EI ENÄÄ ANKEUTTAJIEN ARMOILLA

Viime aikoina olen saanut ajoittain itseni kiinni epämiellyttävän ajatuksen kohdalla. Hetken ajan olen vihannut mun lukijoita ja seuraajia ja pitänyt heitä äärimmäisen epämukavina ihmisinä. Ja sitten aina olen havahtunut siitä ajatuksesta ja muistanut todellisuuden. Mulla on satoja ja tuhansia ihania lukijoita. Ihania, tukevia, auttavia, hauskoja, fiksuja, hassuja ja mielettömän lojaaleja mun blogilleni. Ja sitten mietin, miksi välillä olen vihannut koko sitä kasvotonta massaa.

Ja nyt todella ymmärrän miksi. Jonkin aikaa bloggaamisessa mua on ahdistanut avata blogini etusivua, sillä koskaan en voinut tietää, mitä kommenttiboksista löytyy. Vaihdettuani pois vuosikausien valvotusta kommentoinnista vaihdoin avoimeen keskustelukenttään. Ja samalla vaihdoin aikamoiseen rauhattomuuteen ja ahdistuneisuuteen. Tänään mulla oli aika kiireinen työpäivä ja ensimmäisen kerran rentouduin vasta illalla. Ajattelin avata blogin kommenttiosion. Ja hetken verran mua ahdisti jotenkin tosi paljon etten ollut moneen tuntiin edes kurkannut blogiin kun mietin mitä kaikkea siellä voisi olla. Kunnes tajusin, että eihän mun tarvii sitä enää jännittää.

Kun kirjoitan postauksen, jossa on joko epäsuosittu mielipide tai no, itse asiassa mikä tahansa mielipide, niin saan aina niskaani suoraan sanottuna aikamoista skeidaa. Kaikkea mun tekemistä väheksytään, mun elämää väheksytään, mun jokaista ajatusta ja mielipidettä väheksytään. Mun äitiyttä haukutaan, mun ulkonäkö ja paino on vapaata riistaa negatiiviselle kommentoinnille, mun ajatukset “on paskoja”, mun koulutus ja elämäntilanne kerää kohdalleen sellaista palautetta, että välillä joutuu oikeesti miettimään, onko sen sanoja ihan henkisesti tasapainoinen ihminen.

Syytähän sille ei ole. Ei oikeasti. Mun vihaajat ei tunne mua, he eivät tiedä minusta mitään ja kaiken sen minkä minä annan, he tulkitsevat oman jonkin filtterin läpi kääntäen kaiken mahdollisimman negatiiviseksi. Ihan samalla tavalla kuin koulukiusaajat löytävät kiusattavasta aina vikaa. Usein blogikiusaamiseen suhtaudutaan vaan silleen, että noo, ne kiusaajat on nyt sellasii ja ihmiset on tällasii ja pitää kestää, kun julkisen alan on valinnut. Ihan samoja sekopäisen huonoja selityksiä kuin millä koulukiusaamista on selitetty vuodesta toiseen.

Mä oon huomannut tässä vuosien aikana hauskan korrelaation tässä asiassa. Mitä onnellisempi olen ja mitä paremmin mulla menee, sitä enemmän paskaa saan niskaani. En voi olla ajattelematta, että kateuskortilla on kyllä sijaa keskustelussa. Mut vielä enemmän musta on sijaa sillä, että toisen ilo, onni ja hyvä menestys on aina niitä asioita, jotka herättää onnettomissa, surullisissa ja katkerissa pahaa mieltä. Sillä niin moni aina ajattelee, että on itseltä pois, kun jollain on. Vaikka eihän se niin mene.

Mun blogissa ja blogin ympärillä ei oo varmaan ikinä ollut niin paljon järkyttävää kommentointia ja keskustelua kuin niihin aikoihin kun menin naimisiin ja sain lapseni. Olin onnellisempi kuin ikinä ja sehän kiusasi monia. Toinen sellainen negatiivisuuden tuli Lilyyn siirtymisen myötä, kun kommenttien valvominen jäi pois. Toki olen saanut negatiivisia kommentteja ennenkin, mutta olen korkeintaan skannannut ne ja heittänyt roskakoriin. Ja kommentin jättäjä ei ole saanut sitä tyydytystä, että suoltamansa roska olisi päätynyt minnekään muualle kuin virtuaaliroskikseen. Toki hän on varmasti räyhännyt samasta asiasta jossain netin keskustelupalstoista, mutta se ei ole mun ongelmani. Kun en sinne mene, en siitä mitään tiedä ja en koe, että siihen keskusteluun menee muutenkaan kukaan, joka ei ole täysin surullinen ja säälittävä tapaus. Antaa siis kaltaistensa keskustella keskenään. Kun kaikki tuollainen roska on filtteröitynyt pois roskakoriin ja sille ei ollut sijaa kommenttiboksissani, oli kommenttiboksi aika rauhallinen paikka. Kun joku ei saanut roskaviestejään läpi, luovutti hän ja lähti pois. Ja jos ei, niin tässä WordPressissä on ihan mahtavat keinot laittaa tietyt kommentoijat suoraan roskakoriin, ettei niitä tarvitse nähdä itsekään. Rantapallon loppuaikoina muistan joutuneeni poistamaan keskimääräsesti ehkä kolme-neljä kommenttia kuussa. Kun kommenttien valvonta oli pois käytöstä lähes poikkeuksetta jokainen mielipiteen sisältävä postaus aiheutti poistonappulan käyttöä. Kiusaajat sai lisää vapautta, ja hehän innostuivat siitä. Onkin iso ilo, että Lilyn blogialusta koki tän muutoksen ja palattiin kommenttienvalvontaan myös tässä blogissa.

Mut mitä se on tehnyt mun bloggaamiselle tai mun itsetunnolle? Tämä uusi aalto negatiivisuutta ja kiusaamista? Mun itsetunnolle ei kummoisia. Mä olen edelleen itteni kaveri enkä vihaa itseäni. Blogikiusaaminen on omanlaistaan sensuurin pakottamista. Ei saisi kirjoittaa niin ja näin, tuosta ja tästä. Jos kirjoittaa, niin hyökätään kaikkeen henkilökohtaiseen, rakkaaseen ja tärkeään. On erittäin tärkeää, että maailmaan mahtuu erilaisia mielipiteitä ja ajattelijoita ja erittäin tärkeää, että niihin mielipiteisiin on sekä sanan-, että mielipiteenvapaus. Mun itsetunto on itse asiassa vain vahvistunut tässä mylläkässä. Katsokaas kun annan oravan karvaiselle pyllylle enemmän painoarvoa kuin kiusaajan mielipiteelle. Jos mun mielestä säälittävät ja surulliset kiusaajat vihaavat mua, niin olen onnistunut jossakin. Olen erilainen kuin he. Ja se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Toki eriäiviä mielipiteitä on monenlaisia ja eri mieltä voi olla asiasta, mutta sen eriävän mielipiteen ilmaisuasu on usein paljon kertova. En siis missään nimessä lue kaikkia eri mieltä olevia blogikiusaajiksi. Mun itsetuntoa on vielä entisestään vahvistanut se, kuinka paljon pitää valehdella ja väännellä totuutta, että saa mut huonoon valoon. Mulle se tarkoittaa sitä, että sitten tässä mun todellisuudessa ei ole tarpeeksi paljon huonoa, jos pitää valehdellen löytää se huono asia. Aika jees.

Itsetunto on ja voi siis hyvin, mutta mitä se on tehnyt bloggaamiselleni? No, kuten tuolla alussa jo sanoin, niin ajoittain olen vihannut kaikkia lukijoitani. Sekunnin tai kaksi olen ollut ärsyyntynyt ja suoraan sanottuna aivan v*(/&ntunut koko massaan. Ja sitten havahtanut hereille. Bloggaaminen on muuttunut vuosien varrella. Entisaikaan postaukset sai paljon kommentteja, pitkiäkin kommentteja. Samaan tapaan kuin pari vuotta sitten Instagramissa sai paljon tykkäyksiä ihan mihin tahansa kuvaan. Nyt sama määrä ihmisiä (tai itse asiassa enemmän) näkee kuvan, mutta tykkäämisten määrä on paljon pienempi. Positiivisten kommenttien määrä on blogissa tipahtanut tasaiseen tahtiin yleisön vanhetessa ja blogosfäärin muuttuessa. Eikä siinä mitään, en syytä ketään. En hitto edes muista milloin olisin kommentoinut jonkun bloggaajan postausta itse. Ja usein silloinkin kun joku kommentoi jotakin positiivista, se on usein tsemppaava ja tukeva lyhyt kommentti, joka on samaa mieltä minun kanssani. Se ei erotu samalla tavalla sieltä kommenttien ääreltä kuin se äärimmäisen ilkeä palaute. Äkkiä käy kuten kaikkialla muuallakin. Kovinta meteliä pitävät he, joilla ei ole mitään annettavaa keskustelulle muiden ollessa hiljaa. Ja sehän jättää mielikuvaksi koko keskustelusta sen, mitä on kovaäänisimmin sanottu. Vaikka siellä taustalla olisi 90 % ihmisistä aivan eri mieltä kuin se mesooja.

Tän kommentoinnin vähenemisen takana on varmasti monia syitä. Yksi on ehdottomasti mobiililla lukeminen. Mä ainakin VIHAAN kirjoittaa puhelimella yhtään mitään pidempää. Mulla on nykyään WhatsApp Web koneella ihan sen takia, etten jaksa vaivautua. Saatan kirjoittaa Instan kuvatekstinkin koneella ja sitten vaan kopioida Instaan 😀 Oon laiska, myönnän. Mulla on vielä ihan hiton responsiivinen ja kiva näppis kännykässä, ja silti laiskottelen asian suhteen. En osais ees kuvitella kommentoivani jotain puhelimella, en varmaan jaksais alkaa kirjoittamaan kuin muutaman sanan kommenttia.

Ja miksi nähdä vaivaa, kun ei ole mitään sen kummempaa sanottavaa kuin, että “ihana mekko, olitpas nättinä liikkeellä”? Sitä helposti ajattelee, että se on ihan turha kommentti, ei sen saaja sillä mitään tee. Niin mäkin usein ajattelen, joten en todellakaan syytä blogien seuraajia siitä, että he ajattelevat niin.

Mut itse asiassa, tän takia mä rakastan Instagramia. Mä saan päivittäin kymmeniä viestejä Instassa. Yritän vastata aina kaikkiin, mutta aina en ehdi, anteeksi siitä. Helkkarin harvassa on kyllä ne, jotka tulee Instassa avautumaan jostakin negatiivisesta. Kerran oon yhen häirikön blokannut ja ehkä viisi muuta yhteydenottoa on ollut sellaisia, mitä lasken tähän kiusaamisen kategoriaan. Siis jonkun viiden vuoden aikana 😀 Ja selväähän se on, miksi näin tapahtuu. Instagramissa on helpompi jäädä kiinni näistä “mielipiteistä”. Siellä on omalla tilillä, omalla naamalla, antamassa “palautetta”. Toisin kuin blogissa, jossa anonyymiys kattaa aika pitkälle, ellei nyt ihan kovemmin rikolliseen toimintaan lähde.

Niin ymmärrettävää ja selkeetä kuin tämä blogien heikko positiivinen kommentointi onkin, toivoisin kuitenkin, että bloggaajien tuki ja turva, ne ihanat kommentoijat, eivät jättäisi bloggaajia ääliöiden armoille. Jos postaukseen tulee kaksi veemäistä kommenttia, jää niiden arvo hyvin erilaiseksi jos samaan postaukseen tulee 30 ihanaa kommenttia kuin jos siihen tulee kaksi ihanaa kommenttia. Vaikka postaukseen sataisi sydämiä.

Mun seuraajat on mulle “kasvottomia”. Te olette yksi iso massa, jota en tunnistaisi kadulla vastaan kävellessä. Toki ahkerimmat ja hauskimmat instagramissa seuraajat tunnistaisin, mutta blogin lukijat on asia erikseen. Nimimerkkien ja anonyymiteetin takana olevat lukijat ovat mulle kasvottomia. Ja kun muutama siinä massassa saa itselleen piirrettyä todella ankeuttajamaiset piirteet kommentoinnillaan, koko se harmaa joukko alkaa helpommin näyttäytyä yhtä ikävälle. Joten ottakaa aina välillä aikaa myös positiiviselle palautteelle lempiblogeissanne. Se on meille bloggaajille monella tapaa tosi tärkeetä. Älkää jättäkö bloggaajia ankeuttajien armoille, vaan olkaa se suojelius, joka tyrmää ankeuttajat jo pelkällä laajuudellaan. Sillä tavalla nimittäin varmasti vaikuttaa myös blogin sisältöön. Ainakin oma intoni tuottaa toivottua sisältöä ja panostaa sisällön laatuun elää sen varassa millaiseksi koen vastaanottavan yleisön. Sen huomasin tässä viime kuukausien aikana.

Mä olen blogannut kohta jo 11 vuotta, oon aina jatkanut tätä ilolla ja innolla, koska aina mun yleisö on mun mielestä “ansainnut” kaiken sen, minkä eteen olen nähnyt vaivaa. Olette aina olleet niin ihania ja kannustavia, että tää on aina ollut mullekin mielekästä. Ja toivon tietenkin, että sitä jatkuu mahdollisimman pitkään 🙂

Nyt kun kommentointivalvonta on toiminnassa, uskon, että kommenttiboksi taas rauhoittuu. Teille päin se rauhoittuu varmasti, nimittäin mitään roskaa en tule täällä hyväksymään jatkossa. Ja nyt mullakin on ihan eri tavalla eväitä blokata heitä, jotka eivät osaa käyttäytyä. Eli edes mun ei tarvitse sietää minkäänlaista kiusaamista.

Oon ollut koko illan niin fiiliksissä siitä, että ollaan nyt WordPressissä ♥ Pienet asiat, kuten toi sydän-symbolin paluu on musta aivan riemastuttavaa 😀 Ja toki kaikki ne isot jutut kuten postausten julkaisualusta, kuvien lisäämisen tekniikka ja kaikki muu. Oon aivan fiiliksissä taas pitkästä aikaa bloggaamisen suhteen!!

19 thoughts on “EI ENÄÄ ANKEUTTAJIEN ARMOILLA

  1. hyvä kirjoitus! ihanan avoin. mielestäni on kiva, kun kerroit, että ajattelet lukijoiden ansaitsevan sun sisällön. tai siis että bloggaaminen ei ole sulle vaan sua itteä varten ja lukijoista viis!

  2. kiitti kivasta blogista 🙂 ! mielellään näkisin lisää kuvia ja tarinoita reissusta 🙂 !!
    pitääkin yrittää kommentoida useammin.

  3. Kateushan se on syynä sille perseilylle suurimmaksi osaksi tottakai, vaikka kuinka kuka väittäis ja mitä. Hyvä taloudellinen tilanne, ulkonäköasiat kunnossa, avioliitto, lapsi, matkustelua, kivoja tavaroita ja vaatteita, työasiat mallillaan.. sulla vaikuttais olevan toi kaikki. Oli nainen millanen hyvänsä niin tosta listasta jokainen löytää jotain mitä ite haluais. Ja niinhän se on, että jos jollain on, mutta mulla ei niin sehän on multa pois!

  4. Tää oli ehdottomasti hyvä postaus, ja niin myös varmasti veto ottaa kommenttien valvonta takaisin. Mä en vain voi ymmärtää stiä negatiivisen ihmisp*skan määrää, jota te bloggaajat saatte välillä sietää. Kiitos tän postauksen, aion itse yrittää antaa sulle (ja muillekin seuraamilleni bloggaajille) edes jotain takaisin kovasta uurastuksestanne lukijoille mieleisen sisällön tuottamiseksi, ja kommentoida useammin. Itsellä on aina ollut vähän ongelmana se, että mietin onko mulla sellaista sanottavaa, mikä toista oikeasti kiinnostaisi. Että onko just se joku yhen rivin positiivinen kommentti minkään arvonen. Mutta tietysti se on, pitäis se vaan koittaa kovaan kalloonsa takoa. Toki sitä tavallaan on myös laiskistunut, odottaa vaan että se sisältö itselle tarjoillaan on a silver platter. Ja niinhän se onkin, mutta voi ainakin kommentillaan sit yrittää antaa toiselle sen kuvan että hei, mä luin tän ja kiitän sua kun viitsit mulle täällä jakaa elämääs. Koska se vaan on ihan hurjan mielenkiintoista!

    Tykkäsin esimerkiks tosi paljon tuosta sun edellisestä postauksesta, jossa käsittelit raha-asioita. Taisin oikeastaan hieman yllättyä kun tuon otsikon bloglovinissa näin. Pakko myöntää, että olin vähän yllättynyt että uskalsit aiheen ottaa puheeksi. Uskon, että meissä lukijoissa on just paljon niitäkin, jotka osaa näihin asioihin suhtautua asiallisesti eikä kehittele mitään katkeraa kateellisuutta heti kun euroista tulee puhe. Musta on upeeta, miten nyt oon ainakin muutamalta bloggaajalta nähnyt just näitä raha-asioita koskevia kirjoituksia! En itse ymmärrä miksi rahasta on pitänyt mennä tekemään tabu (tai ketä sen on edes tehnyt), mutta kannatan tällasta avoimuutta. Isot propsit siis siitä että siitä kirjotit! Toinen mun ehdoton lemppari on olleet sun mielipidemaanantait, ne on raikas tuulahdus tässä nykytilanteessa, jossa kynsin ja hampain epätoivoisesti yritetään kaikkia miellyttää ja olla asioista samaa mieltä.Itseä on aina ylipäänsä kiehtonut muiden tapa ajatella, se miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee. Oon aina myös sanonut, että vaikka et jonkun kanssa asioista samalla tavalla ajattelisikaan, voit ainakin koittaa ymmärtää. Tekee elämästä aika paljon mielenkiintoisempaa!

    Ja jos tän nyt lopettais vielä sanomalla, että vuosia sun blogia seuranneena on ollut upeeta saada seurata sun tarinaa, ja oon tosi tyytyväinen siihen että sä edelleen kirjoitat! Ja pakko sanoa, että swoonailen aina sun postauksien visuaaliselle sisällölle, kuvat on aina upeita. Oli niissä aiheena sit mikä tahansa, vaikka jotain ihan arkistakin. Ja hei, hauskaa on ollut nähdä miten toisen elämäntilanne muuttuu, tulee perhettä ja avioliittoa ja vaikka mitä. Sä vaikutat postausten ja somen perusteella onnelliselta, ja oon siitä iloinen 🙂

    Ihanaa viikonloppua!

  5. Ai kamala, miks tuosta mun edellisestä kommentista katos kaikki kappalejaot, ihan varmasti ne siellä oli kun painoin lähetä! Sori, nyt tuo on aikamoinen pötkylä luettavaksi, hitsi vie 😀

  6. Hyvä Anna, oot aivan mahtava ja ihana tyyppi ja omaat sellaisen asenteen josta monet ovat vain kateellisia! Niinhän sitä sanotaan; kateelliset ne siellä huutelee, mutta kukaan ei siltikään ole ansainnut haukkuja ja törkeyksiä! Tsemppiä ja paljon onnea toivotan sulle ja sun perheelle. Kaikkea hyvää ja ihanaa sinulle elämääsi! <3

  7. Tosi hyvä kirjoitus! Toi on kyllä hyvä pointti ”mitä onnellisempi olen, sitä enemmän skeidaa saan niskaan”. Oon huomannut saman! Sillon kun kirjottelin syövästä ja rankoista hoidoista sekä masentuneisuudesta, sain tosi ihanaa palautetta ja paljon tukea lukijoilta. Myöhemmin, kun olin onnellinen ja täysin terve ja myös kirjoittelin siitä, miten ihanaa elämä on, sain ensimmäisen järkyttävän kommentin. ”Kukaan ei halua kuulla tällaista syöpätarinaa, jolla on noin onnellinen loppu.” Kun kysyin, olisiko ollut parempi jos olisin kuollut syöpään, niin vastaus kuului ”noh.. kyllä.” En ymmärrä mikä ihmisiä vaivaa jos toisen onnellisuus pistää vihaksi.
    Sulla on upea blogi ja olet ihana tyyppi, keep up the good work! <3

    1. voi apua ihan hirveä kommentti :–((((( Eiköhän ihmiset juuri kaipaa niitä tarinoita joissa on onnellinen loppu!? <3

  8. Jo vuosia olen seurannut blogiasi ja instaasi ja teen niin jatkossakin. Saan paljon iloa ja uusia ajatuksia blogistasi. En aina ole täysin samaa mieltä kaikesta kanssasi, mutta sehän on juuri parasta kun saa uusia näkemyksiä ja voi haastaa myös omaa ajattelua.

    Niinhän se menee vähän kaikessa, että itseä kiukuttaviin ja negatiivisiin asioihin kyllä löytyy aikaa antaa palautetta, mutta positiiviset palautteet tuntuvat itsestä jotenkin ”turhilta” ja ”sisällöttömiltä” ja kerta kaikkiaan aikaavieviltä, vaikka näinhän ei tosiaan ole. Tässä nykyään niin negatiivisuutta puskevassa maailmassa ei saisi ottaa yhtään positiivisuutta edistävää asiaa itsestäänselvyytenä.

    Liian harvoin tulee kommentoitua, mutta nyt kommentoin: Kiitos ihanasta ja inspiroivasta blogista!

  9. Ihan ensimmäisestä Mungolife-postauksesta asti seuranneena voisin nyt reipastua kommentoinnin suhteen. Helposti sitä kokee juurikin, että ei ole mitään järkevää sanottavaa (“kiva mekko” tai “ompas kivoja kuvia matkalta”), mutta näin lukijan asemassa herkästi unohtaa positiivisen palautteen merkityksen bloggaajalle. Tykkään kovasti tykkäysnapista, joka on ilmaantunut moniin blogeihin (huomasin vasta tänään, että tosiaan Mungolifessakin on ko. nappi, noloa…), koska sillä on helppo tavallaan ilmaista tukensa bloggaajalle. En yleensä lue blogien kommenttikenttiä enkä todellakaan pyöri missään foorumeilla, joten jaksan aina olla yhtä hämmentynyt, kun kuulen bloggaajia häiriköivistä kiusaajista. Millainen ihminen tekee sellaista? Mutta hienoa, jos esim. kommenttien valvonnalla tällaista häiriökäyttäytymistä saadaan siistittyä.

  10. Ihanaa että sait takaisin kommentointivalvonnan, käyn välillä lukemassa blogien kommentteja, mutta täällä oli niin paljon negatiivista että oikeen pahaa teki käydä lukemassa. Ei olisi ollut mitään hyötyä lähteä mukaan niihin juttuihin, joten oli parempi pysyä niistä poissa ja lukea vaan postauksia. Nyt varmasti eksyy useammin taas kommentteja lueskelemaan 🙂

  11. Tuo kateuskortti osui ja upposi. Olen erialalla kuin sinä, mutta huomannut täysin saman. Mikäli onnistuu jossain elämän osa-alueella hyvin ja siitä on onnellinen, sitä ei halua jakaa, koskaa pelkää sitä että muut haukkuu ja vie siitä ilon.

    Minä myönnän olevani myös kateellinen 😀 haluaisin samanlaisen ”silmän” kuin sinulla on. Osaat asetella tavaroita kauniisti, ottaa kauniita kuvia jne. Visuaalinen. Nimenomaan se ei ole minulta pois, ja minun vahvuuteni on toisaalla. Ja oikein kovasti haluaisin, voisin kehittää omaa ”silmääni”. Mutta olen laiska, enkä koe sitä niin mielekkääksi. Joten tyydyn seuraamaan sinun tekemää työtä. Ehkä se saa minutkin inspiroitumaan ja välillä kokeilemaan 🙂

  12. Toi kateus on kyllä ehdottomasti syynä siinä kaikkeen skeidaan/tuomitsevuuteen/
    negatiivisuuteen mitä kommentoijat jättää. Mä en oo ikinä ymmärtänyt miten jonkun onni voi olla toiselta pois. En käsitä. Tykkäsin siitä raha postauksesta tosi paljon! Vaikka uskonkin että kysymyksiä ja kommentteja tuli paljon myös

  13. Äh jäi kesken.. Siis että kommentteja ja arvostelua tuli varmasti myös negatiiviseen sävyyn. Kysyisin myös teidän vakuutusyhtiöstä että mikä se mahtaa olla kun kerroit niin paljon hyvää siitä kuinka sait apua nopeasti suomesta käsin myös ulkomaille. Mulla on mennyt se jotenkin ohi jos olet maininnut siitä jo aiemmissa postauksissa.

  14. Uskomatonta, että nainen on toiselle naiselle susi. Vieläkin.. Vaikka meidän pitäis iloita ja olla ylpeitä toistemme saavutuksista! <3
    Tässä asiassa meidän pitäs ottaa mallia miehistä..

  15. Hyvä kirjoitus 🙂 Tulee paljon yhtymäkohtia Anna Vihervaarasta ja Kolmistaan blogien vastaaviin kirjoituksiin ja #somelempeys. Itselleni henkilökohtaisesti blogit tuottavat valtavasti inspiraatiota ja tarjoavat keinon paeta omaa, joskus ei niin mukavaa, päätäni. Ihailen Anna sinun työmoraaliasi ja rakentamaasi uraa. Ymmärtääkseni olet urasi aikana kokenut kaikenlaisia haasteita, ja tässä seisot nyt, mielestäni kaiken hyvänkin ansainneena. Olen kuitenkin pohdiskellut tätä blogisi kommenttikenttä-ongelmaa, enkä jaksa ns. jeesustella ja ihmetellä että maailmassa on ikäviä ihmisiä. Niitä nyt vain on. Itsekin ajattelen joistain mielipiteistäsi eri tavalla ja ärsyyntyneenä pidän sinua ymmärtämättömänä 🙂 Erona toki se, etten tule sitä naamallesi hieromaan, koska omaan käytöstavat. Mutta kaiken kaikkiaan ehkä toivon somelempeyttä kaikilta, myös bloggaajilta. Emme tunne toisimme, mutta voimme kohdella toisiamme kunnioittavasti. Siitäkin huolimatta, että ensimmäinen ei niin toiminut, minun ei tarvitse alentua samalle tasolle ja lisätä negatiivista energiaa, joka välittyy kommenttikentän kautta lopulta kaikille lukijoille. Lopputuloksena kaikilla on vähän paha olo. Onneksi saat nyt rajata ikävät kommentoijat pois, mutta mielestäni ongelman korjaamiseksi vaaditaan myös erilaista käytöstä. Joskus muutos lähtee itsestä, joka inspiroi sitten muitakin. Haluan sanoa, että ymmärrän ja olet selittänyt, miksi toimit kuten toimit ikävien kommenttien suhteen. Mutta ikävät ihmiset eivät tästä maailmasta varmaan lopu, joten mikset kokeilisi ihan kokeilumielessä toisenlaista tapaa vaikuttaa kommenttikentän tapahtumiin 🙂 Saatan olla naiivi, saatan olla idealisti, mutta minunlaisiakin täällä on hyvä lauma. Meihin tämä toimisi, saattaisimme haluta puolustaa ja kommentoida blogissa enemmän positiivisessa hengessä. Ei ilkeily edistä positiivista kommentoimista. Mukavaa kevättä ja kiitos inspiraatiosta!

  16. Ihanaa, että kirjoitat näin avoimesti myös negatiivisista tunteista ja asioista. Sulla on mielenkiintoinen, visuaalisesti todella kaunis, ja tosi inspiroiva blogi, jota on ilo seurata. Kiitos siitä!

  17. Hyvä teksti. Helposti sitä tosiaan vain lukee, mutta kommentointi jää. Oon seurannut sua jo ennen Australiaan muuttoa ja edelleen kelkassa mukana. 🙂 Oot huipputyyppi!

Leave a Reply