikuvia välähtelee mielen sopukoista yllättäen ja ilman varoitusta joskus vieläkin. Se on yksinkertaisesti kamalaa! Toinen keissi, joka kummittelee ja järkyttää edelleenkin ajoittain mieltäni oli Oulun vauvasurmat.

    Olen näistä virheistä oppinut, että jos otsikko antaa ymmärtää, että jotain vastaavaa on uutisessa, en enää klikkaa sitä auki.
    Ihminen on jotenkin hullu, kun se kiusaus lukea niitä on niin suuri.
    Kuitenkin ymmärrän, että omalle mielenrauhalle on parasta suojella itseä näiltä.

    Hyvää pohdintaa!
    Ihanat kuvat postauksessa!

  12. Mulle aiheuttaa kaikki eläimiin kohdistuva julmuus samanlaisia tunteita. Jos erehdyn lukemaan artikkelin koiraan tai mihin tahansa muuhun eläimeen liittyvästä väkivallanteosta, tunnen niin suurta ahdistusta, epätoivoa, surua, toivottomuutta, turhautuneisuutta ja häpeää ihmiskunnan puolesta että mun on tosi vaikea toipua siitä. Ne tarinat tulee mun uniin ja itkettää ja raivostuttaa mua kesken työpäivän ja saa mut hautomaan tosi synkkiä ajatuksia. Mun mielestä tässä maailmassa ei ole mitään yhtä viatonta ja puhdasta kuin eläimet, eläin vauvat ja emot ja mitkä tahansa eläimet. se että joku voi satuttaa eläintä, saa mun pään kirjaimellisesti hajoomaan. Yritänkin nykyjään välttää lukemasta niitä kauheuksia ihan vaan suojellakseni itseäni. Mutta koska seuraan IG:ssä ym. muissa some kanavissa niin paljon erilaisia eläintensuojelu järjestöjä ja turvakoteja, niin on mahdotonta välttyä näkemästä välillä jotain pahaa. Yritän omaltaosaltani tukea rahallisesti eri organisaatioita ja eläinten puolustajia niin paljon kuin voin sekä olemalla täys vegaani saan edes jonkinverran mielenrauhaa, mutta silti kaikki julmuudet repii mun sisintä niin rankasti että välillä tuntuu etten vaan kestä. Sitä voisi verrata johonkin traumaperäiseen stressioireyhtymään (joka minulla itseasiassa on lapsuuden hyväksikäytön seurauksena) kun olo on niin paha ja se suloisen eläimen viattomuus ja petetty luottamus kummittelee mielessä. Tän asian kanssa on todella vaikea elää. Ja samanlaiset on tuntemukset kun tuossa kuvailit kun halin omaa koiraani joka painaa päänsä rintaani vasten tai käpertyy kainaloon niin täynnä rakkautta ja luottamusta.Se tosiaan tuntuu ihan fyysisenä liikutuksena ja sellasena kokonaisvaltaisena onnen tunteena. Sitä haluaa olla paras mahdollinen äiti omalle pienelleen ja kaiken sen luottamuksen ja rakkauden arvoinen. Ihmislapsia en itse halua, enkä oikein tykkää, mutta ei mulla tietenkään ole mitään niitä vastaan enkä missään nimessä ymmärrä myöskään lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kamalia juttuja nekin, mutta mua henkilökohtaisesti koskettaa eläimet eniten ja rankimmin.

  13. Mielestäni jokaiselta, joka pystyy hakkaamaan lasta, tulisi välittömästi viedä oikeus vanhemmuuteen. Kuten alalla oleva tuttuni sanoi; valitettavasti Suomessa vanhemman oikeudet menee lapsen oikeuksien edelle. Tämä on helppo uskoa kun lukee Vilja Eerikan juttua. Mietin kuukausittain sitä pientä tyttöä joka ei koskaan saanut kokea turvallisuutta ja tuntuu että pää hajoaa koska voin niin pahoin miettiessäni hänen viimeisiä hetkiään. Toivon että helvetissä on erityinen paikka tuollaisille sadisteille. Ajatuskin että pienet viattomat vauvat voivat lähteä synnäriltä ties minkälaisten hullujen vanhempien matkaan… Sitten on toisaalta viisaampaa olla vaan ajattelematta yhtään ja mitään..
    Itselläni kävi myös niin, että olen todella allerginen pahoille jutuille jotka koskee lapsia, kun sain omani.
    Suojelusta kaikkien pienten lasten elämään ja välittäviä aikuisia ympärille<3

Leave a Reply